Lähdemme täältä huomenna. Nyt tiedän sen.
Istuin tänään Helmerin ja pojan kanssa seurusteluhuoneessa, kun
matkailijakodin johtaja tuli vetämään pysähtynyttä seinäkelloa.
Samassa luikahti "Tietosanakirjakin" huoneeseen likaisine
kauluksineen ja kalvosimiseen. Hän kuiskasi jotain isännälle ja
kuulin vain sanat "lasku" ja "viikko". Isäntä näytti käsittävän
kuulemattakin. Samassa huomasi "Tietosanakirja" meidät ja livahti
huoneesta kiireisesti ja häpeissään kuin koira häntä koipien välissä.
Helmer viskasi harmistuneen katseen hänen jälkeensä ja tiedusteli
isännältä, eikö tämä asuntola ollut sivistynyttä väkeä varten.
-- Sivistynyttä, sivistynyttä tietysti. -- Johtaja tuli pokkuroiden
luoksemme. -- Mutta täytyy sovitella näinä ahtaina aikoina. Mies on
lukenut ja matkustellut paljon. Oli liikemies, mutta on ikäloppu. Ja
mikä lie viirannut päätä. Nai vanhoilla päivillään. Retvanan otti,
taisi korjata kadulta. Armahti ehkä. Tai liekö ollut velkaa, jonka
kuittasi naimalla. Enkä henno häätääkään, kun maksaa vuokransa,
vaikka saakin odottaa. Ja se huone on niin pieni ja mitätön -- tässä
portaiden alla. Eivät huolisi muut.
-- Vaimoni oli kuullut tätä asuntolaa kehuttavan, alkoi Helmer.
Veri karahti kasvoihini. Tiesihän Helmer, että minä vain
taloudellisista syistä olin tätä esittänyt.
Helmer näki ilmeeni, katkaisi lauseen kesken, kiskaisi pojan
polveltani ja otti syliinsä. Isäntä rupesi kertomaan talon muista
asukkaista.
Nukkuva tuolla uunin ääressä oli kotoisin samoilta seuduilta kuin
isäntä. Hän oli kokenut paljon kovaa. Pojat kaatuivat kaikki sodassa.
Viimeksi kuoli ainoa tytärkin. Yksin oli ukko kuin vanha kanto
kaadetun vesakon keskellä.
-- Helmer, älä syötä hilloa pojalle, pyytelin hiljaa, hän ei ole
terve. -- Helmer jatkoi syöttämistä ja hypitteli poikaa polvellaan.
-- Tietäähän isän poju, mikä hyvältä maistuu. Eikö tiedä?
Eteisen kello helähti ja johtaja kiiruhti ulos. Poika takoi veitsellä
pöydän laitaa.
-- Älä anna hänen noin! Veitsi on terävä. Pöytäliina maksaa paljon!
-- Sinä et sitten osaa muuta kuin jankuttaa tyhjästä. -- Helmer
täytti uudelleen kuppinsa kahvilla ja joi hyvällä ruokahalulla.
Kun hän oli valmis, nousi hän ja sanoi ottavansa pojan mukaansa
kaupungille. Hän aikoi lunastaa matkaliput huomisaamuksi. Saksassa
oli köyhää ja kylmää. Oli paras kiiruhtaa etelään.
Minäkin nousin. Eteisen naulasta hain huoneemme avaimen. Aioin
asettua työhön. Mutta valikoidessani avainten joukosta sattui
korvaani ääniä, jotka pysäyttivät minut siihen paikkaan.
-- Työtä, työtä, vai työtä! huusi kimakka naisen ääni. -- Luuletko
ihmisen tekevän työtä sillä ruualla, jota minä saan! -- Ääni oli
pistävä kuin naskali. Se värisi heikon voimattomasta vihasta.
Sanojen välillä kuului sihinää, joka muistutti syljeksivää kissaa.
-- Sika sinä olet etkä ihminen. Hullu kun korjasin. -- Tunsin
"Tietosanakirjan" äänen. Se kuului portaitten alla olevasta huoneesta.
Hiivin hiljaa takaisin seurusteluhuoneeseen. Tuntui mahdottomalta
asettua työhön. Ei tehnyt mieli takaisin omaan huoneeseenkaan.
Sielläkin oli tuollaisia sanoja vaihdettu -- muodoltaan siivompia
mutta sisällöltään samaa sukua. Muistokin poltti ehkä pahiten siitä
syystä, että tiesin saman pian taas uudistuvan.
Ei auta hyvät päätökset, ei pysty järkisyyt. Niitä olen aina
kunnioittanut. Mutta Helmerin ja minun suhteessani ne ovat arvottomat
kuin ohjakset, joita pillastunut hevonen ei tottele.
Onko oma tuskasta värisevä sisimpäni se säikkynyt ratsu, jota minun
on mahdoton hallita? En tiedä.
Säikkynyt, juuri säikkynyt, se on joka tapauksessa oikea sana.
Olen toivonut ja uskonut siinäkin, missä ei ole uskomista. Nyt en
enää jaksa. Monesti olen vain pelkoa ja vapistusta. Toiste on kaikki
minussa puutunutta. Silloin tällöin taas hulmahtaa turtuneiden
tunteiden alta kuin liekkinä hiilloksesta kysymys: mitä on tehtävä?
Pitääkö tällaista jatkua aina? Läpi koko elämän? Onko se oikeampaa
kuin annetun sanan syöminen? Onko ulkonainen kodin pystyssä pitäminen
pyhä velvollisuus silloinkin, kun ei ole kotia eikä avioliittoa muuta
kuin nimeksi?
Teoriassa olen mielestäni selvillä ratkaisusta. Mutta todellisuudessa
peräydyn -- kerran toisensa jälkeen. Tuntuu aina siltä, että täytyy
koettaa vielä kerta. Ehkä onkin kaikki pahaa unta. Ehkä ensi kerralla
onnistuu se, mikä ei ole ottanut onnistuakseen ennen.
Tämä "häämatkakin", joksi Helmer kauhukseni nimittää matkaamme,
on jonkinlainen "viimeinen ponnistus". Osaksi tahdon virkistää
kielitaitoani voidakseni ansaita paremmin sekä tunneilla että
käännöstyöllä. Mutta tämän takana piilee sekin ajatus, että vieraat
olot ja vieraat ihmiset voisivat parantaa jotain siitä, mikä
arkioloissa on mennyt rikki.
Pettääkö tämäkin toivo?
* * * * *
En jaksanut ajatella pitemmälle. Nousin ja lähenin hiljaa uunin
ääressä nukkuvaa.
Tonttu-ukolla oli aurinkoista hymyä vanhoilla kurttuisilla
kasvoillaan. Toinen polvelle painunut käsi nytkähteli muutaman
kerran. Näytti siltä kuin se olisi tavoitellut jotain. Tai ehkä se
halusi hyväillä? Kohta sen jälkeen avautuivat silmät verkalleen ja
jäivät hämmästyneinä tuijottamaan eteensä.
-- Te olette nukkunut -- ja nähnyt aurinkoisia unia?
Ukko hieroi silmiään. -- Niin, niin, tämä uuni on minun paras
ystäväni. Se vie minut aina kotipihaan. Ja siellä paistaa aurinko
aina ja lapset pelmuilevat pehmeällä nurmella. Ja ilmassa on kuivuvan
maalin hajua.
Ukko veti esille pienen punaraitaisen nenäliinan ja kuivasi silmiään.
Kysyin hymyillen, kirvelikö maalinhaju silmiä.
Vanhus otti leikkisät sanani todeksi. Hänen kasvoihinsa tuli
sydämellistä hellyyttä. -- Kirveleekö? Ei, ei, armollinen rouva.
Vanhan maalarin sieramissa se on maailman paras haju. Se on ihan sitä
elämän hajua. Se on kuin voima, joka virtaa läpi nuoren ihmisen koko
ruumiin. Sitä muistelee mielellään sittenkin kun sitä ei enää ole.
Hän nousi ja oikoi uunin edessä vanhoja jäseniään. Vasta senjälkeen
tuntui siltä kuin hän olisi päässyt todellisuuteen käsiksi. Hän
katsoi ympärilleen ja kysyi lasta.
-- Te olette harvinaisen lapsirakas, sanoin siihen, -- lapsirakas,
toisti ukko taas ja hymähti. Ehkä sen voi sanoa niinkin. Mutta
oikeastaan näen vain _yhden_ kaikissa. Minä näen ne yhdet ainoat
ensiksi kaikkialla ja toiset ovat olemassa vain kuin sitä varten,
että voisin verrata.
-- Hän on lapsenlapsenne?
Ukko nyökkäsi. -- He asuivat meillä ja olivat juuri menneet naimisiin
kun sota puhkesi. Sen suuren kauniin nurmikkokentän keskellä
omenapuitten alla he asuivat. Siinä olivat kaikki meidän lapsemme
peuhanneet ja ilakoineet. Ajattelin, että nyt siinä uusi polvi
saa ilojaan pitää. Mutta sota puhkesikin kohta kun olivat menneet
naimisiin. Sinne menivät pojat ja vävypoika. Haavoittuneena hän
tuli kotiin ja oli kauan huonona. Mutta menipäs taas kun kykeni.
Ukko läksi hiljaa tepsuttelemaan lattiata pitkin, pysähtyi hetkeksi
ikkunaan, johon aurinko paistoi, mutta kääntyi siitä raskaasti
huoaten takaisin.
-- Olihan se hyvä, että mummo säästyi siltä surulta. Hänellä oli niin
herkkä mieli lapsiaan kohtaan, sanoi hän verkalleen.
-- Vaimonne kuoli ennen sotaa?
-- Ei, en minä sitä. Siihenhän jokaisen äidin täytyi taipua.
Niin annoimme me kuin muutkin, kun vaadittiin. Mutta että sitten
tytärkin... Sitä ei vaimoni enää nähnyt.
-- Hänen lapsestaanko te puhuitte?
Hän nyökkäsi taas ja vanhat kasvot kirkastuivat. -- Pitäisi sitä
ehkä itkeä, sanoi hän viimein verkalleen. -- Sillä on sormet kuin
langansäikeet. Eikä jalka ota vaikka hän jo on kahden vuoden vanha.
Minä itkin kauan silloin kun olin nähnyt teidän poikanne portaissa.
Ja kuitenkaan ei minusta ole koko maailmassa kasvoja, jotka kelpaavat
sen pienen laihan tyttärentyttäreni rinnalle. Ettekö te tulisi häntä
katsomaan?
Olin kohta valmis. En myöhemmällä enää saisikaan tilaisuutta siihen.
Meidän oli lähdettävä seuraavana päivänä. Sanoin sen hänelle.
Ukko oli paikalla lähtövalmis. Hän alkoi astua kipittää katua pitkin
kuin lapsi, jolla on suuri ilo odotettavissa.
-- Hoitaisinhan minä itse mieluimmin hänet, mutta en minä vanha mies
osaa kun hän on niin heikko ja pieni, puheli hän. Se on hyvä koti,
oikein hyvä. Siellä on hauskaa toisten lasten kanssa. Saa mennä
vaikka kaikki rahani. En minä sure kunhan vain saan pitää sen lapsen.
