Kangaspuilta ma laulelen,
en laulele syöstävästä,
iltaa sitä ma muistelen,
kun erosin ystävästä.
Kulta se kulki allapäin
ja kutsutti ahonlaitaan,
mielitteli ja mairitteli:
"nyt eromme tulla taitaa!
Yksillä pihoilla oltihin
ja samasta kupista juotiin,
yksiä riihiä puitihin
ja kedolle rukoja luotiin.
Köyhäpä olet kuin minäkin,
sen vähänkin korjaa halla,
työssä se kuluu nuoruuskin,
mut toisin on maalimalla.
Palkat siellä on paremmat
ja mies voi kultaa niittää,
kolikot kannan ma kirstuuni
ja siitähän sullekin riittää.
Miksi sa itket ja valitat:
että miksikä kuljen ja kunne?
Onnentiet ne on lyhyet,
et, kultani, elämää tunne!"
Niinhän se puhui mennessään
ja ma siunasin kieroa ylkää,
vaikka ma silmistä huomasin,
että ystävä minun hylkää.
Kangaspuilta ma laulelen
ja heikko on mulla ääni,
sentään aattelen armasta
ja harmaa mulla on pääni. --
MAALISKUUN 13 p. 1899.
Mihin kulkevi mykkä kansa,
sen silmiss' ei kyyneltä näy?
Surujuhlihin kansa kulkevi,
hyvän haltijan luokse se käy!
Sen haltijan vaskinen haamu
torin kummulla seistä saa
ja päivä sen kulmilla kimmeltää,
kukat patsaalle kumartaa.
Kuin tummat, hiljaiset aallot,
jossa lämpöiset virrat ui,
joiden keskeltä loistaa majakka;
-- niin kansani kokoontui.
Ja Nikolainkirkon kellot
löi kumahtaen hiljalleen,
oli viisarit niinkuin naulitut,
meni aika niin verkalleen.
Se lähti kuin pesästä lintu
se laulu, jota ootettiin,
se nousi kuin uhrisauhusta
ylös pilvihin poutaisiin.
Ja kirkonpilarit vastas
ja kaijut seinistä soi:
Aleksanteri toinen eläköön,
pyhät sanansa ei kuolla voi!
Kuin huumeessa sousin silloin,
väen virrassa kuljin pois,
katukulmassa santarmi seisoi
ja oli kuin ilkkunut ois.
Se päivä se heleänä paistoi,
kevätkauniina kangasti maa,
mut santarmin kieroa katsetta,
sitä en voi unhoittaa. --