Elsa täyttää tänään 16 vuotta. Vuosi takaperin sanoin tänä päivänä
miniälleni, että tahdoin vähän huvittaa tyttölastani, mutta hän
loukkautui ja pyysi, etten tekisi "asiaa turhasta". Tänä vuonna hän
kunnioittaa päivää suursiivouksella. Ja minä vaikenen kotirauhan
tähden -- kuten moni mies on tehnyt ennen minua ja tehnee minun
jälkeeni.
Mutta tunteneekohan kukaan kohtalonsa niin raskaaksi kuin minä? En
omasta puolestani. Mitäpä tällaisesta ukkorähjästä. Mutta kun minulla
on tuo tyttölapsi, joka minuun katsoo äitivainajansa silmillä niin
että sisimpäni vavahtaa joka kerta kun näen sen katseen.
Minkähän tähden elämäni on muodostunut tällaiseksi? Tutkistelen tätä
joskus itsekseni.
Voin sanoa, että kuolema sen teki. Jos vaimoni eläisi, olisi toisin.
Ainakin tekisi hänen hyvyytensä elämän minulle toisenlaiseksi. Itse
kai jatkuvasti olisin sekä hänen että omaa osaani tärvelemässä.
En aio syyttää muita. Mutta kun ajattelen osaani, on se minusta
syyllisyyteeni verraten suhteettoman kova. Minä tunnen itsessäni
hyvää, joka olisi ansainnut paremman osan. Ja entä syyllisyyteni?
Miksi se on suuri? Olen oikeastaan vain tulos elämäni edellytyksistä.
Äitini kuoli ollessani kahdeksan vanha ja isä kolme vuotta myöhemmin.
Se onkin ainoa, mistä olen hänelle kiitollinen.
Vietin kodittoman ja villiytyvän ihmisvesan elämää jo koululaisena.
Opin poikasakissa tupakoimaan ja ryypiskelemään. Hyvät olivat
taipumukset ja hyvät opettajat. Lähentelin neljääkymmentä, kun
tutustuin vaimooni. Ja hän se hyvä ihminen ei pelännyt. Hän näki sen
hyvän minussa, jota eivät muut -- äitiä lukuunottamatta -- nähneet.
Hän tuli vaimokseni. Mutta hyvä kohtasi minua liian myöhään.
En tiedä suruko lie vienyt vaimoni varhaiseen hautaan vai taipumus
keuhkotautiin, joka ilmeni Elsan synnyttyä. En uskalla tutkistella.
Kerron Elsalle hänestä aina kun vain voin. Se on ainoa todella hyvä
perintö, jonka voin lapselleni antaa.
Nyt en kuitenkaan aio kertoa hänestä. Kirjoitan -- ehkä osaksi oman
mieleni kevennykseksi -- enin siksi, että soisin sinun, Elsa, kerran
tätä lukiessasi saavan käsityksen siitä, mitä isässäsi liikkui ja
niitä hän sisimmässään oli, vaikka armoton todellisuus esti häntä
sitä näyttämästä.
Heiveröinen pikku Elsa, surkea on se kuva, jonka saat isästäsi sen
kautta mitä nyt näet. Aamuisin kompuroin halkovajaan hakkaamaan
puita. Käteni on voimaton ja vapiseva. Työ edistyy hitaasti.
Halkovajasta kutsuu minua miniäni terävä ääni. Minun on mentävä
kaupungille asioille. Ja sitten pitää minun paimentaa lapsia -- jos
esimerkiksi sattuu suursiivousta, leipomista tai pesua, jolloin
miniälläni ja sulla on työtä ja tehtävää enemmän kuin sinulla voimia
ja elämänvuosia.
Tehtävieni lomassa makaan komeromaisessa huoneessani ja ajattelen
vanhan raakiksi joutuneen ihmisen raskaita ajatuksia. Viimein,
illansuussa nousen ja hiivin salaa kadulle. Kuljen ensin hätäisen
kiireisesti kuin kiinniottoa pelkäävä lapsi, sitten raskaasti kuin
onneton ihminen, joka tietää tiensä pahaksi ja menee kuitenkin.
Minun täytyy, ymmärrätkö, täytyy. Minä en voi päättää päivääni ilman
unhotusta.
Marrask. 12. p.
Tänä päivänä täytyy minun kirjoittaa muistosta, joka vielä vereksenä
kirvelee ja polttaa.