Niin olisi mummukin sanonut.
-- Mutta äiti, mikä hänet vei?
Ukko ei vastannut. Kuljimme kauan vaieten, sitten tuli viimein
vapisevalla äänellä, hiljaa kuin kuiskaus: -- Sota.
Katsoin kysyvästi vanhukseen.
-- Niin, niin, katsokaa, ruoka oli huonoa. Hän ei jaksanut toipua
tytön synnyttyä. Ei ollut sairas, mutta ei saanut voimiakaan. Eikä
voinut syödä. -- Hänelle tuli sitten sellainen ajatus, että hän
paranisi jos saisi valkoista leipää. Ja minä juoksin virastosta
toiseen saadakseni sellaisia lupakirjoja, että saisin valkoista
leipää. Ja sitten -- sitten juoksin taas kun se paperi oli kädessäni.
Minä olin nähnyt hänen rintansa huohottavan raskaasti ja kuiskasin,
että nyt tulee apu. Ja minä juoksin, juoksin. Mutta kun minä tulin
takaisin valkoinen leipä kädessä, oli hän kuollut. -- -- --
Keskustelumme katkesi siihen.
Vähän myöhemmin pysähtyi vanhus korkean aitauksen portille ja soitti
sähkökelloa. Ajattelin lasta, joka oli siellä sisäpuolella. Hänellä
oli sormet kuin rihman säikeet eikä jalka ottanut vaikka hän jo kävi
kolmatta. Hän oli sodan lapsi...
Roomassa huhtik. 30. päivänä 1920.
Olen taas Roomassa ja olen tänään käynyt kirkossa, jossa kuusi vuotta
takaperin sydämessäni lupauduin Helmerin vaimoksi.
Se käynti nosti myrskyn mielessäni. Mutta se auttoi myöskin.
Jouduin sinne oikeastaan aikomattani. Olin hakemassa lapsenhoitajaa
ja olin käynyt monessa paikassa, kun huomasin olevani aivan tuon
kirkon edustalla. Portailla istui sama vanha vaimo kuin kuusi vuotta
takaperin.
-- Te istutte vielä täällä, sanoin ja ääneni sävyyn taisi tulla
jotain kylmää, ehkä kovaa.
-- Tässä, tässä. Ja muistot ovat takanapäin, kiirastuli tulossa.
Mutta onnellinen on se, joka saa sovittaa. -- Hän itkeä tuhersi.
Minä jouduin siitä huolimatta sisäisen raivon valtaan.
Tuossa hän oli istunut ja tuota hän oli näiden vuosien kuluessa
toistellut ties kuinka monelle. Hän oli sanoillaan sokaissut ihmisiä,
oli ottanut heidän kohtalonsa käsiinsä ja työntänyt heidät tielle,
jota eivät itse nähneet.
-- Te ette saa puhua noin. Te vedätte syytä päällenne, kuuletteko,
syytä, sanoin ankarasti, käänsin selkäni hänelle ja menin kirkkoon.
Siellä lyykähdin istumaan ovensuussa olevalle tyhjälle tuolille.
Koko sisimpäni oli yhtenä ainoana kuohuntana. Ja ties milloin se
olisi asettunut, jollei kirkon hiljaisuus ja hämy olisi auttanut. Ne
muistuttivat isän työhuoneesta ja se muisto toi rauhallisia ajatuksia.
Viime aikoina olen miltei karttanut näitä muistoja. Elämäni on niin
alentavaa, niin toisenlaista kuin se, jota isän kanssa elimme. Isä on
siksi ollut kuin kadoksissa minulta.
Mutta täällä hiljaisuudessa löysin hänet. Ja täällä kävi itsestään
selväksi, ettei elämä tällaisena saa eikä voi jatkua. Ei --
lapsenkaan tähden.
Kaikki tuntui minusta äkkiä selvän selvältä. Olisi tehnyt mieleni
mennä suoraa päätä kotiin ja sanoa Helmerille, että nyt on kaikki
lopussa. Nyt tiedän, että meidän on erottava.
Mutta samassa kun oma tuska helpotti, muistin vanhuksen portailla.
Kuinkahan kovasti hän lie säikähtänyt syyttäviä sanojani. Vanhus
parka, taisi olla kantamista omassa kohtalossa toisten panematta
lisää!
Nousin lähteäkseni. En mennyt alttarille, jossa riippui se pieni
punainen ruusu. Se oli minusta pettänyt, vienyt harhaan. Tahdoin vain
kiiruhtaa vanhuksen luo.
Mutta tullessani portaille oli hän jo poissa. Jatkoin matkaa pää
painuneena ja rinnassa kuin kolotusta siitä, että olin vetänyt
toisen, syyttömän, oman elämäni kärsimyksiin.
Käännyin Vittorio Emanuelin muistopatsaalle ja sieltä Forum
Romanumille, lounastin itselleni lipun haudastaan nousseen Rooman
keskustaan ja asetuin siellä vanhalle marmoriportaalle.
Tämä ympäristö vaikuttaa minuun samoin kuin kirkkojen hiljaisuus ja
hämy. Se selvittää ajatuksia ja tyyntää mielen. Nämä vuosituhansien
elämästä haastelevat rauniot kasvattavat ihmistä oman ihmeellisen
suurpiirteisyytensä kautta. Niiden juurella ei yksilö uskalla omalle
pikku elämälleen ja sen kokemuksille antaa liian suurta arvoa. Nämä
entisyyden uljaat edustajat oikaisevat ja arvostelevat ajatuksiamme.
Yksilö tuomitaan pieneksi. Mutta hänen elämänsä saa arvoa sikäli kuin
se palvelee totuuden ja oikeuden katoamattomia arvoja, sikäli kuin se
palvelee kokonaisuutta.
Istuin siellä kauan. Minusta ilma tuolla vanhan Rooman keskustassa
tuntuu toisenlaiselta kuin muualla. Se antaa voimaa. Se teroittaa
mieleen, että se mikä on oikein, on toteutettava, maksoi mitä maksoi.
Maksoi mitä maksoi, toistin paluumatkalla itsekseni. Ja tunsin, ettei
mikään voi niin siunatusti lääkitä rintamme haavoja kuin sisäiseen
selvyyteen pääseminen.
Toukok. 1. p.
Jatkoin tänään lapsenhoitajan hakua. Kävin muun muassa venäläisen
yhdistyksen huoneistossa. Sieltä löytää nykyään työn tarpeessa olevia
vaikka miten paljon tahansa. En kuitenkaan saanut sopivaa apulaista
sieltä. Mutta likaa ja mielenkiintoisia ihmisiä siellä oli paljon. Se
oli vanhan Rooman keskelle viskattu pala aito Venäjää.
Tuntikaupalla siellä olisi saanut kuunnella mielenkiintoisia
elämänvaiheita. Mutta minulla oli kiire.
Kuljettuani kappaleen Corsoa pitkin nousi tie Aragnon kahvilan
edustalla odottamatta pystyyn. Ihmiset olivat siinä sulloutuneet
toisiinsa kuin herneet tyhjennettävän hernepullon suuhun. Kukaan
ei päässyt eteenpäin eikä taaksepäin. Viimein ilmaantui kuitenkin
aukko ihmismuurissa. Pujottelin eteenpäin kahvilan pikku pöytien ja
eteenpäinpyrkivien ihmisten lomitse. Sitten täytyi taas pysähtyä.
Jäin seisomaan pienen pöydän ääreen, jossa muuan herra kahvin ja
liköörin ääressä selaili sanomalehtiä. Pysähtyessäni siihen vilkaisi
herra ympärilleen ja katseemme kohtasivat toisensa. Se oli Helmer.
-- Kas vain, etkö käy istumaan? -- Hän viittasi tuoliin vierellään.
-- Olen turhaan etsinyt lapsenhoitajaa.
-- Ei kai se estä sinua istuutumasta. Istuuduin tyhjän tuolin
äärimmäiselle reunalle.
-- Poika nukkui kun läksin, mutta voi herätä. Minun täytyy joutua.
-- Kyllä Anna huolehtii hänestä. Rahalla sellaisesta selviytyy. Mutta
kun on kysymys rahasta, niin sinä et tietysti...
-- Annalta menee monesti suuri osa yötä hänen omiin, tehtäviinsä.
Ihmisvoiman liikakulutusta ei rahalla korvata. Ja pojankin
tähden -- --.
-- Pojan, pojan! matki Helmer. -- Annatko sinä koskaan itsellesi tai
minulle rauhaa, kun poika on kyseessä.
-- Lapsi tietää edesvastuuta. -- Vapaa väylä avautui ihmismereen.
Jatkoin matkaani.
San Silvestron kohdalla riipaisi kipeästi rintaa, kun muistin että
tästä juuri olin kulkenut ja tuohon, tuohon pysähtynyt kuusi vuotta
sitten. Siinä olin ojentanut molemmat käteni Helmerille, antanut koko
olemukseni ja elämäni siinä kädenojennuksessa, antanut sen täynnä
luottamusta... Ja nyt!
Kiiruhdin katua eteenpäin kuin pakeneva. Täytyi päästä lapsen luo,
velvollisuuksiensa luo, päästä työhön käsiksi.
Noustessani portaita kuulin pojan itkevän. Hän oli jo jonkun aikaa
ollut valveilla ja tuskastunut, kun ei ollut kumpikaan meistä
vanhemmista saapuvilla. Nyt hän ei ottanut rauhoittuakseen. Hän huusi
isää, tulisen kiukkuisesti kuin loukkaantuneena huonosta kohtelusta.
Sytytin spriikeittiön ja panin vellin lämpiämään. Ohimennen
pyyhkäisin pojan nenää tarpeettoman voimaperäisesti ja sain hänet
siitä yhä enemmän hermostumaan.
Minäkin hermostuin. -- Niin, niin, minä _ymmärrän_, sanoin itsekseni.
-- Isän polvella on hauska kiikkua, isän selässä mukava ratsastaa.
Isä työntää makeisia suuhun. Äiti tarjoo vain velliä.
Minä nauroin sydämeni tuskassa.
Olihan se mainiota kasvatusta! Ja mainioiksi kypsyisivät kai
hedelmät. Mutta olivatko ne vältettävissä?
Kun ajattelen, kodin purkamista, olen mielestäni kuin soturi, joka
miettii pakoretkeä. Ja sittenkin ajattelen sitä.
Avioliitto ei voi velvoittaa samalla tavalla kuin taistelu isänmaan
puolesta. Siinä ei ehdottomasti ja aina korkeimpana velvollisuutena
ole pysyä paikallaan siksi kun siihen kaatuu. Lapsellakin on
oikeuksia. Pieni lapsi tarvitsee äitiään. Ja tällaiset olot
ehdyttävät voimiani kuin kesähelle uomaansa kuivuvaa puroa.
Taloudellisestikin on mahdotonta antaa asiain muuttumattomina jatkua.
Pääomaani on vuotuisesti vähennetty. Ensin maksoin kihlausaikana,
Helmerin velkoja. Helmer ei sitä tosin olisi tahtonut, päinvastoin.
Mutta minä tahdoin. Ne olisivat muuten ehkä joutuneet vieraitten
ihmisten niskoille.
