Hän makasi pehmeään peitteeseen käärittynä kukkivan päärynäpuun alla.
Aurinko paistoi häneen täydeltä terältä ja kun hetkittäin tuntuva
tuulenhenki pyyhkäisi ohi, toi se hänen kasvoilleen tuoksun täyttämää
kevätilmaa.
Muutaman kerran hän hieman kurotti päätään. Silloin hän näki läheisen
nurmikon laidassa upeita runkoruusuja. Ne nuokuttivat kukkiaan
tuulenhengessä hiljaa ja arvokkaasti kuin tietoisina siitä hurmasta,
jota ne levittivät ympärilleen.
Kevättä ja elämää tuntui kaikki ylistävän. Ja taivas, joka kaareutui
tämän kesäisen laakson yläpuolella, oli kuin suuri, lämpöä ja
lempeyttä huokuva helma, josta herkeämättä virtaili yhä uutta lämpöä
ja elinvoimaa.
Mutta taivaanrannalla, missä keväinen maa ja hehkuva taivas
syleilivät toisiaan, siellä hohtivat valkeat, lumilatvaiset huiput.
Ja niiden valtakunta oli -- kuoleman.
Nainen puunjuurella nosti kiireisesti käden silmilleen.
Kauniinmuotoisten pitkien sormien lomaan tunkeutui muutamia
kyyneleitä, jotka hitaasti vierivät kättä pitkin alas peitteelle.
Samassa kuului hiekkakäytävältä läheneviä askeleita. Nainen kuivasi
kiireisesti kyyneleensä, vetäisi päänaluksen alta kirjan ja näytti
samassa syventyvän sen sisältöön. Silloin kuului puutarhan toisesta
päästä iloisia miehenääniä. -- Reichenhart, tulkaa tänne, tulkaa!
Mies pysähtyi astunnassaan, vilkaisi maassa makaavaan, näki hänen
lukevan ja kääntyi kutsuviin päin. Mutta tuskin oli nainen puun
alla kuullut askelten suuntautuvan poispäin, kun kirja painui hänen
kädestään ja hänen katseensa uudelleen suuntautui Alppien hohtaviin
huippuihin.
Kuinka kummasti ne vetivätkin puoleensa! Joskus kun kuume poltti
suonissa, tuntui siltä kuin olisi tahtonut upottautua tuohon viileään
valkeuteen. Se olisi voinut imeä itseensä sen mikä nyt jyskytti ja
poltti suonissa ja siitä olisi ihminen noussut raittiina ja elpyneenä
kuin hellepäivänä kylmästä kylvystä.
Mutta se ajatus värisytti aina jälestäpäin. Sillä nuo viileät
huiput edustivat sittenkin kuolemaa. Niissä oli kuoleman
järkähtämättömyyttä, kuoleman muuttumattomaksi kangistunutta
muotoa, sen väritöntä valkeutta ja sen pientä ihmislasta masentavaa
mahtavuutta.
Hänen katseensa kääntyi kiireisesti takaisin lämpimään,
elämäniloiseen laaksoon. Puutarhan kukkapenkereiltä kulki se
läheiselle niitylle, jolta kuului karjankellojen kalkatus Siitä nousi
se vihertävän kukkulan kuvetta taas laskeutuakseen laaksoon, jonka
perimmäisessä pohjukassa Etsch vallattomasti vyörytti viheriäisiä
aaltojaan kivistä uomaa pitkin.
Kaksi valkeaa kättä kurottautui äkkiä ylöspäin. Niissä oli lapsen
haikeata ikävöintiä, lapsen palavaa, nyyhkyttävää rukousta.
Mitä hän mahtoi sille, että tämä suloinen maa ja sen kukkiva kevät
häntä kahlehti? Taisiko hän estää kun se tuhansin käsin tarttui hänen
nuoruuteensa ja kilvan hänen oman sydämensä kanssa vakuutti hänelle,
että nuoruus ja elämä kuuluivat yhteen ja kuolema oli luonnottomuus?
Kuumat kyyneleet kihosivat uudelleen hänen silmiinsä. Mutta hän
painoi kiireisesti nenäliinan kasvoilleen ja voitti liikutuksensa.
Hän ei tahtonut katsella keväistä laaksoa. Hän tahtoi mieluummin
ajatella omaa elämäänsä. Sillä se oli kaikesta huolimatta täynnä
kevättä ja kukkia. Se oli nyt yhtä satumaisen rikasta kuin se ennen
oli ollut raskasta ja armotonta.
Hiekkakäytävältä kuului taas askeleita. Viimeisetkin kyynelten jäljet
poistettiin kiireisesti ja käsi tarttui kirjaan.