Toissapäivänä lähdettyäni iltaretkelleni kuljin kokoushuoneen ohi,
josta kuulin puhujan äänen. Poikkesin kuuntelemaan mitä siellä
sanottiin.
Puhuja oli hyvin nuori. Se sanottakoon hänen puolustuksekseen. Hän
paukutti tulisella innolla ihanteista ja aatteista, raittiudesta ja
hyvistä tavoista. En tiedä puhuiko hän ehdottomuuden vai kohtuuden
puolesta. Luullakseni edusti hän viimeksimainittua. Joka tapauksessa
hän oli vakuutettu vapaan tahdon suuresta merkityksestä. Ja hän
tiesi, että valistus korvaa kaikki puutteet.
Minä purin hammasta. Ja sinä iltana join itseni tavallista pahempaan
humalaan.
Illalla jäin makaamaan rakennuksemme edustalle. Joku auttoi minua
myöhemmällä sisälle ja vuoteeseen. Sinä, pikku tyttöni sen teit.
Muistan sen hämärästi. Mutta kun seuraavana aamuna toit minulle
teetä, oli katseesi yhtä lempeä kuin ainakin. Sinä otit minua
kaulasta ja halailit. Pääsi painui pitkäksi aikaa rinnalleni. Ja
myöhemmin huomasin, että paitani oli kostea siltä kohdalta, johon
olit painanut pääsi.
Sinä päivänä itkin paljon. En omaa osaani. Mitäpä minusta,
ukkorähjästä? Mutta sinun kohtalosi on kova. Sinä olet äiditön ja
koditon raukka. Olet lisäksi joutunut piiriin, jonne et syntyperäsi
etkä sielusi puolesta kuulu. Äitisi oli sivistykseltään ja
sydämeltään hieno nainen. Ja sinulla on äitisi sielu. Se veli, jonka
kodissa asut, ei ole oman äitisi poika. Minä otin hänet kotiimme, kun
hänen oma äitinsä oli kuollut. Tahdoin antaa hänelle paitsi nimeäni
myöskin kodin. Se oli mielestäni selvä velvollisuuteni. Mutta nyt
tahdon sanoa totuuden sinulle, sillä minä kärsin siitä, että olet
joutunut ympäristöön, johon et kuulu etkä sovi.
Lapsesta asti olet rakastanut kaikkea kaunista. Minä olen muutaman
kerran löytänyt piirtämiäsi pikku tauluja. Näen niissä sisimpäsi
kauneudenjanoa ja tunnen, että sinun pitäisi päästä siihen piiriin,
jonne äitisi kuului. Mutta miten?
Jos joku hieno nuori mies näkisi sinut ja oppisi sinua rakastamaan,
olisi se ehkä mahdollista. Mutta mistä sinä siinä asemassa, jossa
nyt olet, löytäisit sellaisen? Ja jos löytäisitkin, olisiko hänellä
rakkautta ja rohkeutta tarpeeksi ottaakseen vaimokseen tytön
"Mökkelistä?"
Jouluk. 22. p.
Joulu on ovella. Muutenkin raskas elämä tuntuu tavallistakin
raskaammalta. Mutta siitä en nyt tahdo kertoa. Minulla on tällä
kertaa iloistakin ajateltavaa. Olen voinut säästää varoja
joululahjaan, joka minun nykyoloissani on todella suurenmoinen. Olen
ostanut sinulle luistimet.
Ymmärrätköhän mikä tarkoitus sisältyy tuohon lahjaan? Ymmärrätkö,
ettei tyttöseni aina saa jäädä elämänilon ulkopuolelle, vaan että
hänen kerrankin pitää saada tuntea olevansa nuori ja saavansa iloita
kuin nuori. Ymmärrätkö, että vanha isäsi näkee sinut kepeänä kuin
perhonen liitämässä valaistua rataa pitkin. Sinut nähdään. Sinä
herätät huomiota. Sinä et enää ole Tuhkimon asemassa. Pääset pois
uunin perältä. Isäsi antoi sinulle taikakalun ja se on sinua
auttanut. -- -- --
Paperi painui hetkeksi Lennart Reichenhartin kädestä. Hän muisti
noita valoisia iltoja juhlapukuisella luistinradalla. Runoa
ja satua ne olivat olleet heille molemmille. Mutta ne olivat
olleet enemmänkin. Heidän sisimpänsä herkimpiä kieliä ne olivat
värähdyttäneet. Kauneinta mitä nuoren rinta voi tuntea ne olivat
heille antaneet. Ja vaikka ne sitten olivatkin peittyneet varjoon,
oli niiden muisto jälleen kirkastunut kuin kulkijalle tuikkiva tuli
hyvyyden ja kauneuden maailmasta.