Paitsi velkoihin on rahaa vuotuisesti mennyt elämiseenkin.
Helmer on kaikkiaan näinä vuosina ansainnut muutamia tuhansia
ja hänen yksityismenonsa ovat tuntuvasti ylittäneet sen summan.
Elämä on pelottavasti kallistunut. Olen turhaan kielitunneilla
ja käännöstyöllä koettanut saada menot ja tulot jonkunlaiseen
tasapainoon. Menopuoli oli aina ollut voitolla.
Jos jatkan täten, kuluvat voimani ennenaikojaan loppuun. Ja mitä
varten? Enkö siten vain edistä Helmerin taipumusta viettää laiskurin
huolettomia päiviä -- toisten varoilla?
Velli kiehui yli äyräitten. Nostin sen tulelta, otin pojan syliini ja
rupesin syöttämään. Mutta sitä tehdessäni kulkivat ajatukseni entistä
latuaan. Rupesin tapani mukaan juttelemaan isän kanssa. Isä istui
mielestäni vieressäni painuneena vanhaan nojatuoliin, jossa hänellä
oli tapana lepäillä. -- Isä, tiedustelin, mitä soisit minun tekevän
rahoilla, jotka sinä minulle säästit? Sinä tunsit edesvastuuta
tavaraankin nähden. Sinusta se ei ollut itsekkääseen nautintoon
oikeuttava väline. Sekin oli yleishyvän palvelukseen pantava.
Tuhlailenko nyt antamaasi, isä?
Minun tuli hyvä olla samassa, kun olin tehnyt kysymyksen. Isä näytti
rauhallisen tyyneltä kuten ainakin. Ja hänen katseensa loisti
lempeänä. Siitä lähti voimaa ja lääkitystä.
-- Me emme elä eristettyä elämää, sanoi isä tapansa mukaan hieman
kaartaen suoranaista vastausta ja samalla miettivästi sivellen pientä
leukapartaansa. -- Elämä velvoittaa senkin kautta, että se jatkuu.
Minun elämäni jatkuu sinussa ja sinun lapsessasi.
-- Pitääkö minun siis ensi sijassa ajatella lasta?
-- Tulevaisuus on lapsen. Ja hyvä kasvatus on paras perintö.
-- Ei hän missään tapauksessa saa rikkauksia, enkä soisikaan saavan.
Mutta onko velvollisuuteni ennen kaikkea säästää, niin että hän saa
hyvän kasvatuksen kunnes kykenee itse itseään elättämään?
Isä nyökkää tyytyväisenä päätään. Hänestä asia nähtävästi on päivän
selvä. Mutta minä hätäännyn, sillä isä ei nähtävästi ensinkään
ymmärrä, miten vaikeaksi tilanne on kärjistynyt.
-- Helmer rakastaa poikaansa ja poika Helmeriä. Saanko, voinko ja
tuleeko minun eroittaa heidät toisistaan?
-- Jaksatko yksin työskennellä kolmen puolesta, kysyy isä
levollisesti.
Se sana luhistaa minut kokoon oman heikkouteni tunnossa.
Hyvä Jumala, kun olisikin voimia enemmän! Mikä silloin estäisi
elättämästä useampia? Mutta kun ei ole ollut eikä ole. Jos yö menee
ansiotyössä, ei ole voimia lasta varten ja jos päivän tunnit pannaan
osaksi ansiotyöhön, osaksi lapsen huoltoon, ei kartu varoja niin
paljon kuin tarvitaan kolmen elättämiseen.
Taidanko minä mitään sille, että äidiltäni olen perinyt heikon
terveyden? Ja taitaako kukaan yleensä mitään sille, mitä on
perinnöksi saanut? Vastuu joutuu oikeastaan niiden niskoille,
jotka ovat perustaneet kodin. Eikä suinkaan vähin hänelle, joka
valinnallaan ratkaisee millaisen isän syntymättömät olennot saavat.
Taas jouduin syylliseksi. Syytöksen kärki kääntyi omaan rintaani.
Minä valitsin. En ajattelematta, en itsekkäässä onnenkaipuussa. Hyvää
tahdoin ja tarkoitin -- ja kuitenkin olen nyt syyllinen.
Sisimpäni värisee kuin alaston ruumis raipaniskujen siihen sattuessa.
Sokeana olen mennyt kohtaloani kohden ja vetänyt toisiakin mukanani.
Minun olisi pitänyt ymmärtää. Olihan minulla ikää. Mutta en tuntenut
elämää. Miessukua kaikkein vähin.
Ja kukapa yleensä rohkenisi ajatella avioliittoa ja pitää itseään
arvollisena samassa, kun tuomitsee toisen kelvottomaksi?
Eikä avioliitto kai sittenkään ole vain rotukysymys. Tuleehan siinä
muukin vaa'alle pantavaksi. Vieläpä ensi sijassa.
Mutta juuri siltä kohdalta joudun ehkä enin syylliseksi. Sillä sitä
rakkautta, joka kodin perustukseksi on aiottu, sitä ei minulla ollut.
Uskoin tulevani toimeen sydämellisellä halulla tehdä toiselle hyvää.
Ja se palvonnan suitsutus, jota Helmer minulle sytytti, huumasi minut.
Itsesyytökset nousivat nyt korkeina kuin aallot ympärilläni. Nostin
käteni isää kohden rukoilevasti kuin hukkuva. -- Isä, isä, auta
minua. Minä en tiedä mikä on väärin, mikä oikein. Minä pelkään
kaikkea, omaa erehtyväisyyttäni kaikkein enin.
-- Lapsen oikeus on suurin, sanoo isä levollisesti.
Tartun niihin sanoihin kuin hukkuva pelastusköyteen.
Lapsen oikeus on suurin. Se on niin yksinkertaista ja selvää, kun isä
sen sanoo. Se on täynnä vapautusta. Se tuo tyyneyttä ja tasapainoa
mieleen. Tuntuu taas melkein samanlaiselta kuin kirkossa ja Forum
Romanumilla. Olen kaikesta huolimatta nyt selvillä siitä, että minun
täytyy puhua Helmerille tulevaisuudesta ja erosta. Lapsen oikeus on
suurin.
Jätän kirjoitukseni ja rupean leikkimään. Onko ihme jos poikani on
huonolla tuulella? Olen tosin syöttänyt velliä hänelle ja sitten
antanut hänelle leluja lattialle, mutta ajatukseni eivät ole olleet
lapseni luona. Olen hautonut omia suuria surujani. Olen ollut tyhmä
ja huono äiti. Pojuni tuntee sen.
Nyt rupean lapsena leikkimään lapseni kanssa.
Toukok. 2. päivänä.
Lapsena leikin eilen lapseni kanssa. Mutta surkeasti päättyi
kuitenkin päivä. Se mikä oli sanottava Helmerille, tuli tietysti
sanotuksi sekä sopimattomana hetkenä että ihan toisin, kuin se olisi
ollut sanottava.
Istuin käännöstyöni ääressä, kun Helmer yhdentoista maissa tuli
kotiin.
-- Sinä sitä jaksat ja viitsit, sanoi hän laskien hattunsa pöydälle
eteeni. -- Tuollaisen näkeminenkin hermostuttaa minua.
Jatkoin vastaamatta.
-- Et edes viitsi sanoa hyvää iltaa miehellesi!
-- Kun hän väsyneenä päivän työstä palaa kotiin! -- Työnsin paperit
syrjään ja nousin. -- Tai pitäisikö minun tiedustella onnistuitko
saamaan ensiluokkaista likööriä?
-- Sinä olet huonolla tuulella -- kuten enimmäkseen.
-- En ollut, mutta minua harmitti huomautuksesi siitä, että jaksan.
Se ei aina ole helppoa.
-- Mikä pakottaa siihen?
-- Lapsen tulevaisuus ja sinun elintapasi.
-- Sinä olet hullu.
-- Nyt olen tulemaisillani viisaaksi. Helmer, minä olen
pääsemäisilläni umpisokkelosta päivänvaloon. Minä ymmärrän, että
meidän täytyy erota.
Sana sattui nähtävästi kuin käden sivallus vasten kasvoja. Helmer
peräytyi muutaman askeleen, silmät alkoivat hurjistuneina pyöriä
päässä ja tumma puna nousi kaulalta hiusrajaan saakka. Silmien
välillä alkoi muuan suoni paisua paksuksi, tummaksi juovaksi. Se oli
varma vihastumisen merkki.
Ihme kyllä rauhoittui hän kuitenkin pian. Näytti siltä kuin hän
viime hetkessä olisi päättänyt noudattaa toista menettelytapaa. Hän
viskautui raskaasti läheiseen nojatuoliin ja rähähti nauruun. -- Sinä
puhut kuin mieletön. Työkiihko ei vahvista järkeä.
-- Soisin joka tapauksessa, että se kiihko tarttuisi sinuunkin!
-- Sinä jauhat aina yhtä ja samaa. Luulisi sinun jo tietävän, ettei
kukaan tällaisina aikoina saa sopivaa työtä mistä hyvänsä. Ja toimeen
olen sittenkin aina tullut.
Silloin jouduin raivoon, ponnahdin pystyyn tuolilta, luulen että
silmäni kipunoivat ja käsi puristui nyrkkiin. En ensi hetkenä saanut
sanaa syntymään. Mielenkuohu nosti tukehduttavan tulpan kurkkuun.
Viimein sain kuitenkin ääntä ja sanat tulivat ryöppynä.
-- Toimeen olet tullut! Toden totta! Sen tiedän. Ja vielä senkin,
että sinulta ei koskaan ole puuttunut rohkeutta elää toisten
varoilla. Äitisi perintö hupeni sinulta äkkiä. Sitten kiristit
isävanhustasi. Hän joutui suureen ahdinkoon -- sinun velkojesi
tähden. Tämä seikka -- kuten osa veloista, joita toisaalla olit
tehnyt -- tulivat tietooni vasta häittemme jälkeen.
Helmerin huomio näytti kokonaan kohdistuvan kellonperien
irroittamiseen napinlävestä. Sitten hän kiskaisi takin päältään
ja viskasi kiillotettavat kengät oven ulkopuolelle. -- Sinä puhut
menneen talven lumista, sanoi hän yliolkaisesti, paiskautui
vuoteeseen ja veti peiton korvilleen.
En jatkanut puhetta. Olin ponnahtaessani pystyyn räiskäyttänyt
mustetta melkein valmiille käännösarkille. Nyt koetin parantaa
jälkiäni.
Hangatessani pois mustetahroja tuntui minusta siltä kuin oma
jokapäiväinen elämäni olisi ollut siinä edessäni. Sekin oli täynnä
tuollaisia rumia jälkiä. Se oli tahraantunut käsissäni. Eikä se siitä
muuttunut, vaikka kerran toisensa jälkeen päätin hillitä itseäni ja
arvokkaasti suhtautua vaikeuksiin. Helmer saa minut aina suunniltani
-- jollei kohta niin ainakin myöhemmin. Ja sitten jälestäpäin tunnen
kirvelevän kipeästi, että tällainen yhdyselämä alentaa ja tahraa.