Lennart Reichenhart taivutti varovaisesti muutamia päärynäpuunoksia
syrjään ja kumartui vaimonsa puoleen. Nopea, tutkiva katse tiedusteli
mitä hänelle kuului. Silmäripsissä oli kuin jälkiä kyynelistä. Mutta
asia syrjäytettiin sanoitta.
-- Aurinko on muuttanut paikkaa, ehkä muutamme mekin, ehdotti Lennart
leikkisästi. Mutta Elsa pudisti päätään. Hän tahtoi mieluummin tietää
niistä herrat olivat jutelleet.
Kysymys tehtiin niin odottamatta, ettei Lennart Reichenhart heti
ollut valmis sitä väistämään. Silloin Elsa tarttui kaksin käsin hänen
käteensä.
-- He pyysivät sinua mukaansa. Minä tiedän sen. Ja sinun täytyy
mennä. Kuuletko, täytyy.
-- He ovat ammattikiipeilijöitä, väisteli mies. -- He kapuavat kuin
vuorikauriit.
-- Mutta he pyysivät sinua. Ja minä tulisin niin iloiseksi...
Menethän? Sano, menethän?
-- Minä ratkaisen riidan toiminnalla. -- Hän kumartui vaimonsa
puoleen, nosti hänet peitteineen käsivarsilleen ja kantoi
aurinkoiselle nurmelle lähelle komeita runkoruusuja.
Muuan keski-ikäinen, hienopiirteinen nainen kirja kädessä nousi
samassa läheiseltä puutarhapenkiltä. Hän oli vasten tahtoaan kuullut
äskeisen sananvaihdon, esitti nyt itsensä ja pyysi saada pitää
sairaalle seuraa.
Elsa katsoi voitonvarmana mieheensä. Mutta tämä ei vieläkään
antautunut.
-- Ehkä suostutte paremmin, jos kuulette että olen hyvinkin tottunut
sairaanhoitajatar. Oma, ainoa tyttäreni...
Rouva Falcke ei lopettanut lausetta. Lennart Reichenhart ei
vastustanut enää.
Puoli tuntia myöhemmin hän yhdessä toisten kanssa nousi huipuille
kiertelevää vuoripolkua. Puutarhassa syreenien keskellä istuivat
naiset tuttavuutta tehden. Rouva Falcke oli ottanut esille käsityön.
Elsa seurasi katsein ylöspäin polveilevaa vuoripolkua, jolla hän
silloin tällöin näki vilahduksen matkallelähteneistä.
-- Miehenne näyttää olevan mainio sairaanhoitaja, huomautti rouva
Falcke kohteliaasti.
-- Hän on muutenkin joka suhteessa erinomainen. Niin, minä
tarkoitan... Elsa meni hämilleen.
Rouva Falcke nauroi. Mutta naurussa oli jotain väkinäistä, melkein
kuin tukahdutettua surua. Se pisti Elsan korvaan.
-- Arvostelu hyvin objektiiviselta ja puolueettomalta taholta. --
Rouva Falcke käänsi leikiksi.
-- Vaimo tuntee kuitenkin tavallisesti miestään hyvin.
Rouva Falcke hymyili uudelleen. Elsa näytti hänestä lapselta, jonka
suussa tuollaiset sanat kuuluivat pikkuviisailta. Ja kuitenkin oli
sanoissa oka, joka kävi kipeästi hänen omaan sisimpäänsä. -- Te
olette ollut naimisissa jo kauan, sanoi hän äkkiä terävyydellä, joka
etukäteen ilmaisi, ettei asianlaita voinut olla toisin.
Elsa Reichenhart hymyili, Rouva Falcke oletti nähtävästi hänellä
olevan vuosia enemmän kuin olikaan. Ja se oli odottamatonta. Hän oli
tottunut päinvastaiseen.
Rouva Falcke huomasi Elsan ajatuksenjuoksun. -- Minä tarkoitan ...
tiedänhän minä, että olette kovin nuori... Mutta olette tietysti
tullut sairaaksi senjälkeen kun menitte naimisiin?
Elsa ei vieläkään vastannut.
-- Nähkääs, minä käsitän. Minun silmäni näkee enemmän kuin muiden. --
Rouva Falcke puhui hermostuneen hätäisesti. -- Sanoinhan jo, että oma
tyttäreni...
Herkkä puna nousi Elsan kasvoille. -- Lääkäri sanoo muuten, ettei
minusta huomaa ... ettei ole sitä leimaa.
-- Minun silmäni näkee enemmän kuin muiden. Sillä minä kärsin...
Hän puhkesi kyyneliin, taisteli kauan itkunsa kanssa ja sai viimein
liikutuksensa painetuksi alas. Sitten hän jatkoi: -- Tyttäreni on
aivan nuori kuten tekin ja hän toivoo, toivoo palavasti paranevansa.
