Näin unta, että olin suuri mies
ja hyönteiskansaa minä hallitsin,
ma olin heinäsirkkain, sääskein kreivi
ja sudenkorennoiden kuningas,
suur'herttua myös muurahaisten, y.m.
Nyt haarareisin seisoin keon päällä
ja alhaalla ne hyöri muurahaiset,
ne tarhassani juoksi mielin määrin
niin näsäviisaina ja työteläinä
kuin niill' ois erikoiset polkunsa
ja luvat omat sekä tavat toiset.
Ei --, valitusta kyllin kuuntelin,
muut hyönteiset jo sitä napisi,
maan tavalla tai maasta vallan pois,
ne pientä vitsausta kyllä sietää...
Ma kiven nostin, mietin hetken, heitin,
hahhaa, nyt vasta niille tuli kiire,
ne juoksi niinkuin juoksee juutalaiset,
kun rakkaat rahatukut niiltä viedään,
ne veti, väänsi korsikuormiansa
ja tuossa tuokiossa kivi peittyi.
Kas peijakas, no kyllä keinon keksin,
ne päättää toisin mitä minä määrään,
siis sukupuuttohon ne hukutan. --
Ma poimin tervaksia, juurakolta
ja koko kiusan pesän tuleen pistin;
nyt alkoi uusi huvinäytelmä;
ne kiehui, kärventyi, ne kiiti, kieri
pois roviosta sekä roviolle,
ne tulta nuuski sekä tulta kartti;
ja keon äärtä juoksi airueet,
maan alta, poluilta ne tulvivat,
kuin yksin neuvoin koko keko karkas
ja tuntosarvet yhtyi, viesti lensi,
ne saunoistansa kiskoi syöttökarjaa,
ne kantoi kuolleitaan, ne majaa muutti
kuin mailman loppu olis kintereillään.
Taas keko syntyi jonkun matkan päähän.
No tuhat tulimmaisen kääpiöitä,
ne vaivaa tuottaa mulle enemmän
kuin yhteensä se koko hyönteiskunta;
ma potkasin ja nyt... hyi niitä sentään,
ne riivatut nyt juoksi reittä pitkin:
Hoi, apuun, salamurhaa! Heräsin.
Helmikuussa 1899.