Tammik. 30. p.
Viimetalvinen pelkoni on toteutunut kaikkein pahimmassa muodossaan.
Hän on varovaisesti vetäytynyt pelistä pois ja jättänyt sinut
orpouttasi itkemään. Raadat aamusta iltaan kälysi palkattomana
palvelijana. Olet varhain ja myöhään menossa. Mutta et tee töitäsi
yhtä ripeästi kuin ennen. Ilo on silmistäsi sammunut ja olennossasi
on suurta sisäistä väsymystä. Olet laihtunut ja poskesi ovat kalpeat.
Silmäsi ovat painuneet syvälle ja huolestuttava tumma varjo reunustaa
niitä. Kun ajattelen äitisi heikkoja keuhkoja, muistan esitelmää,
jossa kerrottiin miten suuressa määrin alkoholismi heikontaa ihmisten
vastustuskykyä taistelussa tarttuvia tauteja vastaan.
Siinä esitelmässä, josta kerran kirjoitin, annettiin tilastollisia
tietoja tästäkin asiasta. Nuo numerotiedot olivat erinomaisia
muutenkin murtuneelle mielelleni. Ne polttavat vieläkin kuin
tulenliekki suuressa verestävässä haavassa.
Mutta enhän minä aikonut kirjoittaa omasta surkeudestani. Sinua,
tyttöni, minä ajattelen yöt ja päivät. Sinun surun täyttämät silmäsi
eivät anna minulle hetkenkään rauhaa. Mitä, mitä pitää minun ja mitä
voin minä tehdä?
Taikakalu, jonka annoin sinulle, auttoi sinua ajaksi. Jouduit nuorten
joukkoon. Sinut huomattiin. Sinua rakastettiin. Sinä sait unelmoida
ja iloita niinkuin muut nuoret. Mutta hetken vain. Kun luistinrata
tänä syksynä paistoi mustana, ei sinulla siellä ollut seuraa -- ei
ainakaan sitä mitä kaipasit. Hän oli matkustanut opiskelemaan. Ja hän
matkusti sanomatta hyvästiä.
Et saanut kirjettäkään. Eikä kukaan vanhaa isääsi lukuunottamatta
tietänyt, että odotit ja toivoit.
Kaikesta huolimatta muistaa hän sinua. Nyt tiedän sen. Hän on käynyt
tervehtimässä sairastavaa tätiään. Pidin häntä silmällä sinä päivänä,
jolloin hänen piti matkustaa. Hän meni jalkaisin kotoa, teki turhan
mutkan meille päin ja pysähtyi hetkeksi kadunkulmaukseen, josta
Mökkelimme näkyy. Sitten hän rivakasti kääntyi asemalle päin.
Nyt kysyn itseltäni entistä useammin: mitä on tehtävä? Onnesi olisi
ehkä vielä pelastettavissa. Mutta miten? -- -- --
Reichenhart kääri hitaasti kokoon päiväkirjan lehdet ja levitti
eteensä kellastuneen, musteella tahratun kirjeen. Hänen mieleensä
palautui elävästi päivä Roomassa, jolloin hän sen ensi kertaa luki.
Hän seisoi pienen kirkon portailla. Puhkeamassa oleva kevät kehysti
vanhan Rooman iäkkäitä muistoja, korostaen nuoruudellaan niiden
arvokasta ikää. Hän tunsi sinä hetkenä hehkuvan kuumasti, että oli
ihanaa katsella harmaata entisyyttä, itse eläen keskellä kevättä.
Pienen matkan päässä hänestä leikitteli liuta Italian likaisia
lapsia. Läheisessä kadunkulmauksessa kaupitteli punatukkainen tyttö
neilikoita ohikulkeville ja muuan viulunsoittaja oli viuluineen
painunut istumaan läheisen kaivon jalustalle.
Yhtäkkiä tuntui hänestä kuin tyttö kadunkulmauksessa olisi katsonut
häneen, ei tuntemattomana punatukkatyttönä vaan suurin, surullisin
tähtisilmin.
Hän ei tietänyt sinä hetkenä, synnyttivätkö nuo silmät pistoksen
hänen sisimmässään vai tuliko hän rajattoman iloiseksi siitä, että
hän odottamatta näki ne edessään niin ilmehikkäinä ja suloisina, kuin
usein ennen satuiltoina loistavalla luistinradalla.
Hän muisti oudon kirjeen, jonka hän vasta oli saanut postikonttorista
ja joka vielä oli lukematta.
Päivänpaisteessa loikoileva viulunsoittaja sai hänestä vierustoverin.
Siinä hän luki ensin kirjeen ja sitten selitykseksi mukaan pistetyt
päiväkirjan lehdet.
Rinta täynnä myrskyäviä tunteita hän luettuaan kaikki astui läheiseen
kirkkoon. Siellä pieni punainen paperiruusu kiinnitti hänen
huomiotaan. Se oli hänestä kuin hänen tyttönsä vertavuotava sydän.
Tai riippuiko siinä ehkä toisen sydän -- hänen, joka oli kirjoittanut
kirjeen ja kastanut sitä, ei vain kyynelillään vaan paremmin omalla
sydänverellään?
Hän ryntäsi ulos kirkosta, eteenpäin, eteenpäin, tietämättä minne.
Seuraavana aamuna hän jo oli matkalla pohjoiseen. Ja täällä oli
hänellä siitä asti ollut kotinsa.
Lennart Reichenhart suori hellävaroin ja kunnioittavasti kellastuneen
kirjeen lehtiä ja antoi sitten katseensa liukua sen tuttuja rivejä
pitkin.
"Arvoisa Herra Lennart von Reichenhart.
Tämä kirje on varmaan eriskummallisin mikä koskaan käsiinne
on joutunut tai joutuu. Se herättää teissä ehkä suurtakin
vastenmielisyyttä. Koettakaa kuitenkin lukea se loppuun ja
käsittää senverran kuin me ihmiset yleensä voimme käsittää
sitä, mikä on kokonaan oman kokemuspiirimme ulkopuolella. -- Ja
muistakaa, että jos lukeminen Teistä tuntuu vastenmieliseltä, on
tämän kirjoittaminen minulle ollut tuhat kertaa raskaampaa.
Ainoastaan epätoivon partaalle joutunut isä tai äiti voi
kirjoittaa niin kuin minä nyt. Siitä olen varma.
Liitän kirjeeseeni muutamia lehtisiä päiväkirjastani. Niistä
näette mitä yhtenään ja lakkaamatta olen ajatellut. Paperin ja
musteen muuttuneesta muodosta näette myöskin, että nuo otteet
eivät ole väärennettyjä -- kenties Teitä varten ja jotta siten
hankkisin tyttärelleni ulkonaisia etuja. Ne ovat kirjoitetut
ensimmäiset lähes 2 vuotta sitten ja viimeinen muutamia kuukausia
takaperin. Aioin ne kuten huomaatte oikeastaan tyttärelleni.
Lähetän ne Teille ainoastaan sitä varten, että ne jos mahdollista
täydentäisivät kirjettäni.
Olen sairauteen asti hautonut kysymystä, mitä voisin
tehdä tyttäreni onneksi. Pääasiassa on ajatteluni jäänyt
tuloksettomaksi. Mutta hivenen verran olen sittenkin voittanut
ajattelullani, ja juuri tuosta itsessään vähäisestä tuloksesta
tahtoisin puhua kanssanne.
Jos uskoisin, että olette unohtanut tyttäreni, en rohkenisi
kirjoittaa Teille. Mutta en sitä usko. Isänä näyttää minusta
unohtaminen tässä suhteessa mahdottomuudelta. Olette kuitenkin
vetäytynyt syrjään, kenties ikipäiviksi. Vai ajaksiko vain?
Oli miten oli, järkeni ja tunteeni sanovat minulle, että ette
ole unohtanut mutta pelkäätte "sukua", ehkä kaikkein enin
"isä-ukkoa", jota hieno nuori herra ei mielellään sanoisi
appivaariksi.
Vanhin tätinne on äskettäin kuollut ja kaupungissamme huhuiltiin,
että nuorempi aikoo muuttaa pois paikkakunnalta. Arvattavasti
muutatte Tekin siinä tapauksessa. Opiskelette jonkun aikaa,
valmistutte vastaiseen elämäntehtäväänne tai asetutte ehkä
nuorena koroillaaneläjänä asumaan jonnekin, missä olo ja elämä
Teitä miellyttää. En tunne olojanne tarpeeksi tietääkseni
millaiseksi elämänne muodostuu. Se onkin tällä kerralla vallan
toisarvoinen asia. Pääasia on, että Te joudutte jonnekin, missä
ei tiedetä Teistä, ei minusta eikä Mökkelistä mitään. Siitä
syystä on juuri nyt toimittava. Sen tunnen.
Olette par'aikaa ulkomailla. Viekkaan pienen juonen kautta
hankin itselleni osoitteennekin, lisäksi olen lainannut rahaa.
Tai oikeammin: olen myynyt muutamia vanhoja huonekaluja,
schiffonierin, kaksi nojatuolia, pöydän ja kaapin. Kolmen
kuukauden kuluttua perii ostaja tavaransa poikani kodista. Rahat
olen saanut etukäteen. Saamillani rahoilla matkustan nyt pikku
tyttäreni kanssa ulkomaille. Me asetumme Tyroliin, laaksoon, joka
on tunnettu terveelliseksi. Tyttäreni on hyvin heikko. Pelkään
hänen keuhkojaan, vaan en uskalla kääntyä lääkärin puoleen. Jos
hän on sairas, syyttää hänen tautinsa osaksi ainakin minua. Ja
minulla on jo syytä enemmän kuin jaksan kantaa. Siksi hän ei
mene lääkäriin ennenkuin kesäkuussa. Olemme siitä jo keskenämme
sopineet.
Niihin aikoihin jokseenkin Te kuulemani mukaan palaatte
Italiasta. Matkustatte kenties tästä ohi. Suuri valtatie
kulkee aivan laaksomme läpi. Poiketkaa jos mahdollista silloin
tervehtimään pikku tyttöäni. Hän asuu: Pensione Waldhutte. Älkää
pelätkö appivaaria! Häntä ei silloin enää ole olemassa -- ei
ainakaan olotilassa, jossa teidän täytyy hävetä häntä. Tiedätte
että hän on vanha ja hänen sydämensä alkohoolin heikentämä.