Häpeän itseäni. Ja isäkin tulee aina tällaisina hetkinä mieleen. Mitä
hänkin sanoisi, jos hän näkisi minut tällaisena? Meidän välillämme
tuli tuskin koskaan kiivasta sanaa sanotuksi.
Helmerin käytös tuntuu siitäkin syystä niin pahalta, kun isä aina oli
toisenlainen. Ero on räikeän silmiinpistävä.
Ja tämän kurjuuden ylläpitämiseksikö jatkuvasti kuluttaisin voimiani?
Se ei voi olla korkein velvollisuuteni.
Mutta tällä hetkellä tarvitsen joka tapauksessa rahaa, ja siksi
ponnistelen minkä jaksan.
Kello olikin sivuuttanut puoliyön, kun viimein väsyneenä painuin
vuoteelle. Siitä huolimatta täytyi minun aluksi odotella unta.
Viimein pääsin eräänlaiseen horrokseen, josta kuitenkin Leon kitinä
minut pian herätti.
Sitten täytyi taas uudelleen unta herutella. Eikä sitä kuulunut, ei
pitkiin aikoihin.
Aamupuolella vasta nukahdin, niin sikeästi, etten kuullut mitään
pojan herätessä. Kun viimeinkin raukeana raotin silmiäni, seisoi
Helmer vuoteen vieressä lapsi käsivarrellaan. Poika oli pesty ja
puettu.
-- Onko sulla varaa luopua näin hyvästä lapsenhoitajasta, tiedusteli
Helmer naurussa suin.
Kohottauduin istualleni ja otin pojan syliini. Mutta en voinut
vastata lapsen huomenhyväilyyn enkä Helmerin leikinlaskuun. Sieluni
oli täynnä surullista ihmettelyä.
Olisihan minun jo pitänyt tottua Helmeriin. Ei ole oikeutta hämmästyä
mistään kuusvuotisen avioliiton jälkeen. Ja sittenkin hämmästyin.
Minun on mahdoton käsittää, että toinen huolettoman kevyesti kuittaa
sen, mikä minulle on maksanut öiden ja päivien taistelua, kunnes se
lopulta on muuttunut minulle verisenkipeäksi todellisuudeksi.
Nousin väsyneesti. Uuden päivän uuden taakan otin väsyneenä
hartioilleni.
Saman päivän iltana.
Päivä, jota raskain mielin aloin, on minulle ollut todellinen
lepopäivä.
Jo ennen aamiaista läksi Helmer kaupungille, ilmoittaen lähtiessään
aikovansa viipyä iltaan asti. Pääsin siitä heti oikein erinomaiseen
työvauhtiin. Poikakin oli kuin ykstuumainen kanssani. Hän istui
tyytyväisenä lattialla leluineen eikä näyttänyt muistavankaan äitiä
muuta kuin silloin tällöin, kun hän pikkuviisaasti nyökkäsi päätä
äidille kuin rohkaistakseen häntä hänen työssään.
Arkin toisensa jälkeen sain valmistuneena panna jo käännetyn lisäksi.
Ja kun ruoka-aika vaati osansa, korvattiin ajan hukka virkistyneitten
voimien kautta.
Iltapäivällä otin itselleni pienen loman saadakseni pojan
raittiiseen ilmaan. Läksimme yhdessä Borghese-puistoon, käännyimme
puiston laidasta sen ja Monte Pincion välillä olevalle aukealle
nurmikentälle. Siellä poika ilosta kirkuen kieriskeli pehmeällä
nurmikolla, keräsi esiliinansa ja kätensä täyteen kaunokaisia ja
kantoi niitä sitten minulle.
Olimme onnellisia ja vapaita kuin kotona kesäisellä niityllä.
Ulkona-olosta väsyneenä nukkui Leo kohta illallisen jälkeen. Minä
sain jatkaa työtäni.
Päästyäni käännettävän luvun loppuun laskin tyytyväisenä kynän
kädestäni. Olin saanut lähes painoarkin valmiiksi, ja siinä oli
päivän osalle tulosta tarpeeksi.
Korjasin paperit laatikkoon ja otin esille puvun, jota olen alkanut
valmistaa Leolle. Sitä olisi jo monesti tarvittu, mutta en ole voinut
saada sitä valmiiksi. Nyt tuntui juhlalta, kun rauhassa sai ottaa sen
esille.
Ja siitäkin iloitsin, että se siltä tuntui. Sehän kuitenkin oli
naisellista, ehkäpä äidillistäkin.
Epäilen oikeastaan kovin omaa äidillisyyttäni. Se tuntuu
toisenlaiselta kuin muiden. Tokko liekään oikeata. Toiset naiset
elävät kokonaan lapsissaan. He ovat kuin lakanneet elämästä ja
toivomasta omasta puolestaan. He ovat vain äitejä. Ja siitä he ovat
äärettömän onnellisia, toiset ylpeitäkin.
Tuollaiset tunteet ovat minulle vieraat. Tunnen äitiyden vain
äärettömän suurena ja raskaana edesvastuuna.
Johtuuko se kenties luonteestani? Mietiskelyyn, sisimpien syiden ja
alkujuurien penkomiseen olen aina ollut taipuvainen. Ja totisuutta,
ehkä raskauttakin on mietiskelyssäni enemmän kuin hilpeyttä. Se
ilmenee tietysti myöskin tunteissani lasta kohtaan.
Olen monesti säikähtäen ymmärtänyt miten kylmä, miten objektiivinen
olen suhteessani lapseen.
Voiko se johtua siitä, että pojan syntyessä jo olin kadottanut
luottamukseni Helmeriin. Suhteemme oli kuin särölle mennyt lasi tai
ohut jääpeite järven pinnalla, jossa halkeama synnyttää uuden ja
särkyneisyys laajenemistaan laajenee.
Voiko lapsi, jonka elinjuuret nousevat sellaisesta maaperästä, olla
yhtä läheinen kuin se, joka on syvän sydämellisen rakkauden lapsi?
Nousin ja menin lapseni vuoteelle. Seisoin siinä kuin anteeksipyytävä.
Ajatukseni luistivat takaisin aikaan, jolloin poika syntyi.
Olikohan luonnotonta, että jo silloinkin aivan kohta Leon syntymän
jälkeen ajattelin enemmän sitä ihmettä, että uusi ihmisolento oli
maailmaan astunut, kuin omia äidinkokemuksiani? Asian fyysillinen
puoli painui tajunnassani melkein olemattoman arvottomaksi,
jotavastoin ihmisen tulo maailmaan oli ihme, jota lakkaamatta
tutkistelin.
Etenkin öisin, kun kaikki suuressa sairaalassa oli hiljaista kuin
haudassa ja valkopukuinen hoitajatar äänettömin askelin läheni minua
pieni käärö käsivarrellaan, tunsin monesti itseni kuin siirretyksi
ajallisuuden ahtaan piirin ulkopuolelle. En nähnyt lapsessa olentoa
omasta lihastani ja verestäni, näin vain sielun -- iäisyysjuurta
olevan hengen, joka kohtasi minua lapsen tiedottomassa katseessa.
Sydämessäni lankesin kuin polvilleni palvoen tuota henkeä, joka oli
ottanut hauraan ajallisen tomumajan itselleen asunnoksi.
Merkillisen objektiivisesti tutkistelin kysymystä, millaisen jäljen
tuo henki jättäisi siihen elämään, johon se nyt oli astunut.
Jättäisikö se hyvän vai huonon? Tulisiko jälki pysyväksi vai
haihtuisiko se kuin askel hietikossa meren rannalla?
Kysymys perinnöllisyydestä tai kasvatuksesta ei minua silloin vielä
raadellut. Elämä oli kuin pysäyttänyt arkijuoksunsa. Elin eristetyssä
pyhäkössä, jossa elämän syvät tutkimattomat lait valtavana simfoniana
täyttivät mieleni hartaudella.
Tunnen yhä vieläkin samanlaista hartautta ajatellessani tuota aikaa.
Tartuin hiljaa Leon käteen. Se oli pehmeä ja pyöreä. Jokaisen sormen
tyvessä oli pieni, ihastuttava kuoppa.
Tuollaista kättä ei voi katsella hyväilemättä sitä.
Painuin polvilleni vuoteen viereen Toinen käteni hyväili varovaisesti
lapsen kättä. -- Sinä rakas, rakas, vaaditkohan minut kerran tilille
teoistani vai -- kiitätköhän elämän lahjasta?
Poika ynähti unissaan. Hymyilikö hän ehkä myöskin?
Voimakas liikutus pani koko sisimpäni väräjämään. Tunsin etteivät
mitkään omat kärsimykseni merkitsisi mitään, jos vain poika tulisi
onnelliseksi.
Tällä tavoin voi vain _äiti_ tuntea. Olen siis -- kaikesta huolimatta
-- tuntenut aito äidintunteita. Se tieto on täynnä lohtua ja
lääkitystä. Helmer toitottaa minulle yhtenään kelpaamattomuudestani
ja kylmyydestäni. Ja kun vielä oma sydänkin syyttää ja epäilee,
kun se minulle usein todistaa, että olen toisenlainen kuin muut ja
elämään kelpaamaton, painuu mieleni maan tasalle.
Tällainen ihana, hiljainen työpäivä vaikuttaa kuitenkin
päinvastaista. Se virkistää ja vahvistaa. Se auttaa tasapainoon ja
saa sisäiset voimat keskittymään kuin ponteva johtajan ääni, joka
kokoo taistelun tuoksinassa hajalle joutuneen joukon.
Nyt ei enää tunnu kovin vaikealta odottaa Helmeriäkään. Tämä päivä,
jolloin toran ja riidan sijasta on ollut rauhaa ympärilläni, on taas
herättänyt minussa jonkunlaisia toiveita -- ei olojen paranemisesta,
mutta tilanteen rauhallisesta selvittelystä.
Toukok. 3. p.
Toiset nukkuvat vielä. Minä olen valvonut koko yön.
Eilinen työpäiväni päättyi tavalla, jota tuskin uskallan muistella.
Olin vielä ompelemassa, kun Helmer avasi oven. Väkevä alkohoolin
löyhkä tunki samassa huoneeseen.
-- Hitto vie, oikeinko sinä lapsen vaatteita!
-- Hän viskasi lakin eteeni pöydälle ja tarttui mekkoon, jonka
olin laskenut kädestäni. -- He, he, hee, oikeinhan se on sydäntä
sulattavaa! Ehkäpä tällainen vaivainen kuin minäkin saisi muistaa
olevansa nainut mies! -- Hän viskasi puvun kädestään ja kumartui
puoleeni kuin suudellakseen.
Karkasin pystyyn, sysäsin häntä senverran, että pääsin lähelle ovea,
ja kirkaisin terävästi kuin hengenhädässä. Helmer näki käteni olevan
koholla. Olisin voinut vaikka lyödä, jos hän olisi yrittänyt lähemmä.
-- Sch, sch -- älä herätä talossa nukkuvia! Kuuletko! Sinä senkin
-- --! Sinussa ei ole naista ei viiden pennin edestä. Toista oli se
mustasilmäinen, joka tarjoili tänään...
En kuullut enempää. Olin jo oven ulkopuolella ja väänsin sen sieltä
lukkoon.
