Jopa jonnin joutavia,
kun on poppa meille tullut,
puoskari pahanhajuinen,
niine koirankoukkuinensa,
noine noidannuolinensa.
Tunki tuttuna tupahan,
astui aivan pöydän päähän,
kulki lunnailla lujilla
sekä laatu lausehilla,
salakirjat salkussansa,
sanoi suovansa sopua,
rauhassa rakentavansa
talossa talon tavalla.
Vaan ei vienyt viikkokautta
eikä täytehen sitänä,
jo teki rumia töitä,
pimeissä piilojansa,
kävi öitä öitsimässä,
joka nurkan nuuskimassa,
joka ometan ovella.
Tuosta tunki tuonnemmaksi
vuoren kaljun kainalohon,
hiiden hirveän pitoihin,
juominkihin jättiläisen,
sadan saatteli sanoja,
tuhat turman tutkaimia
pään varalle varattoman,
tuhoksi vähäväkisen.
Toi se taudit tullessansa,
polttoset palatessansa,
karjan kaunihin kadotti,
paimenet pahoilla mielin
kulkevat kulopoluilla,
huhuilevat, huutelevat,
susi suolta vastailevi,
karhu kiljuu kalliolta.
Tietäispä talon isäntä,
näkispä tuomari totinen
isoisilta ikkunoilta,
kaukaisesta kartanosta
tämän julman juoniloita,
hämytöitä häijyn herjan,
niin se poppa, hiiden pappi
istuisi kiven kolossa,
vuoren vaskisen sisässä
silmät kiljan kaljallansa,
sysi suussa, sarvet päässä,
noitakannus kainalossa,
taikapussit polvillansa,
tuhat tutkainta jaloissa!
18/6 99.