Suonet ovat vahvasti kalkkiutuneet. Sellainen pääsee helposti
mereltä satamaan.
Ajatellen, että satamaan laskeminen kaikesta huolimatta voisi
viedä pitempään kuin tällä kertaa suotava olisi, olen varannut
itselleni apukeinoja. Kerran, ensimmäisen eläissäni, olen
varastanut. Olimme juuri tyttäreni kanssa lähdössä matkalle
kuullessamme vanhasta onnettomuustoverista, joka kaupungissamme
oli kuollut. Menin häntä katsomaan ja löysin pöydältä pienen
pullon, joka oli siinä kuin minua varten. Siksi se heti katosi
taskuuni. Ja siitä illasta alkaen olin varma siitä, että olin
valinnut oikean tien lapseni onnen turvaamiseksi.
Kaikki tapahtuu hiljaa ja huomaamatta. Tyttöseni tulee itkemään
isäpoloistaan. Hänellä on herkkä ja hellä sydän. Mutta hänen
surunsa haihtuu kohta, kun Te tulette. Ja minä uskon, että Te
tulette, sillä Te olette kunnon mies. En muuten olisi voinutkaan
kirjoittaa tällä tavalla.
Mutta tahdoin Teille ilmaista koko totuuden: 1) jotta
tietäisitte, etteivät mitkään ulkonaisesti nöyryyttävät ja
epämieluisat asianhaarat vaikeuta paluutanne tyttäreni luo, 2)
jotta näkisitte, että hän todella ansaitsee rakkautta, vieläpä
kaikkensa uhraavaa rakkautta.
Minkä tässä kerroin, kerroin yksin Teille. Mutta jos luulette,
että tyttäreni joskus voisi tuntea iloa vanhan isänsä uhrista ja
siitä rakkaudesta, joka hänet siihen pakotti, annan Teille tässä
suhteessa oikeuden menetellä niinkuin hyväksi näette. Luotan
arvostelukykyynne yhtä paljon kuin hyvään tahtoonne.
Ja jos joskus vastaisuudessa tekisitte tyttäreni hyvin
onnelliseksi, seuraa vanhan, murtuneen isän kiitollisuus Teitä
hautaanne asti."
Reichenhart kääri hellävaroin kokoon kirjeen, kätki sen lompakkonsa
pohjimmaiseen piiloon ja alkoi sitten hitaasti astua huvilaan päin.
2.
Astrid Falcke makasi leposohvalla Reichenhartien parvekkeella.
Siellä oli par'aikaa aurinkoa enemmän kuin hänen omalla puolellaan.
Ja Elsa oli pyytänyt tulemaan kun hänen miehensä oli retkellä
"kiipeilijöiden" kanssa.
Astrid tulikin mieluummin Elsan ollessa yksin. Hän karttoi Lennart
Reichenhartia syystä, jota hän ei tahtonut selittää itselleen.
Elsasta hän piti. He puhelivat paljosta toistensa kanssa, joskus
lukivatkin jotain yhdessä. Ainoastaan terveydestään he säännöllisesti
vaikenivat.
Tänään Astrid kuitenkin odottamatta poikkesi tavaksi tulleesta
vaikenemisesta. -- Te olette jo tullut paljon terveemmäksi täällä,
viskasi hän äkkiä tulemaan samalla kun hänen katseensa käsityöstä
siirtyi Elsaan jännitettynä ja palavana.
Elsa ei samassa saanut vastatuksi. -- Minä vertailen harvoin,
väisteli hän viimein.
Astrid melkein tulistui. Se oli luonnotonta, luonnotonta. Nuorelle
riippui kaikki paranemisesta. Hänelle itselleen ainakin. Sillä siitä
riippui voisiko hän pian ajatella häitä.
-- Jos minä olisin odottanut sitä, ei se päivä koskaan olisi tullut.
Vain ilo auttoi minua jonkunverran paranemaan.
-- Ja te, te uskalsitte, teillä oli sydäntä! -- Astrid ponnahti
istualleen. Erilaiset ja ristiriitaiset tunteet kamppailivat
keskenään hänen sisimmässään Hän tunsi pohjimmaisena omituisen ilon
sykähdyksen siitä, että tällaista saattoi tapahtua, ja samalla
kirvelevää kipua tietoisuudesta, että tällainen mahdollisuus hänen
omalla kohdallaan oli mahdottomuus. Siksi työnsi hän ajatuksiensa
etualalle tietoisuuden velvollisuudesta toista kohtaan. -- Minä
en koskaan tahtoisi vahingoittaa sitä, jota rakastan, sanoi hän
kiihkeästi.
Elsa meni kalpeaksi ja silmiin nousi suuria kyyneleitä. -- Minä olin
niin lapsellinen ja niin yksin, sanoi hän hiljaa. -- Minä otin vain
vastaan.
Astrid Falcke karahti punaiseksi. Hän häpesi itseään. Hän tunsi,
että hän oli antanut puolinaisen totuuden käydä täydestä. Hän oli
puhunut itsestään kuin ihmisestä, joka vapaaehtoisesti valitsee
kieltäytymisen tien. Ja kuitenkin hän tiesi, ettei Albert koskaan --
Hän nousi kiireesti, pysähtyi Elsan eteen ja ojensi hänelle kätensä.
-- Annattehan te anteeksi! Ja ymmärrättehän, rakas rouva Reichenhart?
Te tiedätte, mieli käy sairaaksi, kun suuri ikävä aina polttaa
sisintä. Elämä on kuin kaunis keväinen laakso. Mutta kukkia ei saa
poimia.
Hän sai vaivoin itkunsa tukahdutetuksi.
-- Minä ymmärrän -- te ajattelette paljon enemmän kuin minä, sanoi
Elsa hiljaa. Mutta hän itki kauan ja lohduttomasti vieraansa mentyä.
Lennart Reichenhart kävi levottomaksi nähdessään vaimonsa.
Tähtisilmissä oli suurten raskaiden kyynelten jälkiä. Hän tahtoi
tietää syytä. Eikä hellittänyt vähemmällä.
Viimein murtui Elsan vastustusvoima. Hän painui avuttomasti miehensä
olalle ja itki siinä kauan.
Lennart koetti aluksi kääntää leikiksi. Eihän asia olisi siitä
parantunut, vaikka Elsa olisikin ollut rikkiviisas ja vastusteleva
hänen kosiessaan.
-- Mutta Lenni, sinä epäröit yhteen aikaan! Sinä olit toista vuotta
melkein kateissa minulta.
-- Ehkä se aika juuri sitoi minua. -- Hän sulki suutelemalla Elsan
suun. Mutta Elsa ei antautunut. Hän tahtoi kerrankin tietoja. Lennart
väisteli aina tässä kohden.
-- Pikku Elsa, me miehet olemme niin toisenlaisia kuin te. Meillä on
niin monta askelta rakastumisen ja avioliiton välillä.
-- Mutta Lenni, ethän sinä aikonut pitää minua lelunasi?
-- Minä en aikonut yleensä mitään. Minä olin vain rakastunut. Ja se
oli suloista siksi, että sinä olit suloinen.
Elsa lensi punaiseksi ilosta ja painui hyväilevästi lähemmä miestään.
Hänen elämänsä satu ei ollut menettänyt mitään ensimmäisestä
hopeanhohteestaan. Se oli jatkuvasti uskomattoman kaunista. Se toi
aina vain uutta -- niinkuin kevät kukkasia.
Lennart siveli hiljaa vaimonsa pehmeitä hiuksia. Hän oli kiitollinen
siitä, että Elsa vihdoinkin oli rauhoittunut. Ja siitäkin, että
hän ei enää tiedustellut. Isän kirje oli kohta, jota hän näihin
asti huolellisesti oli väistänyt. Mutta joka kerralla, kun Elsan
kysymykset lähentelivät sitä aikaa, pelkäsi hän.
-- Et sinä sittenkään kerro kaikesta, alkoi Elsa samalla uudelleen.
-- Tädit olivat kihlausta vastaan, sen minä tiedän.
-- Niin, ja he lähettivät minut Roomaan -- unohtamaan. Mutta siellä
oli muuan vanha eukko eräillä kirkon portailla...
Elsa katkaisi nauraen. -- Hän puhui kiirastulesta ja sovittamisesta.
Ja sinä säikähdit ja tulit tänne.
He nauroivat kuin kaksi vallatonta lasta. Mutta Lennart Reichenhart
tukahdutti samalla huokauksen. Hän muisti kirjettä, joka sinä päivänä
ensi kertaa rapisi hänen taskussaan.
Tietoisuus siitä rakkaudesta, jota se huokui, olisi ehkä voinut
tehdä Elsalle hyvää. Mutta totuus oli siinä suhteessa sittenkin
kaksiteräinen miekka. Ja Elsa oli heikko. --
-- Mitä sinä mietit, rakas, kysyi Elsa hiljaa.
Lennart säpsähti. Sitten hän henkisellä pituushypyllä heittäytyi
etäälle äskeisistä ajatuksistaan. -- Muistatko Vinitiuksen "Quo
vadiksessa"? Muistatko miten hän ensin rakasti ja miten sitten? Minä
en ole mikään roomalainen ylimys -- pienen ajan pieni ihminen vain.
Mutta minä ymmärrän häntä.
Elsa siveli hiljaa miehensä kiiltävänmustaa tukkaa. -- Lenni, sanoi
hän lempeästi, minä olen niin onnellinen siitä, ettei pieni elämäni
katoa täältä jättämättä hyvää jälkeensä. Se jättää tänne sinun
suuren, kauniin rakkautesi.
3.
Rouva Falcke seisoi lepokodin hallista ulkonevassa nurkkauksessa
katse kiinnitettynä polulle, joka kiemurteli läheistä vuorenrinnettä
ylöspäin. Joukko nuoria oli nousemassa rinnettä. Hän tunsi joukossa
tulevan vävypoikansa ja neidit, joiden seurassa tämä oli tullut
paikkakunnalle. Hän ei voinut kuulla ääniä, mutta hän näki ja tunsi
että pidettiin hauskaa. Ja hän ajatteli siipirikkoa lastaan. Astrid
oli paraikaa Reichenhartien puolella. Ja Elsalla oli kaukoputki,
jonka avulla heidän oli tapana katsella seutuja, jonne eivät
muullatavoin voineet päästä.
