Kun laulajat lauleli maastaan vaan,
korukaiuksi aina sen luulin,
kun juhlissa juotiin ja hurrattiin,
vain toisella korvalla kuulin.
Miks ontoilta eläköönhuudot soi:
"tämä maa ja sen kansakunta
valon suuria soihtuja heiluttaa
näin keskellä jäätä ja lunta."
Miks rakkaampi, köyhempi muita se ois
tämä Suomen pohjonen soppi?
Niin silloin kyselin itseltäin
ja vastasi Tolstoin oppi.
Se suuri tietäjä vastasi kai:
"ne juhlivat aivan syyttä,
isänmaallinen rakkaus sotia tuo,
se on paljasta itsekkyyttä!"
Vain puoluekiihkoa kaikessa näin,
maan voimaan nuivasti luotin
ja ma kuljin kuin koditon kulkea saa
ja hetkeä suurta ma vuotin.
Ja se hetki se tuli kuni salamayö,
se iski mun rintani jäähän,
sain sulavan, suuren rakkauden,
joka tarmoa takoo päähän.
Omat pyyteet kimposi itsestään,
ne olikin tomua, tuhkaa,
tätä maatahan vain voin rakastaa,
jota julmat jumalat uhkaa.
Se maa, se maa on ihana maa,
vaikka ilma sen kovaksi hyytää,
se on toivoni maa, se on unteni maa
ja se elää tahtoo ja pyytää.
Tyrtaioslauluja laulaisin,
jos Luojani lahjan antais,
jos voisin kansani nostattaa
ja kantelo kaiun kantais.
Miten muuten voisin ma laulaakkaan,
kun on ryönätty rakkain haave
ja yli tämän sorjan Suomeni maan
käy valheen kaamea aave!
23/7 99.