Hän on kihloissa. Ja mies ei koskaan, ei kukaan eikä koskaan --
uskokaa minua -- mene naimisiin keuhkotautisen kanssa. Nainen voisi
ehkä, mutta mies ei. Se on varma.
Elsa ei vastannut. Mutta hänen ilmehikkäillä kasvoillaan nousi ja
laski mielenliikutusta ilmaiseva puna. Hän ei itsekään tietänyt mitkä
tunteet hänessä olivat voitolla. Tuntui toiselta puolen siltä, kuin
vieras käsi armotta olisi kajonnut aristavaan haavaan. Sillä kenenpä
tarvitsisi hänelle selittää miten nuori, onnellinen ihminen tarrautuu
kiinni elämään. Mutta toiselta puolen oli suloista ventovieraan
suusta kuulla sanoja, jotka vain kirkastivat ja korostivat sitä
onnea, minkä hän itsekin tunsi niin sanomattoman suureksi. -- Onko
tyttärenne minun ikäiseni? kysyi hän viimein hiljaa ja pehmeästi.
-- Arvattavasti. Vaikka minähän en saanutkaan tietää ikäänne.
Elsa naurahti. -- Täytän syksyllä 20. Ja olen ollut lähes kaksi
vuotta naimisissa. Minä olin sairas, hyvin sairas kun vietimme häitä.
Nyt karahti puna rouva Falcken kasvoille, käsityö painui hänen
helmaansa ja ääni alkoi vavista.
-- Se ei ole, se ei voi olla totta.
-- Se on totta. -- Elsan katse etsi uudelleen vuoripolkua. Hänestä
tuntui siltä, että nyt juuri hänen olisi pitänyt saada nähdä edes
vilahdus miehestään. Hän olisi tahtonut hellin, kiitollisin katsein
häntä hyväillä, pehmoisesti kuin keväinen tuuli pyyhkäistä hänen
poskeaan, kaulata rakkaan leppoisasti ja hiljaa hipaista otsaakin,
tuota kaunista ja korkeaa, jota hän niin rakasti. Eikä kuitenkaan
hellinkään hyväily olisi voinut ilmaista, mitä hän nyt tunsi.
-- Teidän miehenne on hämmästyttävä poikkeus, sanoi rouva Falcke
viimein arasti. Sitten hän rupesi kertomaan tyttärestään. He olivat
jo pari vuotta asuneet yhdessä Meranissa. Mutta kun laakso oli
kokonaan sairaitten vallassa, vieroivat terveet sitä, tyttären
sulhanenkin. Tytär toivoi siitä syystä hartaasti muuttoa toisaalle.
Rouva Falcke oli siksi lähtenyt etsimään jotain sopivaa. Juuri täällä
hän vihdoin oli löytänyt sen mitä etsi. Lepokotiin ei tosin otettu
keuhkotautisia. Mutta siinä pienessä huvilassa, jossa Elsa miehineen
asui, oli vielä kaksi huonetta ja parveke. Ne hän oli vuokrannut. Ja
samalla hän oli tehnyt sopimuksen lepokodin johtajan kanssa siitä,
että he -- kuten Reichenhartitkin -- saisivat ruokansa lepokodista.
-- Me muutamme pian tänne teidän naapureiksenne. Ja olen siitä
tyttärenikin puolesta erittäin kiitollinen, joskin -- --
Rouva Falcke ei päättänyt lausetta. Mutta Elsa ymmärsi ja hänen
ajatuksensa etsi uudelleen Lennartia. Hän näki tänä hetkenä oman
osansa yhtä kauniina kuin Etschin keväinen laakso. Ja hän käsitti,
ettei vuosien luku kelvannut elämänsisällön mittaajaksi.
-- Ettekö tahtoisi kertoa minulle jotain itsestänne ja
miehestännekin, kuuli hän rouva Falcken pyytävän. -- Tahtoisin
tutustua vastaisiin naapureihini.
Elsan kasvoille nousi omituinen, kirkas säteily.
-- Tietysti, hän sanoi, jos tahdotte. Mutta siinä ei ole muille
mitään mielenkiintoista, vaikka se minulle on kauneinta,
ihmeellisintä satua -- aivan toista kuin elämän harmaa arki.
-- Tunnetteko _te_ sitä? -- Rouva Falcken katse kääntyi
koruompeluksesta Elsaan. Silmissä oli jotain raskasta.