Astridkin näki ehkä nyt! Ja mitäpä siitä vaikka näki, kun vain Albert
olisi ollut toisenlainen. Mutta hän pidätti Astridin kaiken sen
ulkopuolella, jossa hän itse eli hyvinkin intensiivisesti. Astrid
olisi ansainnut parempaa. Hän oli lapsellinen ja sulhanen oli hänelle
kaikki kaikessa. Mutta hän ei ollut matalamielinen eikä ahdas. Hän
olisi ymmärtänyt.
Rouva Falcke kääntyi ikkunasta pois ja meni saliin. Siellä katettiin
ruokapöytiä. Nuori tarjoilijatar, joka toi hopeita viereisestä
säiliöhuoneesta, kääntyi selin rouva Falckeen. Hänen silmänsä
punersivat kuin itkusta.
Rouva Falcken sisin vavahti omituisesti. Tyttö oli usein viime
aikoina ollut itkettynyt. Ja kuitenkin saattoi hän toisin ajoin
säteillä kuin itse aurinko. Albert oli erityisesti kiinnittänyt
huomiota häneen hänen iloisuutensa tähden. Olisikohan mahdollisesti
jotain yhteyttä -- --?
Rouva Falcke piti tyttöä silmällä. Tyttö otti pöytäliinan
tarjoilupöydältä ja kävi pihalla ravistamassa siitä murusia pikku
linnuille. Rouva Falcke meni uudelleen ikkunaan. Hän näki tytön
katsovan ylös vuorenrinteelle ja jäävän siihen asentoon hetkeksi.
Taaskin pisti kipeästi rouva Falcken sisimpään. Hän oli vanha, kovia
kokenut ihminen. Hän oli oppinut epäilemään.
Samassa soi gong-gongi ja ihmisiä alkoi kokoontua ruokasaliin. Lennart
Reichenhart tuli viimeisenä. Hän muutti pöydästä, jossa hänellä oli
tapa syödä yksin, toiseen, missä rouva Falcke istui. Vävypojan paikka
oli siinä tyhjänä. Rouva Falcke katsoi häneen kiitollisena. -- Meillä
on paljon yhteistä, sanoi hän ja ääni värähti.
-- Me olemme molemmat vaalijoita.
-- Se on harvinainen osa miehelle.
Lennart Reichenhart ei kohta vastannut. Hän ajatteli niitä erilaisia
mahdollisuuksia, joita hän oli tuntenut omassa povessaan, ja hän
tiesi missä määrin ulkonaiset olot olivat vaikuttaneet ratkaisuun.
-- Te olette toisenlainen kuin muut, pitkitti rouva Falcke.
-- En, viskasi hän kiivaasti vastaan. - Minä olen tavallinen mies,
jolle ilo ja elämänmukavuus, vieläpä kauniisti katettu pöytäkin ja
herkkuruuat merkitsevät paljon. Mutta elämässä on sittenkin sitä,
mitä sanotaan _rakkaudeksi_.
-- Sitäkin, joka kestää muutamia kuukausia pitemmälle?
Rouva Falcken katseessa oli jotain niin pohjattoman raskasta, että
Lennart Reichenhart mykistyi. Hän tunsi itsensä vasta-alkajaksi
elämässä ja hän palasi omiin oloihinsa.
-- Minä arvaan, että Elsa on kertonut teille jotain. Mutta hänen
lapsensilmänsä ovat puolueelliset. Ne näkevät minussa vain hyvän.
Tiedän kuitenkin itse miten suuressa määrin olosuhteet minua
auttoivat. Elsa oli niin turvaton kuin pieni pesästään pudonnut
lintu, kun löysin hänet hänen isänsä kuoleman jälkeen. Häntä ei
kukaan olisi voinut jättää.
Rouva Falcke tukahdutti huokauksen ja Lennart Reichenhartista näytti
siltä, kuin hän tahdollaan olisi silittänyt kasvoiltaan muutamia
katkeruuden niihin uurtamia ryppyjä. Omituinen katse tähtäytyi
Lennart Reichenhartiin.
-- Herra Reichenhart, naisen avuttomuuteen suhtautuu mies kahdella
tavalla. Se velvoittaa häntä tai antaa hänelle oikeuksia. Tämä eri
näkökulma jakaa miesjoukon kahteen ryhmään, jotka ovat niin etäällä
toisistaan kuin itä ja länsi.
-- Kukaan ei olisi voinut tehdä hänelle pahaa.
-- Miestä myöten, herra Reichenhart. Hän on vieläkin lapsi ja hän oli
sitä vielä enemmän silloin. Hän oli teidän vallassanne.
-- Minä rakastin häntä.
-- Nainen tahtoo rakastaessaan antaa. Mies ottaa, ottaa --
rajattomasti ja armotta. Te olette poikkeus.
-- Te tahdotte kaikella muotoa ihailla minua. -- Lennart Riechenhart
koetti kääntää leikiksi. Mutta käsi nousi samalla tunnustelevasti
povitaskulle. Tekisiköhän hän väärin, jos uskoisi nämä paperit
vieraan käsiin? Niitähän ei kukaan ollut nähnyt, ei Elsakaan. Mutta
tässä oli kärsivä ihminen, jolle ne voisivat tehdä hyvää ja joka
siten saisi enemmän totuutta vastaavan käsityksen asioista.
Hän veti lompakostaan esille paperitukon ja ojensi sen arvelematta
rouva Falckelle. -- Toivon, etten tee väärin. Te olette ensimmäinen,
jonka käsiin uskon nämä. Mutta te ymmärrätte ehkä paremmin kuin
toiset.
Hän kääntyi mennäkseen, mutta rouva Falcke pidätti häntä. Hän tahtoi
kysyä jotain. Katse pyysi jo etukäteen kysymystä anteeksi. Hän
ei tehnyt sitä uteliaisuudesta. Mutta hän ajatteli näitä asioita
yhtenään. Koskivathan ne häntä itseään niin läheisesti. Siksi hän nyt
uskalsi -- --.
-- Te ymmärrätte -- varovaisuus on tarpeen, kun tauti on tarttuvaa.
Minä tahtoisin tietää missä määrin te -- terveydellisistä syistä...?
Reichenhart jäykistyi. -- Jokainen sivistynyt ihminen noudattaa
nykyään terveydellisiä vaatimuksia.
-- Ei, ei, antakaa anteeksi! Te ette ymmärrä. Ajattelin nuoren naisen
hellää mieltä. Pieni, lämmin hyväily voi merkitä paljon. Mutta
tällaisissa asioissa voivat rakkaus ja varovaisuus tulla ristiriitaan
toistensa kanssa.
-- Elsan ei ole tarvinnut kaivata mitään, mikä voi tehdä hänet
onnelliseksi. -- Reichenhart oli jo puolitiessä ovelle. Rouva Falcke
kääntyi seurusteluhuoneeseen. Hänellä oli käsi silmillään. Katse,
jonka hän vasta oli nähnyt, oli niin kaunis että se teki kipeätä.
Siihen ei kovaa kokenut ihminen olisi voinut uskoa, jollei itse olisi
nähnyt. -- -- --
Seurusteluhuoneessa istui nuori lepokotiin vastatullut
soittotaiteilija. Hän soitti Beethovenia. Se oli myrskyävää.
Rouva Falcke koetti kiinnittää huomiotaan saamiinsa kellastuneisiin
lehtiin. Hän alkoi päiväkirjan lehdistä. Hän tahtoi päästä irti
omista ajatuksistaan. Mutta hänen täytyi aluksi lukea joka lause
moneen kertaan.
Kun hän oli lopettanut isän kirjeen, painui hänen päänsä käsien
varaan. Hän kadehti isää, joka sai antaa henkensä lapsensa onnen
lunnaiksi.
Soittaja lakkasi soittamasta ja nousi. Silloin hän huoneen perällä
näki kumaraan painuneen naisolennon. Hän sai selvän tuntemuksen
siitä, että hän oli soittanut yhdelle, joka ymmärsi.
Hän jäi liikahtamatta seisomaan paikalleen. Katse oli kuin
kiinnikytkeytynyt tuohon kokoon lyyhistyneeseen naiseen. Hän katsoi
katsomistaan: silmille nostettua kapeaa kättä, pään asentoa ja
kumartuneen selän kaarta.
Hän ajatteli myrskyisen päivän väsynyttä, rantaan raukeavaa maininkia.
Äkkiä hän kääntyi takaisin soittokoneeseen ja alkoi uudelleen
soittaa. Mutta ei enää myrskyävää. Hän soitti kärsivälle -- illan
rauhasta.
4.
Astrid Falcke makasi sohvallaan helakka puna hienohipiäisillä
kasvoillaan ja suuret silmät omituisen loistavina. Hän odotti
sulhastaan. Albertilla oli tällä tunnilla tapana tulla
säännönmukaiselle vierailulle ja tapaaminen tuntui Astridista tänään
tavallista tärkeämmältä. Albert tulisi jäähyväisille. Hän aikoi
nimittäin joksikin ajaksi matkustaa kotiinsa. Vierailu olikin jo
kestänyt kuusi viikkoa. Ja paljon olivat nämä viikot sisältäneet --
enin siksi, että olivat sisältäneet niin vähän.
Astrid tunsi, että hänen olisi pitänyt puhua. Mutta suuri sisäinen
väsymys piti häntä kuin kahleissa. Ja Albertilla oli tapana väistellä.
Ovi aukeni samassa ja Albert pysähtyi kynnykselle. Hänestä Astrid
näytti tavallistakin huonommalta. Tauti oli jo painanut häneen selvän
leimansa. Eikä sairas nainen ajan pitkään voi olla puoleensavetävä.
Albert tunsi sen selvemmin kuin koskaan. Astrid viittoi häntä
lähemmäksi ja hän asettui tavanmukaiselle paikalleen sohvan viereen.
-- Me siis pian ulkonaisestikin joudumme etäälle toisistamme, sanoi
Astrid viimein, puhuttuaan ensin muusta. -- Olen nytkin usein
mielestäni ollut etäällä sinusta. Olen koettanut kysyä, tiedustella.
