Antonio Salernin leski istuu tapansa mukaan kirkonportailla.
Mutta hänen kätensä ei enää useinkaan ojennu ohikulkeville. Hän
on niin väsynyt ja hänellä on niin paljon ajateltavaa, että yksin
jokapäiväisen leivän hankintakin häneltä monesti unohtuu.
Hänen katseensa on entistä sameampi ja hänen ajatuksensa lentävät
levottomasti lepattaen sinne tänne.
Hän itkee usein. Hän tietää, että hän joskus on tehnyt pahaa, paljon
pahaa. Mutta koska ja ketä kohtaan, siitä hän ei ole selvillä. Hän
tietää vain, että hän siitä päivästä alkaen on itkenyt paljon.
Ja hän muistaa vielä toisenkin kerran. Silloin tuli nuori nainen
hänen luokseen ja sanoi ankarasti: -- Te kokoatte syytä päällenne.
Syytä, syytä.
Tätäkin on hän senjälkeen itkenyt monta monituista kertaa. Sillä hän
ei tiedä tehneensä pahaa kenellekään senjälkeen, kun hänen pitkät
itkunsa alkoivat.
Hän nousee vaivalloisesti paikaltaan, hoippuu kirkonovelle ja siitä
alttarille, jolla riippuu se veripunainen ruusu.
Hänen silmänsä eivät näe mitään, mutta hänen sielunsa näkee. Hän
ihmettelee, että se ruusu on punainen. Hän luuli itkeneensä sen
valkoiseksi.
Hänen mielensä painuu taas raskaaksi ja silmiin nousee kyyneleitä.
Mutta samassa hän muistaa, että ruusu riippuukin naulassa, joka on
lävistänyt ristillä riippuvan jalat. Pyhä veri on valunut ruusuun.
Siitähän se punoittaa.
Hänen mielensä kevenee samassa. Syyllisyyden raskas taakka häviää
kuin olemattomiin. Hän hoippuu rauhoittuneena takaisin portaille.
Ulkona paistaa aurinko suloisen lämmittävästi. Se on kerännyt
säteitään juuri kirkonseinän ja portaiden muodostamaan kulmaan.
Vanhus lyykähtää siihen istumaan kuin lintu tuttuun, lämpimään
pesäänsä.
Raukaisee niin, että hän painaa päänsä kirkon seinää vasten ja
ummistaa silmänsä. Siihen hän nukahtaa.
Ihmiset hänen ympärillään menevät kirkkoon ja palaavat takaisin
sieltä. Kadun toisella puolella Perosion trattoriassa on liike
vilkasta ja ansio runsas. Läheisessä kadunkulmassa tarjoilee
punatukkainen tyttö heleitä neilikoita ohikulkeville. Matkan päässä
pienellä aukealla leikkii meluava liuta likaisia lapsia.
Vanhus ei näe mitään tästä. Hän näkee vain olennon, joka ylhäisyys
kasvoillaan lähenemistään lähenee. Ja hän alkaa vavahdella, sillä
hän tuntee oman arvottomuutensa. Mutta se valkopukuinen sanoo hiljaa
ja rauhallisesti kuin äiti levottomalle lapselle: -- Älä pelkää!
Se veripunainen ruusu on sinun oma sydämesi. Se hehkui punaisena
maallisesta rakkaudesta, maallisista intohimoista ja rikkomuksista.
Siitä tuli veriruusu, sillä sinun omat erheesi kasvattivat
ohdakkeita, jotka repivät sen verille. Nyt on hetkesi tullut. Mutta
älä pelkää.
Vanhus alkaa vapista yhä ankarammin. Hän muistaa kiirastulen ja hän
tuntee oman mahdottomuutensa. Mutta se ylhäinen, jolla on loistavan
valkeat vaatteet, on täynnä lempeyttä.
-- Sinä toit sen ristin juurelle, sanoo hän. -- Katso, nyt se hehkuu
punaisena siitä rakkaudesta, joka ei syytä vaan joka sovittaa ja
antaa anteeksi. Tule!
Umpeenpainuneet sokeat silmät revähtävät samassa auki ja vapisevat
kädet kurottautuvat ikävöiden suurta kirkkautta kohti.
Mutta kun ohikulkevat viimein huomaavat suulleen painuneen vanhuksen,
löytävät he hänen paikaltaan vain lahonneen, kylmille jääneen majan,
jonka he kiireisesti korjaavat pois.