-- En minä usko, että kukaan kokonaan säästyy siltä. Mutta sen
rinnallahan ilo iloksi näkyykin. Niin on minun ainakin käynyt. --
Hänen äänensä värähti hieman. Sitten hän alkoi: -- Lennart oli
alunpitäen minulle kuin ilmestys runon ja sadun maailmasta. Hän oli
minulle todellinen sadun prinssi. Eivätkä tunteeni yksin tehneet
häntä siksi. Siihen oli pohjaa todellisuudessakin. Sillä hän oli hän
ja minä niinä. Hän asui kaupunkimme kauneimmassa, minun mielestäni
aivan ruhtinaallisessa huvilassa suuren puutarhan keskellä, minä
laitakaupungin enin rappeutuneessa talossa. Ja kuitenkin hän tuli...
Elsan mieleen nousi kuva harmaankylmästä syysaamusta. Maa oli
roudassa ja joki äsken syntyneen jään peitossa. Mutta lunta ei ollut
maassa. "Mökkelissä" tehtiin suursiivousta. Elsa seisoi pihalla
piiskaamassa mattoja ja pureva tuuli puhalsi läpi luiden ja ydinten.
Silloin kuuli hän kadulta iloisia ääniä. Joukko kaupungin koulun
yläluokkien nuoria tyttöjä ja poikia kulki portin ohi. He laskivat
leikkiä ja nauroivat ääneensä. He olivat loistavalla tuulella, sillä
he olivat menossa koettelemaan sekä uutta jäätä että uusia luistimia.
Olikohan Elsa koskaan edes kauniina kevätpäivänä niin katkerasti
kuin silloin tuntenut olevansa nuoriin ja nuorten iloihin nähden
eristetyssä orvon asemassa?
Hän itki sinä iltana itsensä nukuksiin. Ja aamulla taisi silmissä
olla kyynelten jälkiä, koska isä vaati tilille asiasta. Ja sitten,
sitten tulivat jouluksi ne luistimet.
-- Me tutustuimme oikeastaan luistinradalla, sanoi hän ääneen,
muistaen rouva Falcken. -- Ja sitten rupesi Lennart lähettämään
minulle kukkia. Muistan kuin eilispäivän sen helmikuun aamun, jolloin
ensi kertaa sain kukkia häneltä. Oli eräs nimipäiväni. Isä vietti
sitä päivää, sillä minä olin saanut sen nimen muistoksi äidistäni.
Mutta me elimme kovin ahtaissa oloissa silloin -- veljeni kodissa.
Isä ei yleensä voinut antaa lahjoja minulle. Pienen käärön makeisia
pisti hän kuitenkin käteeni, kun toin aamukahvit hänen komeroonsa.
Sitten hän otti minut syliinsä, kertoi minulle äidistäni ja itki
paljon. -- Isän luota kutsui minua kälyni ääni. Olin hänen käskystään
juossut kylmään ruokasäiliöön leikkaamaan suolattua lihaa lautaselle,
kun ovikello odottamatta soi. Oven edustalla näin pojan, jolla oli
kukkaslaite tuotavana. Sanoin, että hän oli osunut väärään, mutta
poika näytti osoitetta. "Neiti Elsa Nettmann", oli siinä komein
ja juhlallisin kirjaimin. -- En uskaltanut avata, kiitin vain,
vein kukkaseni eteisen nurkkaan ja juoksin kiireisesti takaisin
leikkaamaan lihaa. Vasta aamiaisen jälkeen sain aikaa senverran,
että otin kukkani esille. Sitten juoksin kellariin saadakseni rauhaa
kälyltäni ja siellä tavailin kerta toisensa jälkeen niitä ihmeellisen
kauniita sanoja, jotka Lennart oli piirtänyt tervehdykseensä.
Minä itkin ilosta ja suutelin pientä siroa korttia, johon hän oli
kirjoittanut sekä minun nimeni että omansa. Ja minä luulin, että ne
kauniit sanat, jotka kortista luin: "Du bist wie eine Blume, so hold,
so schön und rein", olivat Lennartin sepittämät -- minua varten.
-- Ja siitä alkaen te rakastitte toisianne?
-- Tavallaan, vaikka eihän kaikki kohta selvinnyt.
Elsan äänessä oli jotain, mikä esti rouva Falckea jatkamasta
tiedustelujaan. Hän otti siksi esille kirjan ja kysyi saisiko lukea
ääneen. Keskustelu rasitti ehkä.
Mutta rouva Falcken lukiessa palasivat Elsan ajatukset entisyyteen.
Hän näki itsensä sairaana, avuttomana orpona vieraalla maalla.
Hän istui kuolleen isänsä vieressä hyväillen sitä ainoata kättä,
joka koskaan oli häntä hyväillyt. Ei hänellä ollut kyyneleitä,
ei valituksen sanaa. Hänen surunsa oli liian suuri löytääkseen
ilmaisumuotoa.