Olen tahtonut rakentaa siltaa sinun, terveenä olevan maailman ja
minun, sairaan välille. Mutta olet enimmäkseen ollut kovin vaitelias.
-- Etkö ymmärrä, että jos olisin kertoillut kaikista omista
huveistani, olisin vain huomauttanut sinulle, miten paljosta sinun on
kieltäytyminen.
-- Siltä kannalta en minä ota asiaa. Sinun terveytesi tuntuu minun
terveydeltäni ja sinun ilosi ovat minun ilojani. Mitä onnellisempana
näen sinut, sitä onnellisempi olen itsekin.
Albert tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. -- Sinä olet hyvä,
hyvä, sopersi hän. -- Astrid näki hänen poskiensa palavan. Mutta hän
jatkoi omaa ajatusjuoksuaan.
-- Minusta on aina ollut niin suloista ajatella, että me juuri
erilaisuutemme kautta täydennämme toisiamme. Kun rakastamme,
tahdomme jakaa kaiken. Jokainen tunne, jokainen ajatus on yhteistä.
Ajatuksissa on voimaa. Yhdenkin ajatuksissa. Miten paljon voimaa
sitten niissä ajatuksissa, jotka rajattomassa rakkaudessa yhtyvät
toisiinsa! Siitä saa syrjäinenkin.
-- Astrid, sinä ajattelet liian paljon. Silmäsi näyttävät niin
väsyneiltä.
-- Ne ovat etsineet sinua.
-- Ajattelu varmaan väsyttää sinua. Sinä olet aina ajatellut liikaa,
sinä pikku filosoofi!
-- Ajatuksetkin ovat etsineet sinua, sinun ajatuksiasi, sinun
harrastuksiasi.
-- Nyt tiedät, minkätähden olen vaiennut.
-- Ja sinä tiedät, miksi olen kaivannut. Sinun ilosi -- nekin, joita
en koskaan voi jakaa kanssasi muuta kuin ajatuksin, ovat sittenkin
ilona minullekin.
Silloin tarttui Albert kiivaasti puheeseen. Kaikestahan hän oli
kertonutkin. Hän oli retkeillyt vuorilla, hän oli tanssinut
illanvietoissa. Naistako hänen olisi pitänyt puhua niin laajasti kuin
mahdollista?
-- Ja esimerkiksi seurastasi! -- Astrid hengähti syvään. Sitten hän
jatkoi hätääntyneesti kuin peläten harhaanjohtavaa sanaa Albertilta:
-- Minä olen joskus kaukoputkella ihaillut paikkoja, jonne en pääse
nousemaan, ja minä olen nähnyt sinut iloisessa seurassa.
Albert lehahti polttavan punaiseksi. -- Sinä olet vakoillut!
Astrid ei vastannut. Hänen katseensa kipunoi. Siinä oli
halveksumista. Albert ei ollut odottanut sellaista. Hän tunsi
pienenevänsä sen katseen edessä.
-- Anna anteeksi, sinä suloinen, suurisieluinen Astrid, anna anteeksi!
Astrid ei vieläkään vastannut. Viimein sanoi hän vitkalleen ja
painokkaasti: -- Kun tapaat ystäviäsi, niin sano terveisiä heille.
Sinun ystäväsi ovat minunkin ystäviäni. Minä olen ehkä lapsi sinun
rinnallasi monessa suhteessa, mutta matalasieluinen ja halpamainen en
ole.
Albertin pää oli painunut syvään. Olisikohan hän itkenyt? Astrid ei
sitä tietänyt. Hän käänsi puheen toisaalle.
Mutta kun Albert myöhemmällä hätäisesti kokosi halliin nostetut
matkakapineensa, huomasivat kaikki hallissa istujat hänet äärimmäisen
hermostuneeksi.
-- Komea mies joka tapauksessa, huokaili mamma Hecht, mutta ei teidän
otettavissanne. -- Hän nyökkäsi tyttärentyttärilleen.
Nämä nauroivat. Nuorempi tiesi nuorella herralla olevan "monta" nyt
kyseessä olevalle matkallekin. Ne nuoret neitoset, jotka olivat
tulleet samassa junassa, aikoivat myöskin lähteä tänä iltana.
-- Me kuulimme kun he suostuivat asiasta, vahvisti vanhempi.
-- Hän potee sydämenlaajennusta, sanoi syrjästä "vaitelias", käänsi
selkänsä Hechteille ja rupesi lukemaan geoloogista lehteään.
Neiti Hermostunut, joka ilmanalan sopimattomuudesta huolimatta
yhä kuului kantajoukkoon, kiiruhti "Edustajan" luo ja viritti
tavanmukaisen valitusvirtensä. Hän näki basillinkantajan jokaisessa,
joka oli tekemisessä sairaan kanssa. "Edustaja" otti sen puolen
rauhallisesti. Hän ajatteli isänmaata ja pani miehen siinä mielessä
vaa'alle.
5.
Pari päivää myöhemmin toi posti kirjeen Astridille. Hän lensi
punaiseksi ilosta tuntiessaan käsialan. Sellaista ilonvälkettä ei
äiti ollut nähnyt tyttärensä silmissä moneen viikkoon. -- Niin
pian, sanoi Astrid avatessaan kuoren. Samalla hän sydämessään pyysi
sulhaseltaan anteeksi monta syyttävää ajatusta.
Rouva Falcke kiinnitti huomionsa aamupukuun, jota hän parhaillaan
valmisti. Kun hän viimein työstään katsoi Astridiin, oli tämä
kääntynyt seinää päin ja makasi hiljaa kuin nukkuva. Äiti laski
silloin työn kädestään ja hiipi hiljaa huoneesta. Mutta samassa
kun ovi oli sulkeutunut ja Astrid askelista kuuli äidin menneeksi
alakertaan, kohosi hän istualleen ja veti kirjeen esille. Hän luki
sen uudelleen, hitaasti ja pala palalta.
Rakas, suloinen Astrid!
Sinä olet toisenlainen kuin muut. Sinä olet minulle sitä mitä
oikeauskoisille heidän puhdas Pyhä Neitsyensä. Mutta juuri siitä
syystä, että olet kaikkia muita niin paljon ylempänä, on vaikeata
puhua sinulle niinkuin muille maallisille tämän maallisen elämän
asioista.
Totuus on kuitenkin sanottava.
Astrid, minä rakastan sekä totuutta että vapautta. Ja minun
täytyy noudattaa niiden vaatimuksia silloinkin, kun se johtaa
sellaiseen mikä tuottaa kärsimystä sekä itselleni että muille.
Aavistat jo mitä aion sanoa. Minun täytyy päästä vapaaksi.
Sinä et ole ollut tyytyväinen minuun tänä viime yhdessäolomme
aikana. Sinä kaipasit enemmän osaa minusta ja harrastuksistani.
Mutta Astrid, sairashuoneeseensa teljetty olento ei voi
-- ymmärrätkö, ei todellakaan voi -- seurata terveen ja
tavallisessa ihmiselämässä liikkuvan oloja ja harrastuksia. Se
on yksinkertainen ja kieltämätön, joskin tässä suhteessa kova
totuus. Ei ole oikein näytellä luonnotonta osaa. Sen sinä,
yleväsieluinen pikku Astrid, käsität paremmin kuin muut.
Lähtiessäni luotasi lupasin palata parin viikon kuluttua. Nyt
peruutan sanani. Se on oikeinta sekä sinuun että minuun nähden.
Se tekee tämän muutoksen meille molemmille helpommaksi. Kun
joskus toiste tapaamme, on jo aivan luonnollista, ettemme enää
ole sulhasen ja morsiamen suhteessa. Me olemme vain kaksi
ihmislasta, jotka yhdessä maistettuaan ensi rakkauden hurmaa
kääntyivät kukin taholleen elämässä.
Rakas, pehmeäposkinen pikku madonnani, minä kiitän sinua sinun
olentosi suloudesta. Minä kiitän sinua siitä hurmasta, minkä
annoit varhaisimmalle nuoruudelleni ja siitä sielun hienoudesta,
jolla olet käsittävä sen mitä tässä olen sanonut.
Kirje painui hetkeksi Astridin kädestä. Hänen silmiinsä nousi kuin
kyyneleetöntä itkua, Sitten hän jatkoi.
Ellet itse välttämättä tahdo toisin, pyytäisin: älä vastaa tähän.
Mielenliikutus ei ole hyväksi sinulle. Ja minä tahtoisin säästää
sinua siinä määrin kuin voin. Pyydän siksi vielä kerran: älä
vastaa. Tiedän sanoittakin, ettet syytä minua vaan ymmärrät. Ja
sanon sinulle jäähyväisiksi, että aina kiitollisuudella olen
ajatteleva en vain madonnakasvojasi vaan yhtä paljon sitä ylevää
mieltä, joka niissä aina heijastuu.
Sinua kiitollisuudella muistava
Albert.
Astrid kääräisi kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja kätki
pieluksensa alle. Sitten hän väsyneesti painui takaisin vuoteelle.
Hänen silmänsä olivat täynnä murheenraskaita kysymyksiä. Ajatukset
olivat väsyneitä, siipirikkoisia. Katse kohosi kuin apua etsien ylös
vuoriin päin.
Hän näki rinnettä pitkin ylöspäin polveilevan tien. Sitä hän usein
ennen oli tarkannut. Nyt se oli tyhjä. Ja hän huomasi, että se kapeni
kapenemistaan ja jyrkkeni jyrkkenemistään mitä ylemmä se ehti.
Hän käsitti, että se puhui.
6.
Astrid Falcke oli kokonaan muuttanut elintapaa. Hän oli ennen
pysytellyt leposohvallaan joko huoneessa tai parvekkeella. Nyt hän
tahtoi olla liikkeellä, kun se vain oli mahdollista. Kävellä hän ei
jaksanut eikä hänellä ollut "kantajaa" kuten Elsalla, mutta äiti
oli hankkinut pyörätuolin, jossa hän pääsi nousemaan kappaleen
vuoripolkua ylöspäin. Vakituisena työntäjänä hänellä oli nuori
tyrolilaispoika, joka oli hyvillään tästä ansiotilaisuudesta.