Käytävässä oli pilkkopimeä. Haparoiden tunnustelin jalalla tietä,
kunnes eteeni sattui jotain pehmeää, vaatekasa, kuten arvasin. Siihen
painuin hervottomasti kyyneleettömin silmin tuijottaen sysisynkkään
yöhön.
Myöhemmin päivällä.
Olen tänään ollut karussa kotoa ja sekä sisäisesti että ulkonaisesti
kokenut paljon. Varhain ennenkuin Helmer oli ennättänyt herätä jätin
pojan sisäkkö-Annan huostaan ja läksin kaupungille. Lapsenhoitajan
löytäminen on välttämätöntä, jos mielin päästä edistymään
käännöstyössäni. Yhtä välttämätöntä oli minulle juuri nyt päästä
näkemästä Helmeriä.
Käännyin suoraan Forum Romanumille. Mutta en mennyt alas
varsinaiselle forumille, vaan asetuin istumaan sille kivimuurille,
joka hevosenkengän muotoisena reunustaa Mamertiinivankilasta forumin
sisäänkäytävälle kiertävää katua. Siitä kulkee tavallisesti päivän
aikaan joukoittain vaunuja, joista varakkaat matkailijat viimeistä
muotia edustavassa asussaan välinpitämättöminä tai uteliaina
vilkaisevat haudastaan nousevan Rooman raunioihin, tyytyväisinä
tietoisuudessa, että nyt ovat "nähneet vanhan Rooman". Siinä
tarjoilevat katukauppiaat kiihkeän itsepintaisesti postikortteja,
mosaiikkikoristuksia ynnä muuta pikku tavaraa jalanastuville
matkailijoille ja siinä tyrkyttelevät toiset hyvän ansion toivossa
itseään oppaaksi muukalaisille.
Siinä kulkee kuin raja nykypäivien elävän ja entisen, hautaan
painuneen Rooman välillä.
Asettuessani kivikaiteelle oli ympäristössä vielä hiljaista.
Matkailijat nukkuivat hotelleissaan eivätkä kaupustelijat
vaivautuneet turhan päiten. Entisyys sai rauhassa haastella.
Nuo vanhat menneiden vuostuhansien elämästä kertovat muistomerkit
tuntuivat mielestäni tässä kirkkaassa aamuvalaistuksessa vanhukselta,
joka kirkas tyyneys kasvoillaan haastelee elämänviisautta nuorelle
kuuntelevalle polvelle.
Mutta mitäpä noista neuvoista, kun ei nykypäivien rikkinäisyyteen
syntynyt ihminen jaksa niitä elämässään toteuttaa.
Ajattelin itseäni ja päivää, jolloin istuin tässä uskoen, että olin
päässyt jonkunlaiseen selvyyteen.
Olinko eilen illalla niittänyt ensi hedelmät tuosta selvyydestä,
jonka piti johtaa toimintaani? Ja olenko tuomittu aina erehtymään
tiestä, joskin täysin rehellisenä pyrin selvyyteen siitä, mikä on
oikein?
Tai johtuiko kaikki vain siitä, ettei minulla ollut ihmistuntemusta?
Ja se tietysti johtui siitä ulkonaisesta ja sisäisestä
eristäytyneisyydestä, jossa kauan elin ja joka jollain tavoin on
tehnyt minut vieraaksi sekä elämän tosioloille että niille ihmisille,
joiden keskuudessa on elettävä.
Olen oikeastaan uskonut jossain määrin vapautuneeni tuosta entisestä
erikoisasemastani. Avioliitto antaa sittenkin ihmiselle jonkun verran
ihmistuntemusta. Ja surukin on ollut minua lähentämässä ihmisiin. En
enää paljon ajattele sitä, pidänkö heistä ja voinko heitä ymmärtää.
He ovat minulle kaikki vain ihmisiä, kärsiviä ihmisiä.
Näitä ajatellen nousin hitaasti ja tein lähtöä. Mutta samassa
pysähtyi katseeni nuoreen naiseen, joka samoin kuin minä oli painunut
istumaan kivikaiteelle pienen matkan päähän minusta.
Naisessa oli jotain erikoista. En ole selvillä siitä niissä
suhteessa. Mutta hän pysäytti väkisin ohitse aikovan katseeni.
Hänen pukunsa oli sekä kulunut että huolimaton. Se ilmaisi
mielentilaa, jossa ei enää jaksa omistaa minkäänmoista huomiota
ulkonaiselle olemukselleen. Ja samaa oli kasvojenkin ilmeessä.
Piirteet olivat sirot, lapsimaiset, tukka ja silmät tummat. Pää
kokonaisuudessaan muistutti sellaisia lapsenpäitä, joita Italiassa
useinkin näkee sekä tauluissa että todellisuudessa. Mutta ilme oli
vanhan, elämään väsyneen ihmisen.
Käsitin, että tuollainen ihminen voisi milloin hyvänsä mennä suoraa
päätä Tiberin rannalle ja siitä äänettömästi kuin varjo painua
virtaan. Hänen koko olemuksensa näytti ilmaisevan halua hävitä
olemassa-olosta niin huomaamatta ja niin hiljaa kuin mahdollista.
Astuin muutaman askeleen lähemmäksi, jäin sitten seisomaan ja
nojauduin kivikaiteeseen, jolla nainen istui. Siitä siirryin
yhä lähemmä ja lähemmä kaiken aikaa katsellen alas forumille
kuin kokonaan syventyneenä sen tarkastamiseen. Viimein olin niin
lähellä, että kumartuessani eteenpäin tulin hieman työntäneeksi
naapuriani. Anteeksi pyytäessäni sain omituisen katseen pikimustista,
murheenraskaista silmistä.
-- Te olette sairas? Väsynyt?
Vieras pudisti vaieten päätään.
-- Voinko jollain tavoin auttaa teitä?
Äänetön päänpudistus oli taaskin ainoa vastaus. Mutta en hellittänyt.
-- Te olette Roomasta? jatkoin.
Nytkin vastasi vieras ainoastaan päännyökkäyksellä.
-- Anteeksi, että olen näin rohkea, mutta tahtoisin mielelläni
tutustua italialaisiin.
-- Te puhutte italiankieltä?
-- Hyvin vähän, mutta tahtoisin oppia.
-- Ja istutte näin varhain aamulla täällä. Minä luulin, että
muukalaiset tähän aikaan nukkuvat hotelleissaan.
-- Minä en olekaan täällä tavallisena matkailijana. Olen tullut tänne
tekemään työtä ja ansaitsemaan perheeni hyväksi.
Odottamatta syttyi eloa välinpitämättömyyteen saakka väsyneessä
katseessa. -- Vai olette te perheenne elättäjä -- niinkuin minäkin.
-- Teidän miehenne ei siis elä enää?
-- Kyllä, mutta hän on sairas.
-- Ja te teette työtä hänenkin puolestaan?
Vieras pudisti päätään. -- Hän elättää itse itsensä. Lapsista ja
itsestäni minä vain huolehdin. -- Äänessä oli taas entistä raukeaa
väsymystä. -- Onko teillä montakin lasta? jatkoi hän samassa antaen
puheelle toisen käänteen.
Kerroin pojasta ja jouduin siitä lapsenhoitajaan.
-- Luuletteko, että minä voisin huolehtia pojastanne, kysyi hän
odottamatta.
-- Teillähän on itsellänne lapsia. -- Hämmästykseni kuvastui kai
peittelemättömänä kasvoillani. Vieras huomasi sen. Ja hän ymmärsi.
-- Köyhän lapset saavat itse pitää huolta itsestään, tuli katkerasti.
-- Vaikka olenkin saanut koulusivistystä, täytyy minun nyt ansaita
keinolla millä hyvänsä. Tällaisina aikoina ei äiti kolmen lapsen
kanssa elä tyhjästä.
Esitin itseni ja toinen teki samoin. Hänen nimensä oli Vittoria
Biondi. Hän oli mennyt naimisiin aivan nuorena. Miehellä oli silloin
virka eräässä tehtaassa. Toivottiin hänen piankin kohoavan urallaan,
sillä häntä pidettiin lupaavana insinöörinä. Mutta edistymisestä ei
tullut mitään. Hänellä oli oma erikoinen tapansa hoitaa työtään. Hän
sai jatkuvasti tehdä määrättyjä töitä, mutta edistymisestä ei ollut
puhettakaan ja siitä, minkä hän työllään ansaitsi, ei perheelle
riittänyt mitään. Perheen täytyi auttaa itseään. Vanhempi tytöistä
oli kuuden vuoden vanha ja piti melkein kokonaan huolta pienemmästä,
joka oli vain 3-vuotias. Poika oli 30 kymmenen vanha. Hän oli eräässä
luostarissa oppilaana.
Kuuntelin melkein hartaana. Tunsin virkistyväni siitä, että edes
hetkeksi olin päässyt ajattelemasta omia olojani. Lisäksi olin
löytänyt ihmisen, jota omasta ahdinkotilastani huolimatta ehkä voisin
auttaa. Rouva Biondi asui aivan lähellä Porta Salariaa. Tie Biondiin
oli siis lyhyt ja silläkin saattoi olla merkityksensä.
-- Minun täytyy lähteä, sanoi rouva Biondi viimein nousten. Hän
näytti odottavan, että lähtisin matkaan. Meillähän oli sama tie.
Mutta en voinut. Heitin siksi hyvästit ja lupasin ensi tilassa
tulla jatkamaan keskustelua. Sitten nousin Lateraaniin menevään
raitiovaunuun.
Minulla on omat ystäväni Rooman eri museoissa. Vapaahetkinäni -- tai
silloin kun olen erityisesti avun tarpeessa -- menen niitä katsomaan.
Siksi en tänään voinut kieltäytyä tällaisesta tapaamisesta.
Menin museoon tultuani suoraapäätä huoneeseen, jossa Sofokles
ylhäinen levollisuus koko olennossaan katselee uuden, levottoman
ajan lapsia. Olen usein ennenkin tullut tänne saadakseni osaa
siitä voimasta ja tasapainosta, jota tämä antiikin ihana edustaja
elävöittää. Tänään tarvitsin sitä paremmin kuin ehkä koskaan ennen.
Painuin istumaan Sofokleen läheisyyteen. Katseeni seurasivat
nälkäisen ahneesti tuon voima-ihmisen jokaista piirrettä. Koko
hänen olemuksestaan, yksinpä hänen vaatteensa poimuistakin tuntui
säteilevän voimaa, tyyneyttä, tasapainoa ja sopusuhtaisuutta. Hän
on kuin ihminen täydellisyydessään, jumal-ajatus ruumiillistuneena.
Hänen korvansa on lukittu, hänen silmänsä ummessa kaikelle, mikä
elämässä on vähäpätöistä, toisarvoista. Hän on häätänyt etäälle
olemuksestaan kaikki ne epäsoinnut ja ristiriidat, joista nykypolven
elämässä on niin tuntuvia jälkiä.
Ja kuitenkin on juuri hän järkyttävän voimakkaasti kuvannut
ihmisrinnan kärsimyksiä! Hän on tuntenut ne omassa sisimmässään.