Silloin tuli Lennart. Itkevälle toi hän sydämensä suuren pulppuavan
ilon, voimattomalle oman nuortean voimansa, kaipaavalle rakkautensa
runsauden.
Oliko niin ruhtinaallista lahjaa koskaan ihmiselle annettu?
Elsan katse pysähtyi ylhäiseen vartijajoukkoon taivaan ja maan
rajalla. Hänen kätensä painuivat ristiin ja katseeseen nousi suuri
hartaus.
Hän otti ylhäiset vartijat sydämensä lupauksen todistajiksi.
Hän ei tahtonut erotuskallaan sumentaa heille annettuja onnen suuria
hetkiä. Hän ei tahtonut valittaa, vaan kiittää, aina vain kiittää.
1.
Lepokodin "kantajoukko" oli päivällisten päätyttyä asettunut
sisäänkäytävän puoleiseen avonaiseen "halliin". Liikemies Hecht
perheineen oli noudattaen luontonsa vaatimusta varannut perheelleen
ja itselleen käytettävissä olevista paikoista parhaimmat. Rouva
Hecht, pyylevä ja kookas nainen, jonka voimia eivät ruumiilliset
ponnistukset enemmän kuin sielullisetkaan olleet kuluttaneet, istui
hänelle pienehkössä nojatuolissa, josta oli mieluinen näköala.
Hän näki siitä miehensä ja molemmat tyttärentyttärensä. Ja hänen
äidilliset katseensa saattoivat siitä -- ilman että se mitenkään
rasitti -- sekä nauttia heidän terveenmakuisesta ulkomuodostaan
että myöskin yksityiskohtia myöten arvostella heidän ulkoasuaan.
Ruoka ja vaatetus olivat nimittäin rouva Hechtin erikoisaloja --
etenkin sikäli kuin ne koskivat hänen lähintä omaispiiriään. Tänään
onnitteli hän miestään parsapiirakoiden johdosta, joita oli tarjottu
päivälliseksi. Niistä kannatti puhua vielä jälestäpäinkin. Ja
sinipunertava vivahdus tyttärien uusissa musliinipuvuissa oli melkein
yhtä herkullinen. Malli muistutti sitä kangasta, josta "mammalle"
itselleen laitettiin puku tilaisuuteen, missä hän "varasti papan
sydämen".
Ja "mamma" toivotti sydämellä ja suulla tyttärentyttärilleen
samanlaista varastamistaitoa pappaa nuorempiin miehiin nähden.
Pappa Hecht kuunteli puolella korvalla "mamman" juttuja. Hän totesi
kiitollisuudella, että ne olivat "todellisesti naisellisia" eivätkä
syvällisyydellään häirinneet ruuansulatusta.
Pappa Hecht oli äsken epämieluisella tavalla saanut kokea, että
naisten seurassa _saattoi_ joutua päinvastaiseenkin tilanteeseen.
Muuan entinen kansanedustaja, neiti, joka oli tullut tänne Hechtejä
myöhemmin, oli vastikään aterian päätyttyä rynnännyt ukko Hechtin
kimppuun ja tiedustellut häneltä, mihin valtiolliseen puolueeseen
hän kuuluu, vieläpä mistä syystä! Tosin hän heti oli saanut selvän
ja valaisevan vastauksen: Siksi että se _on minun puolueeni_ -- ja
lisäksi saanut kuulla, että valtiolliset puheet menkööt kaikki tähän
aikaan päivästä hiiteen, mutta vähällä piti, ettei hän sittenkään
ymmärtänyt. Siitä syystä nautti nyt pappa Hecht ei ainoastaan
sikaaristaan ja sanomalehdestään vaan myöskin naisellisesta
naisseurastaan.
Pienen matkan päässä Hechteistä istui muuan herrasmies, jolle toiset
olivat antaneet nimen "vaitelias". Hänellä oli suuri kotkannenä,
huomattavan suuria kultaplombeja hampaissaan ja äärimmäiseen asti
huolellinen ulkoasu. Kaikki -- kotkannenää lukuunottamatta --
todisti hänen olevan taloudellisesti hyvässä asemassa. Ja naimaton
hän myöskin oli, josta syystä mamma Hecht suri sitä johdonmukaista
vaiteliaisuutta, jonka avulla hän pysytteli erillään kaikista
lähentelemisyrityksistä. Mamma Hechtillä oli nimittäin naimaton
tytär, ja tytöllä suloinen, taipuisa luonne. Mutta "Vaitelias" oli
katsonut pilviinpäin ja viheltänyt, kun mamma alkoi jutella tästä,
vieläpä katkaissut keskustelun siihen paikkaan tarttumalla kirjaan,
jota hän oli lueskellut.
Parhaillaan luki "Vaitelias" geoloogista aikakauslehteä, jossa
kerrottiin Garda-järveä ympäröivistä vuorista.