Aluksi Astrid harvoin jutteli pojan kanssa. Äitikin oli mukana ja he
vaikenivat tavallisesti kaikki kolme. Mutta jäätyään kerran kahden
pojan kanssa tuli Astrid tiedustelleeksi tämän kotioloja. Ja poika
alkoi kohta iloisesti kertoa.
Hän oli äitinsä ainoa lapsi. He asuivat yhdessä syrjäisessä
seudussa, jossa saivat niukan elatuksensa siitä pienestä palstasta,
joka ympäröi kotimökkiä ja muutamista vuohista ja lehmästä, jota
se elätti. Mutta äiti oli sairastanut luuvaloa eikä ollut varoja
lääkärinmaksuihin ja lääkkeisiin. Poika oli lähtenyt ansaitsemaan
näitä äidille näiltä paremmilta liikepaikoilta.
-- Sinä olet hyvä poika, sanoi Astrid. - Kaikki nuoret eivät
muista vanhaa äitiä. Toiset pitävät itse hauskaa, toiset säästävät
tulevaisuutta varten. Poika nauroi. Hän uskoi voivansa huolehtia sekä
asiasta että toisesta. -- Ja sillä minkä teemme vanhemmillemme on
erityinen siunauksensa, hän sanoi, pysähtyi tienvarrelle pystytetyn
Ristiinnaulitun kuvan eteen ja teki hartaana ristinmerkin. -- _Hän_
opetti meitä. -- Hän nyökkäsi kuvaan. -- Pyhä Neitsytkin oli äiti.
Astrid painui ajatuksiinsa. Poika jatkoi kertomistaan. Hänellä
oli tiedossa hyvä paikka muutamassa ruokakaupassa vähän etäämpänä
laaksossa. Sieltä sai kuitenkin työtä vasta syyskuusta alkaen. Nyt
kesän kuluessa täytyi tyytyä tilapäisiin ansioihin. Matkailijatkin
tarvitsivat usein opasta. Ja toiset maksoivat runsaasti, herrat
etenkin.
Astrid heräsi ajatuksistaan ja naurahti. Hän oli löytävinään sanoista
hyötypolitiikkaa. Mutta poika huomasi hänen ajatuksensa ja lensi
punaiseksi. Hän pyysi anteeksi. Hän oli vain niin iloissaan eräästä
suuresta palkkiosta. Sen oli antanut nuori herra, joka muutamia
viikkoja takaperin matkusti pois siitä lepokodista, joka oli valkean
huvilan vieressä. Se herra oli usein tehnyt matkoja vuorille yhdessä
neitien kanssa. Toinen oli hänen morsiamensa. Se herra oli maksanut
suurenmoisesti. Neiti taisi olla rikas.
Astrid vaikeni kauan. Hän ei ajatellut paljon, hän koetti
kuunnella mitä luonto puhui. Luonnossa oli rauhaa. Luonnolla oli
lääkitystä. -- -- --
Vähitellen heräsi hänessä tarve lähestyä ihmisiäkin. Paljon hän ei
jaksanut keskustella. Se rasitti häntä. Mutta kun hän näki vanhuksen
painuneena tien varrelle pystytetyn ristin juurelle tai nuoren
karjatytön, joka ylempää palasi laaksoon, täytyi hänen sanoa heille
joku ystävällinen sana.
Hän tunsi unohtaneensa ihmiset yhden tähden, joka oli ollut hänelle
rakkaampi kuin muut kaikki yhteensä. Nyt tahtoi hän maksaa velkansa.
Aika oli lyhyt.
Eräälle kauniille Etschin putoukselle johtavalla tiellä näki Astrid
usein "Vaiteliaan". Hän tunsi hänet sekä sulhasensa että äitinsä
kuvauksista. He sivuuttivat toisensa aina sanoitta, mutta molemmista
tuntui siltä, kuin he jollain tavoin sisäisesti olisivat olleet sukua.
"Vaiteliaan" teki muutaman kerran mieli lähestyä. Mutta hän häpesi
haluaan ja voitti sen. Kerran hän kuitenkin sattui kohdalle, johon
Astridin pyörätuoli oli pysähtynyt. Hänellä oli muutamia alppikukkia
kädessään. Hän ojensi ne äänettömänä Astridille. Tämä punastui
ilosta. Hän ymmärsi, ettei se merkinnyt aivan vähän. -- Te olette
kovin hyvä.
-- En, sanoi toinen jyrkästi. -- Minä en ole hyvä. Minä vihaan
ihmisiä. Rakastan vain luontoa -- enin kivikunnan suurta rauhaa.
-- Sielläkin on purkauksia. -- Se sanottiin veitikkamaisuudella, jota
"Vaitelias" ei ollut odottanut.
-- Te laskette leikkiä. Se on hyvä. -- Hän käänsi selkänsä ja
meni. Mutta toisena päivänä hän uudelleen pysähtyi Astridin tuolin
kohdalle. Nyt hänellä ei ollut kukkia. Hänen katsantonsa oli ankara
ja ääni teräksinen. Hän vaati kuin tilille. -- Ettekö tekin joskus
kadehti rauhallista kivikuntaa?
"Vaiteliaan" läpitunkeva katse näki, että Astrid kalpeni. Hän katui
kysymystään. Mutta Astrid pääsi pian tasapainoon. -- En enää, sanoi
hän rauhallisesti. -- Se on jähmettyneisyyden rauhaa. Minulla on
parempaa.
-- Ja mitä?
-- Sitä mikä on riippumaton ulkonaisista oloista.
-- Sellaista ei ole. -- Hän käänsi taaskin selkänsä ja meni. Mutta
muutaman päivän kuluttua odotti hän Astridia samalla paikalla.
Hänestä he kaksi kuuluivat yhteen tavalla, josta ei tietänyt kukaan
muu kuin hän itse. He olivat molemmat nähneet nuoruusunelmansa
keväthallan hileissä. He olivat panneet koko olemuksensa suhteeseen,
joka toiselle asianomaiselle oli ollut vain leikkiä.
-- Minä tahtoisin tietoa siitä "riippumattomuudesta", josta te
kerran puhuitte. Se on minusta suora mahdottomuus, sanoi hän omalla
jyrkänsuoralla tavallaan.
Astrid hymyili ja se hymy oli ujo ja suloinen. Se pani miehen mielen
pehmeäksi. Madonna del Granducaa ei voinut vaaratta lähestyä. Hän
tunsi sen -- hämmästyen -- hämillään ja melkein katuen.
Hän kuuli Astridin puhuvan. -- Te olette syvästi oppinut mies ja minä
lapsellinen nuori tyttö. Minä puhun lapsellisesti siitä mikä vaatisi
kaikkein parhaimpia sanoja.
-- Sanokaa niin kuin ajattelette.
-- Saanko kertoa pienen kertomuksen? Vaitelias asettui kivelle.
-- Minä olen muistanut pientä pisaraa, alkoi Astrid. -- Se oleili
ennen jossain yläpuolella maisen elämän. Mutta sen täytyi tulla
tänne ja se joutui kokemaan monenlaista. Se putosi kivien väliin,
siitä joutui se pienen puron uomaan ja siitä jokeen. Se kulki
milloin särmäisten kivien yli, milloin kukkarantoja pitkin. Lopulta
se väsyi ja olisi tahtonut päästä toiseen olotilaan, mutta suuri,
vastustamaton virta kuljetti sitä yhä vain eteenpäin. Silloin se
alkoi tarkata ääniä ympärillään. Puut humisivat, linnut visertivät.
Pieni pisara kuuli suuresta pohjattoman syvästä merestä, jonne sen
tie kävi. Koko luomakunta oli tietoinen tuosta merestä. Ja kaikki
puhuivat siitä suurella vakavuudella. Sitä pientä pisaraa alkoi
pelottaa. Se ei tahtonut hukkua pohjattomaan hautaan ja jäädä sinne.
Mutta silloin se kuuli toisenlaisia ääniä. Ne kertoivat taivaasta,
joka kaareutuu meren yläpuolella ja jossa olo on toisenlaista ja
parempaa kuin maan päällä. Ne kertoivat näkymättömästä voimasta ja
näkymättömästä tiestä, joka nosti pisarat meren syvyydestä siihen
olomuotoon, jossa ne ennen olivat. Ja silloin tuli sille pienelle
pisaralle suuri ilo ja suuri rauha sisimpään. Eikä se ilo ja rauha
enää muuksi muuttunut, riippuen siitä minkälaista tie oli. Sillä se
oli sivuasia ja pientä verraten siihen suureen pääasiaan, että se
pieni pisara tiesi, mistä hän oli tullut ja minne hän oli menossa.
Astrid vaikeni. Vaitelias samoin. Hän oli painanut molemmat
käsivartensa polvien varaan ja tuijotti eteensä maahan. Viimein sanoi
hän katkerasti: -- Suuri kylmyys jäädyttää kaiken.
-- Suuri lämpö sulattaa kaiken, Astrid vastasi.
Vaitelias meni tapansa mukaan vaiteliaana ja hyvästelemättä.
7.
Seuraavana päivänä meni Astrid vieraisille Elsan luo. Hän ei ollut
käynyt siellä moneen aikaan. Elsa ponnahtikin iloisesti pystyyn
tuntiessaan tulijan ja ojensi hänelle molemmat kätensä.
-- Minä olen odottanut ja kaivannut, sanoi hän kyyneleet silmissä.
-- En ole voinut. -- Vähän myöhemmin Astrid jatkoi: -- Meikäläisille
on elämä kuitenkin ihan toisenlaista kuin muille. Se on eristettyä --
melkein kuin spitaalitautisen. Ja hiljaisissa kammioissa saa kokea
paljon, joka vie voimaa. Silloin ei jaksa seurustella.
Elsan poskille nousi herkkä puna. Hänelle oli vaikenemisen tarve
tuntematon. Hän tiesi vain mitä maksoi vaieta silloin, kun olisi
tahtonut puhua. -- Eikö puhuminen helpoita -- puhuminen rakkaillemme,
kysyi hän arasti.
Astrid katsoi häneen hetken pitkään kuin vanhempi kokemattomaan
nuorempaansa. Sitten hän vastasi hitaasti: -- Olomme ovat erilaiset,
siksi kai tarpeemmekin.
