(Kansanlaulun tapaan.)
Tämä maa on niin viheriäinen,
se on onnemme kehto,
leivän tuoja ja levon suoja
sekä elämämme ehto.
Meillä puu sekä lemmen oksa
kevätkiireessä lehtii,
suvirakkahat laululinnut
meidän laaksoihin ehtii.
Tääll' on ponteva pojan rinta,
neidot täällä on korjat,
vihan viljaa ei täällä kylvä
oudot ontuvat orjat.
Tätä nientäkö sumu soutais,
kun on sarastava rusko,
tätä nientäkö kulo kulkis,
kun on toukohon usko?
Oman mökkimme veräjille
omat polkumme johtaa,
täällä tympeä, tyly vieras
suoran katseemme kohtaa.
Tämä maa on oma maamme,
vaikka ruumiimme luutuis,
kivet kiljuis, salot halkeis,
meri mustaksi muuttuis.
3/1 99.