Ja ketä hänen oli kiittäminen tästä? Ei itseään. Paremmin sitä vanhaa
"ukkorähjää", joka ei omassa elämässään nähnyt muuta kuin rumuutta ja
alennusta, ja joka kuitenkin oli pystynyt auttamaan hyvän voitolle
toisenkin elämässä. Reichenhart tarttui uudelleen paperiin ja jatkoi
lukua. -- -- --
Helmik. 25. p.
Isäsi toivomukset eivät sittenkään ole olleet tehottomia. Luistimet
ovat tehneet tehtävänsä. Sinä olet löytänyt hänet. Minä käsitän sen
kaikesta. Näen sen kirkkaista tähtisilmistäsi, joiden katse nyt on
entistä syvempi ja säteilevämpi. Minä kuulen sen äänestäsi, jossa
huomaan pienen aran värähdyksen aina kun kerrot jotain luistinradasta
tai "hänestä". Huomaan koko olennossasi jotain uutta, jotain mikä
ei koskaan ennen ole ollut havaittavissa. Siitä tiedän, että nyt
_rakastat_. Mutta rakastaako hänkin? Ja jos rakastaa -- kuten luulen,
koskapa hän lähettelee sulle kukkiakin -- onko hän kyllin luja ja
rohkea ottaakseen itselleen vaimon Mökkelistä?
Jospa vanha isäsi nyt voisi auttaa sinua!
Maalisk. 5. p.
Mitä minä onneton houkkio kirjoitin tähän viimeksi! Kun edes olisin
arvannut vaatimattomasti toivoa, etten olisi tyhjäksi tekemässä
onneasi! Siltä kuitenkin nyt näyttää.
Tahdoin olla aktiivinen. Otin selkoa asioistasi, tyttöni. Tiedän nyt,
että hän jota rakastat, kuuluu vanhaan hienoon sukuun ja on sukunsa
viimeinen miehinen jäsen. Tämä ei tiedä hyvää. Kuitenkin hän nyt
rakastaa sinua. Hän retkeilee illoin myöhään Mökkelimme ympärillä ja
katsoo nuorin haaveilijakatsein ikkunaan, jonka ääressä usein istut
ja johon varjosi kuvastuu uutimeen.
Toisiltana nähdessäni hänet valtasi pelko äkkiä mieleni. Sinä
olet minun karitsaiseni. Voisihan vaara sinua uhata! Olin istunut
tavallista kauemmin majatalossa ja mieleni oli rohkea siitä mitä
siellä olin nauttinut. Läksin suoraa päätä kadun poikki miestä
kohti. Mutta luoviessani kadun poikki pettivätkin sääret ja läheinen
lyhtypylväs oli ainoa tuki, johon sain tartutuksi.
Nuori mies oli nähnyt minut kadun toiselta puolelta. En tiedä oliko
hänellä aavistusta siitä kuka olin. Joka tapauksessa hän läheni
ja tarjosi apuaan. Me kuljimme yhdessä Mökkeliä kohti sitten kun
selviydyin pahimmasta puuskasta. Tuon tuostakin ojensi hän minulle
kätensä, jotten suistuisi kadulle. Minua hävetti ja samalla oli
sydämeni kuin pehmeintä vahaa. -- Tyttöraasuni, tyttöraasuni, sanoin
useampaan kertaan ja samalla itkin. Hän ei puhunut mitään, auttoi
minua vain eteenpäin tyynesti, ystävällisesti. Mutta kun hänen
hienon hansikkaan peittämä kätensä kosketti omaani, aavistin mitä
hienostuneessa ympäristössä kasvanut ihminen tuntee joutuessaan
tekemisiin katuloan kanssa.
Poloinen pieni Elsa! Onneton isäsi antaisi mielellään henkensä sinun
onnesi lunnaiksi ja kuitenkin hän juuri on sulkemassa tietäsi omaan
onnelliseen kotiin.