Elsa tunsi sanoneensa jotain sopimatonta, jotain mikä oli käynyt
arkaan kohtaan ja tehnyt kipeätä. Ajattelematta muuta kuin että oli
puhuttava jostakin muusta viskasi hän esiin kysymyksen Albertista.
Oliko hän ehkä piankin tulossa?
-- Ei, hän ei tule. Emmekä enää kirjoitakaan toisillemme. Hän on
terve ja nuori. Hänen täytyy olla vapaa.
Elsalle nousi itku kurkkuun. Hän ponnisteli pysyäkseen tyynenä, mutta
ponnistuksista huolimatta puhkesivat kyyneleet viimein esiin. -- Minä
olen niin tyhmä, niin lapsellinen. En ajattele. Ja minä en koskaan,
en koskaan voisi tehdä tuollaisia ihmeellisiä tekoja!
Hetken tuntui Astridista siltä kuin hänen olisi pitänyt sanoa, ettei
hän sitä tehnytkään itse, että Albert... Mutta sitten se hänestä
tuntui epäoleelliselta sivuasialta. Elsa seisoikin jo hänen edessään,
puristi hänet kiihkeästi syliinsä ja nyyhkytti hänen olalleen
painuen: -- Se on kovaa, kovaa -- että meidän kaikkien täytyy
kieltäytyä niin paljosta.
-- Kaikkien? Astridin katse kysyi. Hän näytti melkein hymyilevän.
Ja se hymy kävi kipeästi Elsaan. Hänestä Astrid tällä kertaa oli
lyhytnäköinen ja lapsellinen.
-- Kaikkien, sanoi hän painokkaasti samassa kun kääntyi ikkunaan,
jossa ikkuna-amppelissa riippuva kaunis asparagus auringonpaisteessa
levitteli viheriätä huntuaan. Hän hipaisi kädellään hyväilevästi
lehtiharsoa. -- Tämä on Lennikki -- pikku Lenni, puheli hän kuin
itsekseen, ainoa elävä olento, jota me yhdessä olemme saaneet hoivata
ja vaalia.
Silloin Astrid käsitti, että luottamus oli saanut luottamusta
vastalahjaksi. -- Se on ehkä rakas muistokin, sanoi hän arasti kuin
epätietoisena uskaltaisiko sanoin kajota asiaan.
-- Rakas! -- Elsan koko olemus säteili. -- Se on Lennin ensimmäinen
lahja minulle ja se tuli luokseni koleana talviaamuna ympärillään
sammalta, kieloja ja lemmenkukkia.
Astrid huomasi, että muistot kokonaan veivät Elsan muassaan. Hänenkin
ajatuksensa jatkoivat siksi omia latujaan. Mutta kun hän nousi
lähteäkseen syleili hän Elsaa kauan ja sydämellisesti. -- Teidän
rakkautenne on kuin aurinko, sanoi hän hiljaa. -- Sitä ei voi tuntea
saamatta siitä hyvää.
Sitten hän meni. Mutta omaan huoneeseensa tultuaan hän otti esille
kirjeen, jota hän kauan ja vähin erin oli kirjoittanut. Hänen täytyi
kerrankin päästä päähän. Aika kiirehti.
Kirjoitettuaan viime sanat alkoi hän lukea alusta.
Albert!
Sinä et tahtonut vastausta. Sinä tahdoit säästää minua. Siksi
en olekaan kirjoittanut ennen. Mutta minusta tuntuu kuitenkin
luonnottomalta, että me, jotka kuten sanot "yhdessä olemme
maistaneet ensi rakkauden hurmaa ja sitten kääntyneet eri
tahoille", eroamme toisistamme edes ilman kunnon hyvästiä. Siksi
saat nyt vastauksen -- joskin myöhään.
Kirjoitan kirjettäni vähin erin, joten se ei minua rasita.
Sinähän tahdoit säästää minua.
Teen ehkä sinulle vääryyttä. Mutta minusta tuntui siltä kuin
sinä tahtoessasi säästää minua, ehkä aivan tietämättäsi,
olisit ajatellut itseäsikin. Tahdon uskoa vakuutuksesi, ettet
ole rakastanut ainoastaan ulkokuortani vaan myöskin sisintä
minääni. Näin ollen tuntuisi sinusta tietysti pahalta jos saisit
vastauksen, jossa ehkä rivien välistä joskaan ei sanoista
ilmenisi miten paljon surua olet tuottanut minulle. Siitäkin
tulet -- kuten toivoit -- säästymään. Saat vastaukseni vasta
silloin kun olen kaiken säälin ulko- ja yläpuolella.
Kenties pitäisi minun nyt -- tässä kirjeessä, joka muodostuu
viimeiseksi ajatustenvaihdoksi välillämme -- pyytää sinulta
anteeksi, etten _antanut_ sinulle vapauttasi. Olisithan siten
säästynyt vastenmielisestä tehtävästä _ottaa_ sitä itsellesi.
Ehkä asettuisi moni asian ulkopuolella oleva arvostelija tälle
kannalle ja kenties olet itse monestikin ajatellut juuri näin.
Olen -- kuten huomaat -- itsekin ajatellut tätä puolta. Mutta
eräs toinen puoli asiassa näkyy minulle niin selvänä, etten voi
sanoa sinulle tuota sisältörikasta sanaa _anteeksi_.
Jos _sinä_ olisit ollut sairas tai vaikkapa kuoleva, tiedän etten
olisi halunnut vapautta. Päinvastoin. Jos minulle olisi sanottu,
että vuosikausiksi jäät tautivuoteelle virumaan, en muuta olisi
toivonut kuin oikeutta vaimonasi hoitaa sinua ja kantaa nimeäsi
todisteena siitä, että olin ollut ja olin omasi. Jos olisin
ajatellut purkamista, olisin olettanut että sinun tunteesi olivat
minun tunteitani paljoa heikommat -- tai sanoisinko: vallan
toista laatua. Sitä en tietystikään olettanut -- en ainakaan
tahtonut olettaa. Se olisi mielestäni ollut solvaus sinua kohtaan.
Älä kuitenkaan usko, että ajattelin tätä asiaa vain meitä
kahta koskevana kysymyksenä. Käsitän, että tällainen kysymys
on laajakantoisempi. -- Muistatko Brandin huudahdusta: "När,
ack när skall ansvar bliva för det arv föräldrar giva?" Pohdin
omalla lapsellisella tavallani jo kauan noita sanoja. Ymmärsin,
etten saisi mennä naimisiin ellen paranisi. Mutta minä toivoin
ja uskoin lapsen hartaudella paranemismahdollisuuksiin. Saatuani
viime kirjeesi en ole kuitenkaan hetkeäkään enää uskonut niihin.
Jos meidän vielä ollessamme kihloissa äkillinen huonontuminen
olisi tapahtunut tilassani, olisi se luonnollisesti pakottanut
meitä vakavasti harkitsemaan voisimmeko koskaan ajatella
avioliittoa. Jos vastaus olisi ollut kielteinen, olisi tulos
käytännölliseltä kannalta katsoen muodostunut samaksi kuin
seuraukset viime kirjeestäsi. Alutta tie olisi ollut toinen.
Oikeudentuntomme olisi velvoittanut meitä suureen uhraukseen.
Ja sellaisessa mielessä tehdyt uhraukset muodostuvat ihmiselle
sisäiseksi voimaksi ja voitoksi.
Mutta mitä uhrasit nyt? Et kerrassaan mitään. Enkä voi minäkään
puhua uhrista, sillä uhri annetaan aina vapaaehtoisesti.
Uskon kuitenkin, että tämä itsessään katkera kokemus minun
kohdallani vielä voi kääntyä sisäiseksi voitoksi. -- Muistan
muuatta vanhaa, iloluontoista tätiä, joka lapsuuteni päivinä
leikkiessäni yhdessä serkkujeni kanssa sanoi meille tottelemiseen
vastahakoisille lapsille: Kun minua pakotetaan johonkin, menen
aina vapaaehtoisesti. Me lapset nauroimme välistä noille
sanoille. Toisinaan meitä harmitti. Mutta vanhempana olen
ajatellut, että nuo järjettömiltä tuntuvat sanat oikeastaan
puhuvat suuresta sisäisestä, siveellisestä voitosta. Sitä
tietä voin minäkin vielä sisäisesti rikastua sen surun kautta,
joka hetkittäin on tuntunut ylivoimaiselta. Mutta sinä, mitä
mahdollisuuksia avautuu sinulle tämän kokemuksen johdosta? Olet
mielestäni auttamattomasti tappionpuolella.
Vaikka eihän minun pitäisi sanoa mitään. Minähän tunnen elämää
vain oman mietiskelyni avulla. Sinä kai et voinut sille mitään,
että tunteesi olivat toista maata kuin omani. Siitä en sinua
siksi syytäkään. Mutta Albert, miksi puhut totuudenrakkaudestasi,
kun voit tyytyä hyvinkin puolinaiseen totuuteen?
Menettelevätkö ihmiset yleensäkin niin? Tahtoisin tietää. Minähän
en tunne elämää.
Jos olisit tietänyt, että huononisin näin äkkiä, olisit
arvattavasti odottanut vielä jonkunverran. Olisit huomannut, että
joka tapauksessa pian tulet vapaaksi. Mutta vapautumisesi tätä
tietä oli epävarma. Et jaksanut etkä uskaltanut odottaa. Olit
suhteissa toisaalla. Jos olisin parantunut, olisi asemasi voinut
käydä kiusalliseksi. Siksi sanoit totuudesta senverran, mikä
teki sinut vapaaksi. Toisin sanoen: sinä rakastit totuutta siinä
määrin kuin se sinua hyödytti. Ja tätä sanot totuudenrakkaudeksi.
Tekisikö kenties moni muu samoin? Onko oma etu niin erinomainen
silmiensokaisija, että itsekäs toivomus voi näyttää
totuudenrakkaudelta? Tai käyvätkö sanat ja puheenparret
muodinmukaisesta puvusta, jolla ihminen koettaa kaunistaa itseään
ja tekojaan?
Minä kysyn, kun en tiedä ja kun kuitenkin tahtoisin ymmärtää.
Olen mielestäni lapsesta äkkiä tullut vanhaksi.