Mutta hän on niistä selviytynyt tyynenä voittajana.
Riippuiko se ehkä entisajan käsityksestä, että ihminen on vain
pieni, voimaton olento, jonka nöyrästi on alistuttava siihen minkä
tutkimattomat ja ylhäiset voimat osaksi säätävät? Eikö se usko teekin
elämää yksinkertaisemmaksi, turvallisemmaksi, ja eikö se kevennä
edesvastuun taakkaa?
Ajattelin itseäni ja avioliittoani. Mitä olin naimisiinmennessäni
etsinyt? En omaa kotia, en huoletonta toimeentuloa, en oikeutta
vapaasti järjestää elämääni. Tätä kaikkea minulla oli -- enemmän kuin
olisin suonutkaan.
Turvattu ja joka suhteessa mukava elämäni oli minulle usein käynyt
tunnontaakaksi.
Tunsin elämää jo silloin tarpeeksi ymmärtääkseni, etten sitä
tuntenut. Tiesin, että oli joukoittain niitä, jotka kärsivät --
mikä aineellisen puutteen takia, mikä toisten pahuudesta, mikä oman
rinnan ristiriidoista. Mutta tämä oli minulla _tietona_. Se oli
_ulkopuolella_ itseäni.
Olin joskus yrittänyt päästä sitä lähemmäksi. Aina turhaan. Isän
pieni seurapiiri ei tarjonnut minulle mitään tässä suhteessa. Ei
liioin se hiukan laajempi piiri, johon kuului talon pesijätär,
leski, joka keväisin ja syksyisin huolehti äidin haudan
kuntoonasettamisesta, ja ajuri, jota isä ja minä aina käytimme kun
kävimme äidin haudalla. Kaikki nämä olivat vanhoja, uskottuja ja
suhteellisesti hyvin toimeentulonsa ansaitsevia ihmisiä. He tulivat
kaikki joskus, tavallisesti määrättyinä merkkipäivinä, vieraisille
kotiin ja heidän luonaan käytiin samoin merkkitilaisuuksissa, kuten
nimipäivillä. Tämä seurustelu oli vanhaa tavaksitullutta tottumusta,
josta ei kukaan olisi tahtonut luopua, mutta joka ei mitenkään
särkenyt sitä eristäytyneisyyden kehää, joka ympäröi lapsuuteni
kotia. Se ei vienyt minua lähemmäksi ihmisiä yleensä, ei lähemmä
kärsimyksiä.
Toivoin naimiseni kautta muutosta tässäkin suhteessa.
Itsekkäät syyt eivät ratkaisseet valintaani. En liioin tavoitellut
naimista itsessään. Tiesin, että sitä sanottiin kasvattavaksi,
avartavaksi. Ymmärsin, että naimaton jää monen elämässä syvälle
koituvan kokemuksen ulkopuolelle. Mutta tämäkin oli minulla vain
_tietona_. En omasta puolestani kaivannut noita kokemuksia. Nainen
minussa ei ollut hereillä.
Isäkin oli joskus siitä hymyillen puhunut, oli kuin syyttänyt itseään
siitä, että olin kehittynyt yksinomaan ajattelun ihmiseksi.
Silloin tuskin käsitin, mitä isä tarkoitti. Nyt sen tiedän. Mutta
samalla ymmärrän entistä enemmän miten oikeassa isä oli.
Herääköhän nainen minussa koskaan?
Olen äiti ja kuitenkin kysyn tätä itseltäni. Olen yhä kaiken
ulkopuolella. _Itseäni_ olen antanut vain niinä hiljaisina hetkinä,
jolloin isän kanssa yhdessä etsimme oman olemuksemme vaatimuksia
vastaavia polkuja ajattelun maailmassa.
Olenko kykenemätön antamaan itseäni toisessa muodossa? Olenko
sielultani syntymästä saakka toisenlainen kuin muut? Tai onko tämä
vain tulos ulkonaisista olosuhteista? Heräisikö minussakin jotain,
jonka olemassa olosta yhä olen tietämätön, jos tapaisin ihmisen,
isäni kaltaisen, johon koko olemuksellani voisin sulautua?
Tunsin että kuumat kyyneleet odottamatta pyrkivät silmiini.
Sisimpäni on kauan ollut nääntymäisillään. Olen nähnyt vain
matalaa mieltä ja armotonta arkea. Olen unohtanut uskoa paremman
olemassa-oloon.
Nyt sain kuin välähdyksittäin aavistuksen siitä, että tuota parempaa
sittenkin on -- toisten osalle, joskaan ei minun -- ja että sitä
olisi voinut olla minunkin osallani jos -- -- --
Pelkkä aavistus täytti minut syvällä, pyhällä ilolla.
En enää pelkää tavata Helmeriäkään. En itke omien olojeni raskautta.
Istun Lateraanin edustalla, jossa olen kirjoitellut tätä, ja
muistelen Sofoklesta. Hän on tänään puhunut minulle.
Vaikka oma pieni elämäni onkin tahraantunut ja särkynyt käsissäni, on
elämän ydin, sen lopputarkoitus sittenkin ylevä, puhdas ja pyhä. Se
tietoisuus kannattaa minua.
Illalla.
Helmer oli päivällistä syömässä palatessani. Poika hänen polvellaan
liverteli iloisesti, käytti ahkerasti pientä sanavarastoaan ja missä
sanoja puuttui, turvautui viittoilemiseen, äännähdyksiin ja nauruun.
Oli helpoittavaa tavata täten. Päivällispöytä oli rauhoitettu alue.
Mutta heti kun olimme tulleet omaan huoneeseemme, iski Helmer siihen,
mikä nähtävästi kaiken aamua oli kytenyt hänen mielessään.
-- Näetkö vihdoin minkä verran sinä minua parannat kylmyydelläsi? --
Hän seisoi selin minuun ja katsoi ulos ikkunasta.
-- Oliko tämä ensi kerta? Muistatko häitämme?
Helmer lensi hehkuvan punaiseksi. Hän kumartui kiireisesti puistamaan
pölynhaivenia housunsa lahkeesta, vetäisi sitten esille sikaarin ja
sytytti sen. Se rauhoitti. -- Sinä et voi sanoa minua juopoksi, sanoi
hän viimein.
-- Juoppo on jossain määrin syyntakeeton. Sinä et ole sitä.
-- Sinun suussasi kuulostaa se melkein moitteelta. -- Helmer oli
voittanut hämminkinsä. Hänen äänensä oli ivallinen.
-- Mikä on sinusta korkeimman moraalin kannalta katsottuna enemmän
tuomittavaa, syyntakeettoman teko vai täysin vastuunalaisen?
-- Korkeamman moraalin! -- Se sana vaikutti kuin punainen vaate
härkätaistelussa. Helmer raivostui.
-- Korkeampi moraali on sinulla joka toisena sanana. Sinulla ei
nähtävästi ole muuta tekemistä kuin istua vaaka kädessä ja kurkistaa
minne korkeampi moraali sitä vaaputtaa.
Annoin sanatulvan vyöryä ylitseni. Riisuin pojan ja panin hänet
päivällislevolle. Sitten aloin hiljaa hyräillä pojan tiukasti
pidellessä sormestani.
Pieni avuton, sormea purestava käsi ja tuutulaulun viihdyttävä sävel
auttoivat minua molemmat.
-- Nukkuu, sanoi Helmer viimein kysyvästi, kun lakkasin hyräilemästä.
Hän tuli ikkunan luota huoneen perälle ja viskautui sikaari
hampaissa vuoteelle. Sitten hän alkoi puhua kiireen hermostuneesti
kuin keskeytystä peläten. Hän oli harkinnut kysymystä, jonka
edellisenä iltana armottomasti olin viskannut hänen silmilleen. Hän
tiesi missä vika oli. Me olimme liian paljon olleet eristettyinä
muusta maailmasta kahden vain toistemme kanssa. Olin tahtonut asua
maalla. Tietysti siksi, että siellä oli halvempaa kuin esimerkiksi
Helsingissä. Ja Helmer oli taipunut -- kuten tavallisesti. Mutta
nyt tämä kostautui. Matkallakin olimme olleet enimmäkseen toistemme
seurassa, kun aina olimme asuneet halpahintaisissa paikoissa. Ainoa
apukeino oli lähteä matkaa jatkamaan, ehkä Napoliin tai Caprille.
Ja siellä oli asuttava ensiluokkaisesti. Toisten -- kunnollisten
-- ihmisten seura rauhoittaisi ärtyneitä hermojamme ja kaikki
tasaantuisi itsestään.
-- Helmer, köyhätkin ovat kunnollisia ihmisiä -- he usein vielä
suuremmassa määrässä kuin muut. Siellä missä viimeksi asuimme
Saksassa...
-- Sinun kanssasi on mahdoton keskustella, kivahti Helmer.
-- Keskustellahan minä juuri tahtoisin, Helmer. Tämä ei ole oikkua,
ei päähänpistoa. Pojan koko tulevaisuus turmeltuu, jos hän kasvaa
sellaisessa kodissa kuin meidän.
-- Ja paraneeko asia sillä, että hän tehdään isättömäksi? Nainen ei
osaa kasvattaa poikaa.
-- Ajattele maailman parhaita miehiä, ajattele...
-- Älä taas latele kirjatietojasi!
-- Puhutaan sitten omista oloistamme. Sinä vedät yhtäälle, minä
toisaalle kasvatuksessa. Minä kiellän, sinä käsket.
-- Älä kiellä!
-- Jos täytyy. Jos se on oikeinta?
-- Sinä olet tietysti aina oikeassa.
Epäröin hetken. Tuntui turhalta jatkaa. Viimein sanoin kuitenkin
hiljaa: -- En sitä väitä. Mutta yhdessä suhteessa olen ainakin saanut
enemmän kuin sinä. Sain kasvaa hyvässä kodissa. -- Ääneni värähti.
Tunsin että siihen tuli kyyneleitä. Mutta ulkonaisesti pysyin
rauhallisena. Helmer sitävastoin karkasi ylös vuoteelta. Suoni hänen
otsassaan pullistui ja silmät syytivät vihaa.
-- Ja siksi, siksi, että minulla ei koskaan ole ollut äitiä, tahdot
sinä hävittää kotini ja viedä minulta lapseni. -- Hän viskautui
takaisin vuoteelle. Kurkussa korahteli kummallisesti. Siinä oli kuin
tukahdutettua kiukkua.
Astuin muutaman askeleen lähemmäksi ja kosketin kädelläni kepeästi
hänen tukkaansa. Kaikkinainen lähentely ja kosketus on minulle
nykyään hirveän vaikeata. Mutta minun käy häntä usein sääliksi ja
sillein koetan olla hyvä hänelle. -- Juuri siksi, että sinä olit
äiditön ja yksin, tahdoin minä rakastaa sinua.
-- Ja nyt, nyt?
-- Helmer, minun täytyy nähdä, jollei hyvyyttä, niin pyrintää
hyvyyteen, voidakseni rakastaa. Minä olen sen luontoinen. Minä en voi
sille mitään. Sanoin sen sinulle jo kihlautuessamme.
