Sa olit viaton paimenneito,
joka illanlaskussa paimentaa,
sa olit puhdas kuin puro puhtain,
joka Hämeen metsissä solskuttaa.
Ma lasna kuuntelin laulus ääntä
ja kuulin kuusikon kohinan,
näin lehdot lempeät rantamilla
ja sorsan kaislassa soutavan.
Mut tuli vieras ja valehelmin
hän kimpuin kihlasi neitosen,
hän maalas posken ja käänsi käynnin
ja riisti katsehen herttaisen.
En tunne tuttua paimenparkaa,
hän vielä veikeenä paimentaa,
mut laulu tehty on, nauru ontto,
kun linnan rintaa se kaijuttaa.