Keskemmällä salissa koetti "Edustaja-neiti" herättää valtiollista
harrastusta naikkosessa, joka oikeastaan ei harrastanut mitään muuta
kuin hermojensa hoitamista. "Edustajan" valtiolliset harrastukset
jäivätkin "hermostuneen" suhteen yhtä hedelmättömiksi kuin ukko
Hechtiin nähden. Hän kääntyi siitä syystä "Vaiteliaan" puoleen
hetkenä, jolloin aikakauslehti oli painunut kädestä ja mies ilman
minkäänmoista suurempaa harrastusta tuijotti kattoon.
-- Saan ehkä esittää itseni, alkoi "Edustaja". -- Toivottavasti
en häiritse! Olen näihin asti turhaan etsinyt puhetoveria,
joka harrastaisi muuta kuin omaa persoonallista mukavuuttaan.
Aikakauslehti, jota luette, on ilahduttava todiste siitä, etten tällä
taholla pety.
"Vaiteliaan" suuta väräytti pieni pilkallinen hymy. -- Te petytte
ehdottomasti tälläkin taholla. Minä en pidä ihmisistä. Matelevaiset
ja kivikunta ovat minun maailmaani.
"Edustaja" pyysi anteeksi ja kääntyi toivottomana ovellepäin. Samassa
avautui kadunpuoleisesta sisäänkäytävästä "halliin" johtava ovi ja
kaksi matkapukuista naista astui sisään. Toinen oli rouva Falcke,
toinen villavan pehmeään matkapukuun puettu kuvankaunis nuori tyttö,
hänen tyttärensä.
Hallin perällä istuvasta ryhmästä, jossa ammattikiipeilijät
lepuuttaessaan lihaksiaan pelasivat shakkia, kuului puoleksi
tukahdutettu vihellys. Se oli täynnä hämmästystä ja ihailua. Pappa
Hecht unohti hetkeksi sekä sikaarinsa että sanomalehtensä. Mamma
Hecht painui tyttärentyttärien puoleen ja kuiskasi täynnä syvää
kunnioitusta: -- Katsokaa takkia, se se on jotain. Pehmeä on kilin
kissan turkki!
"Vaiteliaskin" unohti hetkeksi nurjamieliset tunteensa ihmissukua
kohtaan. Tietämättään jäi hän tuijottamaan tulijoihin ja hänen
eteensä nousi odottamatta kangastus etäisiltä nuoruusvuosilta.
"Edustaja" oli ensimmäisenä valmis käyttämään tilannetta hyväkseen.
Hän kiiruhti toivottamaan vieraat tervetulleiksi. Samassa tuli
kantajakin monine laukkuineen ilmoittamaan, että pyörätuoli odotti
talon toisella puolella puutarhassa, josta oikotie johti huvilaan.
-- Pieni pehmeä kissanpoikanen, sanoi hiljaa ja ihailevasti muuan
"kiipeilijöistä".
-- Suloinen madonna del Granduca, jatkoi toinen piiristä. Hän oli
esteetikko ja tutki paraillaan taidehistoriaa.
"Vaitelias" vaikeni tapansa mukaan. Hän oli jo kääntänyt
huomionsa ihmisistä kivikunnan suureen rauhaan. Sitä hän rakasti.
Mutta hermostunut neiti läheni hätäisesti edustajaa ja alkoi
ristikuulustelun. Tuo pieni soma kaunotar näytti sangen heikolta.
Hän oli kai sairas. Hänen ei olisi pitänyt kulkea tästä hallin läpi.
Sairaan näkeminenkin saattoi herkille luonteille välittää tartuntaa.
Tietämättä mitään herättämästään huomiosta jatkoivat vastatulleet
matkaa huvilaa kohden. Astrid Falcke istui pyörätuolissa, jota
tavaroidentuoja työnsi, äiti kulki vieressä.
Tämä muutto tiesi sekä äidille että tyttärelle paljon. Äidistä se oli
-- vaikkei hän tahtonut myöntää sitä edes itselleenkään -- viimeinen
ponnistus. Tyttärestä se tiesi astumista vankeudesta vapauteen.
Sillä Meranin laakso oli ollut vankila hänelle, vankila, joka esti
häntä seurustelemasta sen kanssa, joka paremmin kuin kukaan muu
saattoi hänelle välittää parantavaa ja voittamatonta elämänvoimaa.