-- Hävytön -- kuuletko, -- hävytön naisasianainen sinä olet, et
muuta. -- Helmer kihnutti ylähampaitaan alahampaisiinsa niin että
korvia viilsi, ja suoni hänen otsassaan pullistui pullistumistaan.
Tunteeni ja katseeni kovettuivat samassa. Helmer on sanonut, että
silmäni ovat kylmät ja mustat. Sellaisina ne nyt tuijottivat häneen.
-- Naisasianainen! Niin, sinä olet oikeassa. Onnellinen ihminen
ei ymmärrä sitä liikettä, mutta miehet sellaiset kuin sinä ovat
nostattaneet naiset taisteluun.
Helmer puhalteli haikuja sikaaristaan ja tekeytyi ylenkatseelliseksi.
-- Täällä oli niin rauhallista aamupäivällä kun olin yksin, huomautti
hän yksikantaan.
Tartuin hattuuni ja lähenin ovea.
-- Etkö sinä sanonut haluavasi keskustelua?
Nyökkäsin, mutta avasin samassa oven ja solahdin ulos käytävään.
Pelkäsin itseäni, pelkäsin menettää kunnioitusta itseäni kohtaan
kiivaitten sanojen ja vihaisten syytösten kautta. Mutta tuskin
olin kymmenen askeleen päässä, kun tunsin Helmerin käsin käyvän
olkapäihini kiinni.
Kuuma väristys karkasi ruumistani pitkin. Tunsin Helmerin hengityksen
kaulallani ja käheä ääni kuiskasi korvaani: -- Minä en voi, en voi
kadottaa sinua.
Jatkoin matkaani katsomatta taakseni. Olin kuin puutunut.
Kadulle tultuani käännyin Porta Salariaa kohden. Tahdoin mennä
puhuttelemaan rouva Biondia. Minun täytyi tavata toisia ihmisiä --
onnettomia kuten olin itse.
Porta Salarian läheisyydessä, siinä talossa, jossa arveluni mukaan
Biondit asuivat ylimmässä kerroksessa, näin kaksi pientä lapsen päätä
ikkunassa. Tytöt näyttivät olevan rouva Biondin pikku tyttöjen iässä
ja arveluni mukaan olivat ne samat, joista hän oli kertonut. Molemmat
kurkottivat uteliaina ikkunasta nähdäkseen pienen koiran, joka
vimmatusti haukkui appelsiinirattaita työntävää ukkoa.
Nousin kiireesti portaita. Mutta kukaan ei vastannut kun soitin
ovikelloa.
Soitin uudelleen useampaan kertaan. Sisältä kuului hiljaista
liikettä. Taisi olla lasten askeleita. Mutta kukaan ei avannut.
Käännyin pettyneenä kotiinpäin. Poika nukkui tavallisesti vain lyhyen
päivällisunen. En hänen tähtensä uskaltanut jäädä odottamaan.
Juuri kääntyessäni Via Sardenialle näin kadun toisella puolella
pienen naisolennon. Takki oli kulunut ja haalistunut, lakki
huolettomasti päässä. Tunsin hänet heti ja kiiruhdin kadun toiselle
puolelle.
-- Rouva Biondi, soitin vasta turhaan teidän oveanne. Olisin tahtonut
kertoa, että me luultavasti matkustamme pois Roomasta. Näin pikku
tyttönne ikkunassa ja minua kammoksutti. Hehän voisivat pudota.
-- Eivät ne -- ettekö te tiedä, että köyhän lapset oppivat itse
huolehtimaan itsestään.
-- Mutta ovatko he lukon takana teidän ollessanne kaupungilla?
Hän nyökkäsi. Sitten nousi silmiin jotain arkaa. Hän näytti kysyvän,
olinko tarpeeksi onneton ymmärtääkseni. -- Kuolema ei ole pahinta,
sanoi hän viimein raukeasti, kääntyi kulmasta toiselle kadulle ja
katosi näkyvistä.
Toukok. 4. p.
Seuraavana aamuna Helmerin vielä nukkuessa laittauduin Leon kanssa
matkalle Biondiin. Helmer oli edellisenä iltana ilmoittanut
ostaneensa liput matkaa varten etelä-Italiaan. Oli lähdettävä
illalla. Siitä syystä oli ainoa mahdollisuus rouva Biondin
tapaamiseen varhain aamulla ennenkuin hän ennätti lähteä työhön
kaupungille.
Soittaessani ovikelloa ilmaantui 30:n maissa oleva hienopiirteinen
ja huomattavan huolellisesti puettu mies ovelle. Nähdessään meidät
näytti hän arvaavan keitä olimme. Hän esitti itsensä ja kutsui
kohteliaasti sisään.
Huone, jonne eteisestä tulimme, oli pieni mutta erinomaisen hyvässä
järjestyksessä. Kaikesta huomasi sen järjestystä rakastavan miehen
työhuoneeksi. Pienenpuoleisen kirjoituspöydän vieressä oli toinen
suurempi työpöytä. Siinä oli kaikenlaatuisia koneosia, lasiputkia,
metallilankaa, valokuvia ja keskeneräisiä kummallisia piirustuksia.
Mutta tämäkin merkillisen kirjava kokonaisuus näytti kaikesta
huolimatta olevan suhteellisen hyvässä järjestyksessä.
-- Te suotte toivottavasti anteeksi! -- Isäntä kumarsi kohteliaasti.
-- Mutta meillä ei ole useampia huoneita. Te ymmärrätte, minulla
täytyy olla oma yksityishuoneeni. -- Hän hymähti omituisesti. --
Suuri keksintö on kysymyksessä.
-- Te harrastatte konetekniikkaa?
-- Harrastan! Se sana on liian laimea. Katsokaa, minä olen jo kauan
suunnitellut suurta ihmeellistä keksintöä. Käänteentekevä, siitä
tulee. Monella alalla. Ehkä kansainvälisissäkin suhteissa. Mutta
ammattimies ei puhu sellaisesta ennenkuin kaikki on valmista. --
Salaperäinen hymy karehti uudelleen herra Biondin suupielissä. Hän
teki nähtävästi itselleen väkivaltaa keskeyttääkseen puheensa. Ja
kuin tehdäkseen paluun mieliaineeseensa mahdottomaksi viskautui hän
päistikkaa toiselle alalle. Hän lausui ilonsa siitä, että hänen
vaimonsa oli tutustunut minuun.
Minulta pääsi huomaamatta huokaus. -- Yhdessäolomme loppuu lyhyeen.
Me matkustammekin jo tänä iltana. Mieheni tahtoo.
-- Ettekä te? Niin, niin, mies ja vaimo tahtovat harvoin samaa. --
Hänen ilmeessään oli taaskin jotain omituista, salaperäistä. Hän
kumartui äkkiä lähemmä minua ja näytti melkein siltä kuin hän olisi
aikonut uskoa minulle salaisuuden. Hän sanoi kuitenkin ainoastaan: --
Te ymmärrätte, että suuri keksintö vaatii rahaa. Minun ansioistani
ei riitä mitään perheelle. Vaimoni hankkii leivän itselleen ja
lapsille. Hänen elämänsä on raskasta, hyvinkin raskasta. Sentähden
soisin hänelle iloa -- hyvää iloa. -- -- -- Oliko hän yksin, kun te
tutustuitte toisiinne forumilla?
Katsoin hämmästyneenä Biondiin. Tämä oli mennyt polttavan punaiseksi.
Sain sen tuntemuksen, että hän häpesi omaa kysymystään, mutta
että sittenkin oli ollut pakko kysyä -- joskin niin ohimennen ja
huolettomasti kuin suinkin, jottei se herättäisi huomiota.
Samassa avautui ovi viereiseen huoneeseen ja rouva Biondi pikku
tyttöineen astui sisään.
Tervehdittyämme asetettiin lapset leikkimään muutamien raakunkuorien
kanssa ja kohta senjälkeen teki isäntä lähtöä.
Tottuneen maailmanmiehen kohteliaisuudella pyysi hän minulta
anteeksi, että oli pakko poistua. Mutta virka vaati säännöllisyyttä.
Hyvästeltyään minut hän kääntyi vaimonsa puoleen, tarttui tämän
käteen ja piti sitä hetken omassaan. Näin hänen katseensa
sairaalloisella kiihkeydellä imeytyvän vaimon katseeseen. Se ei
pyytänyt, ei rukoillut. Se tahtoi hypnotisoida, kytkeä kahleisiin.
Tuota omituista hyvästijättöä kesti hetken vain. Sitten rapsahti
eteisen ovi lukkoon. Herra Biondi oli poissa. Mutta omituinen
painostava äänettömyys jäi hänen jälkeensä huoneeseen. Tuo sairas,
polttava katse oli kuin jäänyt sinne meitä vakoilevasti vartioimaan.
Vasta kokolailla pitkän äänettömyyden jälkeen näytti rouva Biondi
pääsevän jäähyväiskatseen lumeista. Liekö hän tarkannut kunnes oli
vakuutettu siitä, että mies todella oli lähtenyt työhönsä, vai
muutenko hänen oli ollut mahdoton pulma -- miten lie ollut, hän
näytti heräävän vasta silloin, kun hänen katseensa uudelleen sattui
lapsiin.
En tiedä huomasiko hän jotain minun ajatuksistani tai pistikö asia
muuten hänen silmiinsä, joka tapauksessa hän kiinnitti huomiota
mustasilmäisten tyttöjensä kalpeuteen. Se pistikin silmiin
punaposkisen poikapallukkani rinnalla.
-- He eivät saa olla tarpeeksi ulkona, kun asumme näin korkealla ja
kun itse usein olen poissa kotoa. -- Hän sanoi sen puolustautuvasti.
-- Vanhin on aivan isäänsä, huomautin, isän kaunis otsa ja hienot
piirteet.
Rouva Biondi ei osoittanut minkäänlaista ylpeätä äidillistä iloa
huomautuksestani. Hän tuntui sisäisen ihmisensä puolesta olevan
samassa loppuunkuluneisuuden tilassa kuin hänen haalistunut, loimia
myöten kulutettu takkinsa.
Yritin vielä kerran uudelleen. -- Sanotaan tietävän onnea, kun
tyttäret ovat isään, pojat äitiin.
-- Poikamme Pietro, vanhin lapsista, on aivan minun näköiseni,
vastasi hän heti. Mutta äänessä ei ollut iloa eikä surua, ei tunnetta
eikä väriä. Hän oli omituisessa muuttumattomuudessaan todella
sisäisen kuluneisuuden perikuva.
-- Teidän miehenne oli kovin ystävällinen, sanoin kuin yritellen
toisesta kohdasta.
-- Hän piti teistä. Sen huomasin.
-- Ja hän on kovin kiintynyt teihin. Sen minä huomasin.
Rouva Biondi ei vastannut. Hän otti esille kaapista muutamia
pikkuleivoksia ja antoi kaksi kullekin lapsista.
-- Hän on hyvä ihminen. Sen huomaa kaikesta, jatkoin yhä.
-- Hyvä, mutta sairas.
-- Hän pystyy kuitenkin hoitamaan virkaansa?
-- Ehkä, paha kyllä.
Katsoin kysyvästi häneen. En ymmärtänyt.