Aavistan senkin, että tunne-elämämme on hyvin petollinen maailma.
Muutenhan minä aina olen ollut taipuvainen mietiskelyyn ja kaiken
analysoimiseen. Laskit usein leikkiä kanssani sen johdosta.
Mutta ennen liikkuivat ajatukseni hyvin rajoitetulla alalla.
Tutkistelin mielessäni rakkauden olemusta, sisäisen ymmärtämyksen
lähteitä ja sitä suurta, valtavaa, kaikessa tuntuvaa ja koko
elämän täyttävää sopusointua, joka syntyy kun ihmissydän toisen
olemuksessa löytää oman täydennyksensä.
Tällaiset valoisat, lapselliset mietelmät eivät minua enää
tyydytä. Niiden piiri on käynyt minulle liian ahtaaksi.
Ajatukseni etsivät avarampia aloja. Niitä en olisi ikävöinyt,
jos sinä rakkaudellasi olisit tehnyt, minut onnelliseksi. Siksi
aavistan nyt, että tappio voi kääntyä voitoksi.
Analysoidessani omaa sisintäni nykyään ajattelen välistä
ihmeellistä, valoisaa kesäyötä Pohjan perillä. Kaikki kasvaa,
kehittyy, kypsyy kuin taikavoimasta. Valon voima ja runsaus
korvaa kesän lyhyyden. Minä olen sisäisesti kokemassa samaa.
Viikoissa olen elänyt ja kokenut enemmän kuin monet vuosissa.
Siksi en enää tyydy selvittelemään itselleni rakkauden olemusta.
Tahdon päästä selville elämän tarkoituksesta yleensä. Tahdon
tietää onko olemassa tarkoitusta, joka kelpaa sekä minulle että
muille, sekä sairaille että terveille.
Ennen oli minusta rakkaus se keskus, jota kaikki elämässä kiersi
ja johon kaikki keskittyi.
Kun luin suurten mestarien taiteesta ja kun etukäteen iloitsin
siitä mitä häämatkallamme yhdessä saisimme ihailla, vahvisti
sekin käsitystäni, että rakkaus miehen ja naisen välillä oli
lähde, josta elämä sekä alalla että toisella johtaa alkujuurensa
ja voimansa.
Toinen huomattava keskus -- uskonnollinen -- oli olemukseltaan
minusta samaa, nimittäin _rakkautta_. Näin arvelin. Nyt käsitän,
missä suhteessa erehdyin. Ja tahtoisin tehdä sen selväksi
sinullekin.
Tiedän, ettet yleensä rakasta tällaista ajatusten ja
mielipiteiden selvittelyä. Mutta ehkä maltat lukea kirjeeni
loppuun, onhan tämä viimeiseni.
Ennen vakuutit usein minulle, ettet suinkaan rakastanut yksin
madonnakasvojani vaan yhtä paljon minun sisintä minääni.
Etenkin viime aikoina on minun ollut vaikea uskoa tätä, sillä
sisimpänihän on entisellään, joskin ruumiini on sairas.
Vastaat ehkä, ettei kukaan nai toisen sielua. Avioliitossa on
kysymys muustakin. Tunnen ja tunnustan tämän oikeaksi. Mutta
tällä hetkellä en ajattelekaan avioliittoa vaan suhdettamme
sellaisena kuin se oli. Rakkautesi minuun kuoli ja tunteesi
heräsi toisaalla.
Etkö siis etupäässä rakastanut ulkonaista minääni, koska sen
kuihtuessa rakkautesi kuoli?
Mutta kun ajatukseni täten sinua tavallaan syyttävät siitä, että
rakastat kuorta etkä pyytänyt parempaa, huomaan että itse olen
tehnyt samantapaisen erehdyksen vielä vaarallisemmassa muodossa.
Voinenkohan selittää ajatukseni niin, että edes aavistat mitä
tarkoitan?
Se tahto, josta juureutuu kaikki se rikas suuri ja ihmeellinen
yhteys, mitä sanomme _elämäksi_, on varmaan ollut hyvä tahto. Se
on ollut tahtoa _antamiseen_, sillä se ilmeni meille luomisessa,
synnyttämisessä.
Jumalallinen rakkaus on siis ensi sijassa alusta alkaen ollut
_antamista_. Maallinen eli eroottinen rakkaus ei voi vapautua
_ottamisen_ halusta. Me iloitsemme rakastamastamme olennosta,
siitä mitä hän on, mitä hän osaa, miltä hän näyttää j.n.e. Ja
ennen kaikkea siitä, että tuo kaikki on meidän omaamme.
Älä nyt usko, että pidän tätä itsessään pahana. Käsitän, että tuo
osaksi itsekäs, eroottinen rakkaus on elämässä yhtä tarpeen kuin
ruumis. Mutta siitä huolimatta väitän, että yhtä varmasti kuin
kauniit kasvot ilman kaunista sielua ovat tyhjät ja arvottomat,
yhtä varmasti on eroottinen rakkaus sitä ilman tuota syventävää
ja rikastuttavaa sisältöä, jonka jumalallinen rakkaus sille
antaa. Se on varjo ilman todellisuutta, kuori ilman ydintä.
Juuri tässä suhteessa tyydyin minäkin ennen kuoreen. Ja kun kuori
särkyi, seisoin siinä tyhjin käsin.
Itkin kuin lapsi särkyvää vaahtokuplaa.
Mutta vaahdon haihduttua näin sen tilalla -- helmen.
Rakkautta, jonka haluna on antaa, vain antaa, tarvitaan aina.
Sairas ruumis ei tee meitä kykenemättömiksi sen rakkauden
palveluksessa. Voimme näin ollen sanan syvimmässä tarkoituksessa
täyttää tarkoituksemme ihmisinä, riippumatta siitä mitä muuten
voimme olla tai tehdä.
Haparoiden olen etsinyt tietä ajatuksesta ajatukseen, totuudesta
totuuteen. Olen noussut kuin portaita ja nyt olen kukkulalla.
Olen löytänyt sen, mikä käsittääkseni antaa sekä minun että
muiden elämälle tyydytystä, sisältöä ja sovittavaa tarkoitusta.
Täten kääntyi tappio minulle voitoksi.
Ennen en jaksanut kantaa ajatusta, että sinä jossain suhteessa
jäisit muista jälelle. Kun Lennart Reichenhart kantoi Elsaa
sylissään, katsoin tavallisesti toisaalle. En tahtonut nähdä
toisten tekevän jotain kaunista, johon sinä tavalla tai toisella
et pystynyt. Nyt kun tulen tällaista ajatelleeksi, en enää koeta
kieltää tosiasioita. Ajatukseni muodostuvat vain hartaaksi
toivomukseksi puolestasi.
Lennart Reichenhart ei kauan saa iloita Elsastaan. Hän ei huonone
yhtä nopeasti kuin minä, mutta hän huononee joka tapauksessa.
Mutta kun Elsa on poissa ajallisuudesta, elää se mitä Lennart
nyt on hänelle. Se on muodostuva voimaksi hänen vastaisessa
elämässään. Sillä sekä tällä että tuolla puolen rajan pitää se
sana paikkansa: Heidän tekonsa seuraavat heitä.
Näitä ajatellessani tahtoisin hartaasti pyytää: Albert, älä
tärvele omaa elämääsi. Älä säästä, älä köyhdytä itseäsi.
Surua sanotaan siunauksen tuojaksi. Ajatus ei ole uusi. Mutta
se voi olla meille _teoriaa_ tai _todellisuutta. Sinä_ teit sen
todellisuudeksi minulle. Ethän vain jättäne itseäsi osattomaksi
tällaisesta todellisesta hyvästä!
Älä tyydy kuoreen! Etsi parempaa niin löydät. Pyri elämän
ehtymättömälle alkulähteelle. Siellä selviää elämän tarkoitus!
Silloin käsität myöskin, etten siirry pois täältä onnettomana ja
murtuneena vaan sydän täynnä valoisaa tulevaisuudentoivoa.
Hän kääri kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja sulki huolellisesti.
Sitten hän haki laatikostaan toisenkin kirjeen, ratkoi hiukan
päänalusensa ommelta ja työnsi kirjeet aukosta sisään. Hän oli
ompelemassa ratkottua kiinni, kun äiti tuli sisään.
-- Joskus saat tästä vähän luettavaa, sanoi hän iloisesti. -- Ja
toisen puolen saat antaa Albertille. Me emme nyt enää kirjoita
toisillemme.
-- Minä olen huomannut sen.
-- Kaikki on niinkuin olla pitää, mutta minä en jaksa puhua siitä.
-- Hän painui väsyneenä takaisin vuoteelle. Kun äiti tuli häntä
peittämään, kietoi hän äkkiä kätensä äidin kaulaan ja sanoi hiljaa:
-- Äiti, sinulla on sitä jumalallista rakkautta, joka tahtoo antaa,
vain antaa.
Vuoteeltaan hän ei sitten noussutkaan ennenkuin hänet valkeassa
arkussaan kannettiin asemalle Meranissa toimitettavaa hautausta
varten. Syvään suruun painunut äiti kulki yksin arkun jälessä.
Lepokodin portilla yhtyi "kantajoukko" saattueeseen. Mamma Hecht
ei puhunut ruuista, ei vaatteista eikä edes omaisistaan. Hän
puristautui vain lujemmin miehensä käsipuoleen ja tunsi itsensä
kiitollisen liikutetuksi siitä, että hänellä oli turvaa ja tukea
elämässä. Tyttärentyttäret painautuivat nyyhkyttäen toisiinsa. Heistä
oli käsittämätöntä ja kovaa, että nuoruus ja kuolema joutuivat
kosketukseen toistensa kanssa.
Toisten suureksi hämmästykseksi oli "Vaiteliaskin" saapuvilla. Hän ei
puhunut mitään. Mutta hän ajatteli sitä suurta rauhaa ja sitä suurta
lämpöä, josta hänen nuori kärsimystoverinsa oli puhunut. -- Kun
toisten katse vältti, pisti hän muutamia valkeita Edelweiss-kukkia
arkulle.
-- Sääli nuorta suloista neitosta, sanoi muuan "kiipeilijöistä".