Hänelle nousi ilokyyneleet silmiin hänen katsellessaan keväistä
laaksoa. Se otti vastaan kuin pehmeä, hellä äidinsyli tai kuin
satutarha autuaitten saarella. Täällä Albertkin viihtyisi. Täällä he
ajatuksin rakentaisivat omaa uutta kotiaan, kunnes ajatukset lopulta
saisivat konkreettisemman muodon. Täällä he molemmat kokoaisivat sekä
sisäisesti että ulkonaisesti voimia tulevaisuutta varten, innokkaasti
kuin mehiläinen nestettä joka korresta, joka kukkasesta. Ja sitten
kävisi heidän tiensä tästä kauniista hääpukuisesta laaksosta -- omaan
kotiin.
-- Katso, tuolla näkyy huvila, esitteli äiti. -- Tännepäin näkyvä
parveke on Reichenhartien. He ovat juuri kulkemassa kotiin.
-- Minä näen vain yhden.
Äiti ei kohta vastannut.
-- Jaksaako rouva Reichenhart itse kulkea? Eikö hän käytä pyörätuolia?
-- Herra Reichenhart kantaa tavallisesti vaimoaan. -- Hän on kai
urheilija. -- Olettamus lausuttiin epävarmalla äänellä. Astrid Falcke
käänsi puheen toisaalle.
Astrid Falcke makasi leposohvallaan kuulo jännitettynä ja katse
malttamattomasti seuraten pöydällä olevan kellon hitaasti edistyviä
viisaria. Hän odotti sulhastaan.
Elsa Reichenhartkin katseli parvekkeensa leposohvalta uteliaana
tielle päin. Rouva Falcke kiiruhti juuri sitä myöten lepokotiin. Hän
meni kai ottamaan vastaan.
Tultuaan lepokodin suureen halliin kääntyi rouva Falcke siihen
huoneen pieneen, ulkonevaan kulmaukseen, josta näki asemalle johtavaa
katua pitkin. Ihmisiä tuli jo junalta joukoittain. Mutta odotettua ei
vielä näkynyt.
Rouva Falcke alkoi jo hermostua. Silloin hän huomasi nuoren miehen
matkalaukku kädessä. Mutta mies ei ollut yksin. Hän kulki muutamien
nuorten naisten seurassa eikä pitänyt kiirettä. Viimeisen edellisestä
kadun kulmauksesta kääntyi naisten tie toisaalle. Silloin tulija
joudutti askeleitaan. Rouva Falcke kiiruhti portaille.
He olivat yhdessä nousemassa huvilaan, kun Reichenhart sivuutti
heidät. Rouva Falcke tiesi hänen menevän syömään, sillä Elsalla oli
tapana nukkua sinä tuntina.
Lennart Reichenhart pani miehen nähdessään hänet ehdottomasti heti
vaa'alle.
Pulska mies, salonkisankari ja naisten suosikki. Olikohan muuta?
Arvostelussa oli yliolkaisuutta, joka hävetti häntä itseään. Mikä
hän oli toisia arvostelemaan, vielä vähemmän tuomitsemaan! Tätiensä
hemmottelema pehmeä raukka, vailla oikeata miehen mieltä oli hän
kauan ollut itsekin.
Hän asettui pöytään ja rupesi hajamielisenä syömään.
Hänen eteensä nousi kuva talvisesta päivästä Alppien toisella
puolella. Puut hohtivat hienossa huurteessa. Lumi loisti valkeuttaan
pikkukaupungin katoilla ja kaupunkia kiertävä joki välkytti peiliksi
jäätynyttä mustaa pintaa.
Kuusilla aidatun luistinradan pohjukassa liikuskeli muuan luistelija.
Se oli nuori, hentorakenteinen tyttö, joka näytti harjoittelevan.
Tahallaan lie hän valinnut ajan, jolloin rata tavallisesti oli tyhjä.
Hän luisteli aluksi hyvin varovaisesti, tuli sitten rohkeammaksi,
teki muutamia kaariakin ja mätkähti useamman kerran selälleen. Aina
hän siitä kuitenkin yritti uudelleen ja entistä rohkeammin. Viimein
hän teki lähtöä. Eikä ollut muita mahdollisuuksia kuin yksi ainoa, se
paikka missä portaat olivat. Ja siinä seisoi nuori mies vaanimassa.
Tyttö karahti polttavan punaiseksi huomatessaan, ettei hän ollutkaan
harjoitellut yksin ja huomaamattomana. Hänen hämille mennessään
liukastui jalka. Hän oli kompastua, mutta ponnahti joustavasti
pystyyn eikä välittänyt kädestä, jonka nuori mies kiireisesti ojensi
hänelle. Hän kuuli varmaan, että herra esitti itsensä. Mutta hän ei
vastannut, hän alkoi vain kiitää katua pitkin kuin tuulispää. Ja
nuorukainen seurasi, joskin hitaammin.