"Esteetikko" laski kannelle kimpun vaaleita ruusuja. -- Pehmyt, pieni
madonna del Granduca, sanoi hän puoliääneen.
Lennart Reichenhart tuli viimeisenä asemalle. He olivat olleet
erimielisiä Elsan kanssa. Hän ei juuri nyt olisi tahtonut jättää
Elsaa pitemmäksi aikaa yksin, mutta Elsa tahtoi välttämättä, että hän
lähtisi Meraniin asti. Ja Elsa voitti.
Kun rouva Falcke saattajansa kera istui kahden junassa, sanoi
hän odottamatta: -- Astrid eläisi ehkä, jos -- jos olisi enemmän
sellaisia kuin te.
Lennart Reichenhart ei kohta vastannut. Viimein sanoi hän aran
tunnustelevasti: -- Rouva Falcke, muistatteko niitä lehtisiä, jotka
kerran annoin teille luettaviksi.
Kesti hiukan ennenkuin rouva Falcken väsynyt ajatus löysi ladun,
jolle sen oli käännyttävä. -- Minä en ymmärrä...
-- Ettekö? Minähän olin osoittanut tunteitani, olin herättänyt
toiveita ja sitten -- särkenyt ne. Suru oli ehkä jossain määrin ollut
taudin aiheuttajana. Minulla oli sovitettavaa. Mutta velvollisuus oli
minulle täynnä suurinta onnea.
Rouva Falcke itki yhä.
8.
Loistavat syksyiset värit, joita Astrid elämänsä viime päivinä oli
katsellut, olivat poissa. Kuihtumisen aika oli ohi. Uusi kevät täynnä
ihanuutta teki tuloaan.
Elsa Reichenhart seurasi parvekkeeltaan kevään edistymistä. Se oli
hänestä kauniimpaa kuin koskaan ennen, sillä se tuli äkkiä -- täynnä
elämäniloa ja hurmaa.
Se oli hänen viimeinen keväänsä. Hän tiesi sen. Elämää uhkuvasta
laaksosta hän usein siirsi katseensa valkopukuisiin vartioihin
taivaan ja maan rajalla. Ne olivat tulleet hänelle tutuiksi. Mutta
ne täyttivät sittenkin hänen sisimpänsä suurella kaipuulla. Ja se
kaipuu kävi sitä raskaammaksi, kun se oli ainoa tunne, jota hän ei
voinut jakaa Lennartin kanssa. Sen tähden hän katseli lumihuippuja
ainoastaan yksin ollessaan. Lennartin kanssa puhui hän laaksosta
ja keväästä. Ne kuvastivat kumpikin heidän yhdyselämäänsä. Se oli
Elsalle ollut pitkä, ihmeellinen kevätpäivä, jolloin uudet kukkaset
ja uudet ilonaiheet yhtenään puhkesivat.
Lennart hyväili vaimonsa kättä. -- Minulle on se ollut sitä. Mutta
että sinäkin voit sanoa niin, sinä, joka olet kärsinyt ja taistellut
niin paljon... Ja kuitenkin on katseesi minulle antanut vain aurinkoa
ja kevätiloa.
Silloin valahtivat Elsan kyyneleet yli äyräitten. Hän itki ilosta.
Sillä hän tiesi nyt, ettei hän turhaan ollut taistellut.
Kyyneleet pyyhittiin kuitenkin yhtä äkkiä kuin ne olivat puhjenneet
esiin, Elsan kädet painuivat Lennartin olalle ja suuri rakkaus
säteili koko hänen olemuksestaan.
-- Luuletko Tuhkimon itkevän ja valittavan, kun hän uuninperältä
on päässyt onnen suureen juhlasaliin? Tuhkimoksi sanoi isäkin,
muistatko, lisäsi hän hiljemmin.
Lennart hyväili hellästi Elsan silkinpehmeätä päätä. -- Minä epäröin
kauan ennenkuin annoin sinulle osaa kaikesta. Pelkäsin ettet kestäisi
sitä. Mutta kun lähdin Meraniin, tahdoin antaa ne.
-- Ja siinä annoit minulle paljon. Isän suuri rakkaus auttaa kuin
luottamaan siihen, mikä on vielä suurempaa.
Lennart painoi vaimonsa lujasti rintaansa vasten. Silloin hän kuuli
miten epätasaisesti sydän läpätti, jyskytti ja vasaroi hetkittäin,
sitten hengitti huohottamalla ja heikosti kuin pieni siipirikko
linnunpoika.
-- Elsa, Elsa, voinko tehdä mitään puolestasi, kysyi hän hellän
huolestuneena. -- Kaipaatko jotain?
-- En, en mitään. Sinähän olet täällä. -- Elsan pää nojasi yhä
Lennartin olkaan. Hän tunsi omituista pohjatonta väsymystä. Se
yllätti nykyään useinkin, Tietysti siksi, että kevät teki tuloaan.
-- Mutta Elsa, jos kuitenkin... Sinä tiedät että rouva Falcke tulee
mielellään.
Elsa tarttui kohta ajatukseen. Hän ei itse olisi uskaltanut ehdottaa
sitä. Mutta nyt tuntui hyvältä.
Rouva Falcke oli tosin muuttanut takaisin Meraniin. Hänellä oli
siellä sukulainen, joka halusi seuraa. Mutta hän oli luvannut tulla
milloin vain häntä tarvittaisiin. Ja Elsa tiesi, että kun Lennart
kerran lähtisi raskaalle matkalle, muistaisi rouva Falcke kuka häntä
seurasi samanlaisella retkellä.
-- Ehkä kirjoittaisit tänään. Niin vain, että jos sopii ja hän
tahtoo tulla. -- Vaikka Lenni, minä en oikeastaan hennoisi luopua
ainoastakaan hetkestä kahden sinun kanssasi. Olisi niin paljon,
paljon puheltavaa. -- Hänen katseensa pysähtyi Lennikkiin, jonka
viheriä harso keväisen mehevänä loisti auringon valossa. -- Lennikki
saa seurata minua, niinhän, sanoi hän hiljaa.
Lennart ei ensi hetkessä käsittänyt. Sitten valahti suuri kalpeus
hänen kasvoilleen.
Elsa hyväili yhä hänen kättään. -- Pikku Lennikki on aina ollut
mukanani siitä aamusta asti, jolloin se toi minulle ensi sanoman
sinun rakkaudestasi. Me emme voi erota. -- Hän nosti kätensä
Lennartin kaulalle ja jatkoi hartaasti: -- Sinä, Lenni, saat vielä
poimia paljon kevään kukkia. Mutta se onni, minkä sinä minulle
annoit, on kaunein niistä kaikista. Ja se jää luoksesi. Se seuraa
sinua siunaten siihen kotiin, johon sinä kerran saat viedä terveen
ja onnellisen nuoren vaimon. Elsa veti hetken syvään henkeä. Teki
kipeätä puhua onnesta, jonka toinen saisi osakseen. Mutta samassa
hän tunsi, että hänen oma rikas osansa auttoi häntä pois kaikesta
pienestä ja matalasta.
Lennartin oli mahdoton puhua. Elsa näki, että häntä ahdistavat
tunteet kävivät hänelle ylivoimaisiksi. Silloin teki hän ankaran
ponnistuksen ja sai hivenen leikillisyyttä ääneensä. -- Minä tahdon
jakaa -- toiselle -- niinkuin kiltit lapset tekevät. Mutta pikku
Lennikistä en anna hiventäkään. Hän on olemassa vain minua varten.
Avonaisesta ikkunasta näkivät he parven pikkulintuja sinitaivasta
vasten.
Olivatkohan ne matkalla yötöntä päivää kohti?
Läheisestä puistikosta kuului satakielen ääni. Kutsuiko se ystäväänsä
vai hyvästelikö se?
Etäisyydestä kuului Etschin kohina. Se oli hurmautunut voimastaan ja
keväisestä elämänilosta.
Elsa näki kaiken, kuuli kaiken ja ymmärsi mitä siihen sisältyi.
Alutta kaikki jäi omituisen etäälle hänestä. Hänen katseensa
pysähtyi vartiajoukkoon taivaan ja maan rajalla. Ne olivat
papittaria pyhäisissä valkovaatteissa ja ne kantoivat suitsutusta ja
esirukouksia Ylimmän istuimen eteen kaikkien ahdistettujen puolesta.
Silloin hän kuuli tukahdutettua itkua vierellään. Hän hyväili hetken
miehensä kiiltävänmustaa tukkaa, otti sitten pään käsiensä väliin ja
suuteli otsaa. -- Mene, pyysi hän hiljaa, kirjoita se kortti -- tai
sähkötä. Sitten voin olla rauhallinen.
Hän näki Lennartin tottelevan vastahakoisesti. Ja kun ovi oli
sulkeutunut, tuli hänelle itselleenkin suuri pelko. Lennart oli
poissa, hän yksin. Mitä jos se pitkä ero äkkiä tulisi eteen?
Hän otti kellon vuoteeseen viereensä ja katsoi sitä yhtenään.
Välillä hän katseli hohtavia lumihuippuja. Hän ajatteli lupausta,
jonka todistajia ne kerran olivat olleet. Hän tahtoi ajatella sitä
viimeiseen saakka ja olla uskollinen lupaukselleen. Hän tahtoi
kiittää eikä valittaa.
Odottaessaan hän nukahti. Ja kun hän heräsi uudelleen, istui Lennart
hänen vuoteensa vieressä.
Hän makasi pitkän aikaa liikahtamatta ja äänettömänä. Sitten tapaili
toinen käsi Lennartin päätä ja jäi siihen kuin siunaten.
Äkkiä saivat hänen kasvonsa omituisen hohteen. Siinä oli kuin
heijastusta lumihuippujen valkeudesta. Hän kohoutui istualleen,
kurotti molemmat kätensä ylöspäin ja sanoi syvällä hartaudella: --
Nyt!
Kädet painuivat samassa Lennartin kaulalle ja kuului hiljainen
väräjävä: -- Kiitos!
Se oli hänen viimeinen sanansa.
Kun rouva Falcke seuraavana päivänä saapui, makasi hän
morsiuspuvussaan ruusujen ympäröimänä arkussa, jonka kannen pikku
Lennikin keväinen vihreys peitti iäisyyttä symbolisoivana harsona.