Sellaista oli heidän ensi tapaamisensa ollut. Mutta siitäpähän
olivat kuitenkin alkuun päässeet. Ja tuota "ensi kertaa" seurasi
iltoja, jolloin luistinrata värilyhtyjen kaunistamana loisti kuin
lumottu linna, musiikki soitteli ja pari toisensa jälkeen liukui
mustankiiltävää pintaa pitkin.
Lennart Reichenhart oli silloin ylpeä tytöstään. "Kepeä kuin
perhonen", kuiskattiin. "Samettisilmä", "sulosuu", jatkoivat toiset.
Lennart puristi "tyttönsä" kättä ja sanoi hiljaa: -- Muistatteko
satua Tähtisilmästä? Minä ajattelen sitä katsellessani teitä.
-- Sitten he eivät puhuneet mitään pitkiin aikoihin. Heille oli
todellisuus kauniimpi kuin kaunein satu.
Ja sittenkin, sittenkin hän myöhemmin oli ollut väistymäisillään. Nyt
se tuntui hänestä melkein käsittämättömältä. Mutta silloin kehittyi
kaikki niin hiljaa ja huomaamatta, että hän tuskin itsekään oli
selvillä milloin vieraantuminen alkoi.
Aluksi hän tietysti oli ollut kokonaan rakkautensa lumeissa. Hän
alkoi kierrellä laitakaupungilla "Mökkelin" läheisyydessä, sai
tietää keitä asui missäkin ja mihin huoneistoihin eri ikkunat
kuuluivat. Viimein selveni hänelle sekin, missä hänen siroliikkeinen
tähtisilmätyttönsä asui.
Näihin aikoihin hän myöskin alkoi kirjoitella runoja. Ja ne
liikuttivat syvästi hänen omaa mieltään. Sopivassa tilaisuudessa
hän aikoi toimittaa runot niiden aiheuttajalle. Mutta juuri silloin
alkoivat syrjästä tulevat vaikutukset tuntua. Tädit olivat saaneet
vihiä hänen luisteluilloistaan. Ja he puuttuivat asiaan varovasti
ja valtioviisaasti kuin vanhat, elämää tuntevat ihmiset. Elsasta he
eivät koskaan puhuneet. Ohimennen he vain silloin tällöin mainitsivat
jotain hänen kotioloistaan. Veli, jonka luona tyttö asui, oli nahjus,
käly ilkeä ja raaka ihminen. Isäraukasta ei kannattanut puhuakaan.
Lennart Reichenhartin sisimmässä kamppailivat näihin aikoihin
eriskummalliset voimat.
Hän ajatteli yhtenään tähtisilmätyttöään. Hän nautti nähdessään tämän
ilosta punastuvan aina kun he tapasivat. Hän hekumoi siitä kainosta
arkuudesta ja sulosta, jota oli Elsan koko olemuksessa, ja hän yleni
omissa silmissään sen johdosta, että hän tiesi olevansa onnettoman
nuoren tytön ainoa ilo ja unelma.
Se oli romantiikkaa, sinisintä romantiikkaa. Ja se toi herkkää
tunnehyminää hänen sieluunsa ja pani hänet runoilemaan sekä päivällä
että yöllä.
Mutta aamuisin, kun hän heräsi silkillä päällystetyn untuvapeitteensä
alla ja katseli vanhoja perintökalujaan ja söi ensi ateriansa
hienosti katetulta tarjottimelta, jonka tädit aina lähettivät hänen
huoneeseensa, ajatteli hän varsin proosallisia ja käytännöllisiä
ajatuksia.
Ainoastaan kaunismuotoinen valkea käsi sopi liikuttelemaan sellaisia
arvokkaita vanhoja perintökaluja, joilla hän kerran kaunistaisi
kotiaan. Ja aistia tarvittiin hienon ja arvokkaan pöydänkin
kattamiseen. Eikä ollut todennäköistä, että Mökkelissä kasvanut tyttö
voisi käsittää hienostuneen elämän eri muotoja.
Voisikohan hän edes tarjota hyvin valmistettua mieliruokaa sellaiseen
tottuneelle? Ja silläkin oli merkityksensä avioelämässä!
Lennart Reichenhart nousi kiivaasti ruokapöydästä. Elsa nukkui vielä.
Hän kääntyi siitä syystä seurusteluhuoneeseen, joka oli tyhjä.
Hän haki itselleen nojatuolin etäisessä huoneen nurkassa, painui
siihen ja jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan eteensä. Sitten hän
alkoi kopeloida povitaskuaan. Lompakkonsa pohjimmaisesta piilosta
veti hän viimein esille pienen tukon kellastuneita lehtiä. Hän
osasi ne oikeastaan ulkoa. Mutta vapiseva käsiala ja siellä täällä
tahraantunut kirjoitus teki sittenkin aina vaikutuksensa häneen.