-- Taloudellisesti olisi tietysti hirveän vaikeata, jos minun pitäisi
maksaa hänen puolestaan johonkin sairaalaan. Mutta se olisi helpompaa
muuten. -- -- -- Kysyikö hän teiltä jotain minusta?
Hätkähdin äkkikäännettä rouva Biondin puheessa. Ja tunsin
punastuvani. Sillä herra Biondin viime kysymys tuntui minusta tällä
hetkellä entistä merkillisemmältä.
-- Te ette vastaa. Minä ymmärrän, että hän kysyi.
-- Ainoastaan sitä, olitteko yksin kun tapasimme.
Rouva Biondi hymyili omituisesti ja väsyneesti.
-- Hän häpesi, mutta täytyi kuitenkin kysyä. Minä ymmärrän.
-- Te ymmärrätte miestänne luullakseni hyvin.
-- Jospa hänkin jaksaisi ymmärtää! Mutta hän ei voi. Hän on sairas.
Hänen täytyy epäillä.
-- Luulin että miehenne sairaus oli yhteydessä sen keksinnön
kanssa, josta hän puhui. -- Olin mielestäni rohkea kun siksi
vieraalle ihmiselle viskasin tällaisen arvelun. Se saattoi ehkä
tuntua utelulta. Mutta tässä loppuunkuluneessa nuoressa ihmisessä
oli jotain, mikä niin suuressa määrin kiinnitti mieltäni, etten
voinut pysyä vieraana. Hän ehkä tunsi sen, koskapa hän tavallisella
soinnuttomalla, väsyneellä äänellään jatkoi melkein kuin hän olisi
puhunut itsekseen:
-- Siitä se alkoi. Enkä minä sitä pitkiin aikoihin ymmärtänytkään.
Mutta kun minulle selveni, että hän todella oli mieleltään sairas,
joskin hyvin salasyisellä tavalla, en enää tahtonut synnyttää lapsia
hänelle. Ja siitä alkoi hänen epäilyksensä. Hänen sairautensa ei
ilmene millään muulla tavalla. Hänen työtoverinsakin pitävät häntä
viisaana -- joskaan eivät usko hänen suureen keksintöönsä. Naapurimme
eivät tiedä mitään muuta kuin että hän on erittäin siivo ja hyvä
mies, jonka ainoana, heikkoutena on usko suureen keksintöön, jonka
hyväksi hän uhraa työnsä ja voimansa. Jos syyttäisin miestäni
mielisairaudesta, tekisi hän samoin. Ja kukapa selvittäisi kuka
meistä on oikeassa? Köyhä on usein avuton sekä asianajajan että
lääkärin luona.
-- Ja te olette nuoria molemmat, pääsi minulta kuin vahingossa. Rouva
Biondi ei sitä kuitenkaan pannut pahaksi. Hän katsoi vain minuun
omituisella loppuunkuluneisuuteen saakka väsyneellä katseellaan
ja sanoi rauhallisesti: -- Yhden ihmisen ikä ei ole kovin pitkä.
Mutta jos sitä jatkuisi lapsissa! Se ajatus on välistä ylivoimainen
minulle. Kaikkeen muuhun olen nyt jo tottunut. Alussa oli raskaampaa.
En saanut edes pukeutua siististi. Hän kuvitteli aina mielessään,
että tahdoin miellyttää jotakuta erityistä henkilöä. Nyt jaksan ottaa
asian siltä kannalta, että pääsen hankkimasta itselleni uutta tänä
muutenkin ahtaana aikana. Mutta kun ajattelen lapsia...
Hän ei lopettanut lausetta. Mutta minä ymmärsin. Ja nyt käsitin
myöskin hänen eiliset, pohjatonta väsymystä huokuvat sanansa: --
Kuolema ei ole pahinta.
Tartuin hänen molempiin käsiinsä. Ne olivat varmasti sekä lepoon
että hyväilyyn tottumattomat. Ja nekin näyttivät avuttoman
loppuunkuluneilta. Pitelin niitä omissani ja vakuutin, etten häntä
koskaan unohtaisi, vaikka minun nyt täytyikin matkustaa pois ja
vasta alkanut tuttavuutemme siten tuli keskeytetyksi. Ehkä me
kuitenkin vielä toiste yhtyisimme. Tällainen ulkonaista kohtaamista
syvällisempi toiseen yhtyminen ei voinut olla kokonaan tarkoitusta
vailla.
En muista kiittikö hän sanoistani tai ilmaisiko hän minkäänlaista
iloista, samaan suuntaan käyvää toivoa. En sitä luule. Hän oli kai
liian väsynyt. Mutta huolimatta sanojen vähyydestä tunsin, että
käyntini oli ollut hänelle edes hetkelliseksi helpoitukseksi, jollei
muuten niin sen kautta, että hän oli kyennyt edes jossain määrin
avautumaan. Ja kun läksin, saattoi hän minut kadulle asti. Yläkerran
ikkunasta heittivät pikku tytöt lentomuiskuja pojulleni.
Sitten erosimme.
Vieläköhän tiemme joskus yhtyvät?
Ja jos yhtyvät, missä ja milloin?
Hotel Pagano.
Olemme Caprilla. Tulimme tänne eilen. Olimme aikoneet ensin pysähtyä
Napoliin, mutta se kävi mahdottomaksi. Emme saaneet huoneita. Ajoimme
kauan hotellista toiseen. Kaikkialla oli täpö-täyttä. Ja satoi kuin
kaatamalla.
En ole pitkiin aikoihin nähnyt Helmeriä niin ystävällisenä ja
avuliaana. Kun emme aluksi saaneet kantajaa, kantoi hän itse
tavaroitamme, ja vaikka hänen täytyi vaivautua paljonkin, ei hän
riidellyt minulle mistään.
En voi sanoa, miten hyvältä tuntui. Pyysin häneltä sydämessäni
syyttäviä ajatuksiani anteeksi ja vakuutin itselleni, että se
ystävällinen, hyväsydäminen Helmer, jota kerran rakastin, ei
sittenkään ollut mielikuva, kuten uskoni, vaan todellisuus.
Tämä osaltaan teki muutenkin ihanan matkan Napolista Caprille
minulle vieläkin ihanammaksi. Oli tosin väkeä ahdinkoon asti. Istuin
tavaroittemme päällä poika sylissäni. Mukavaa siinä ei ollut, mutta
se ei merkinnyt minulle mitään. Katselin vain merta, taivasta,
auringonpaistetta ja näitä lumoavan sulavia värejä.
Ihanuutta, elämää ja äärettömyyttä oli kaikessa.
Kun Helmer hetkeksi pysähtyi läheisyyteeni, tapailin hänen kättään.
-- Helmer, tällaisesta tulee ihminen paremmaksi.
-- Tuulenko puolesta, sanoi hän naurahtaen. -- Erinomaista minulle!
En jatkanut keskustelua, mutta sieluni joi sanoin kuvaamattoman
kauneuden lääkitsevää nestettä kuin toipuva sairas rypäleen
virvoittavaa mehua.
Tänä aamuna nousin varhain ja asetuin kohta ihanalle
näköala-aukealle. En miettinyt, en muistellut mitään. Annoin vain
aamukirkkauden Caprilla säteillä uutta voimaa olemukseeni.
Kaikessa täydellisesti kauniissa on mielestäni jotain iäisyydestä.
Sitä katsellessaan tuntee, että alkulähde, josta tällainen kauneus
on virrannut, on hyvä, enemmän kuin hyvä, on hyvyyden ja kauneuden
perikuva ja alkujuuri.
Sellainen alkujuuri on ihmisenkin elämälle antanut sisällön ja
tarkoituksen, joka tekee kärsimyksenkin ei ainoastaan mahdolliseksi
vaan hyväksi, jota emme tahdo emmekä saa väistää. -- -- --
Kun matkailijoita alkoi vilistä ympärilläni, läksin takaisin
hotelliin. Puin Leon ja lähdimme sitten yhdessä Helmerin kanssa
retkeilemään saarelle.
Meillä oli ihana päivä.
Tämä ihmeellinen, meren saartama Capri on minusta kuin kuva yksilöstä
suuren kaikkeuden ympäröimänä. Se on niin pienen pieni ja kuitenkin
maailma täynnä rikkautta.
Napolissa, Hotel Cavour.
Läksimme tänä aamuna Caprilta. Illalla luulen Helmerin aikovan suoraa
päätä Veneziaan.
Hänen ystävällisyytensä matkalla Capriin ja ensi päivänä siellä
rohkaisi minua niin, että eilen iltapäivällä pojan nukkuessa pyysin
häntä huolehtimaan lapsesta, jos tämä heräisi. Läksin sitten yksin
kävelyretkelle. Astuin reippaasti ja iloitsin itse siitä, että
sitä jaksoin. Tunsin elpyneeni sielun ja ruumiin puolesta. Jaksoin
tehdä huomioitakin, mitä en jaksa kun sieluni ja ruumiini ovat
nääntymäisillään.
Kuivat, piikkiset kaktusmetsät, citroonalehdot, voimakaspiirteiset
kalliomuodostumat, kaikki herätti mielenkiintoani. Ja ennenkaikkea
meri, tuo ihana, ihmeellinen sininen ja säteilevä meri, joka Caprilla
näkyy kaikkialla.
Viimein olin huipulla, jossa vieläkin on mielenkiintoisia jätteitä
vanhasta linnasta.
Seisoin ylimmällä kallion huipulla, josta avautuva näköala on
unohtumaton. Annoin taaskin luonnon lääkitsevän käden koskettaa
sairasta sieluani. Sanoin uudelleen itselleni, että elämä sittenkin
on jotain ihmeellisen suurta ja hyvää.
Silloin sattui katseeni raunioksi rappeutuneeseen kivikaiteeseen
alempana. Siitä oli Rooman cesareilla ollut tapana viskauttaa mereen
orjia tai muita, joihin heidän vihansa kohdistui.
Tämä näky luhisti minut raskaudellaan kuin maan tasalle. Ymmärsin
miksi ihminen on tehnyt tämän ihanan maan. Näin millaiset ovat ne
jäljet, joita hän on jättänyt ja yhä jättää elämään. Aavistin mitä
sulkeutunut, kadotettu paratiisi merkitsee ihmissuvulle. Ja sieluni
itki verikyyneleitä.
Caprin lumoava kauneus teki vastakohdan järkyttävän raskaaksi.
Käännyin väsyneenä takasin hotelliin. Ovella tuli Helmer vastaan.
Hänellä oli poika käsivarrellaan. Mutta nähdessään minut hän melkein
viskasi lapsen syliini.
-- Palkaton passari on rouville mukava näin kalliina aikana.
-- Anna anteeksi. Viivyin kauemmin kuin olin aikonut. -- Jatkoin
matkaa pihalle, sillä ovensuussa, johon olimme pysähtyneet, vilisi
ihmisiä. Ei ollut takeita siitä, ettei joukossa ollut suomea
ymmärtäviä.
-- Tällainen elämä ei sovi miehelle, ymmärrätkö?
Ymmärsin, että Helmerin oli tehnyt mieli jonnekin ja että poika oli
ollut esteeksi.
-- Mutta tämä on tietysti naisasiaa käytännössä, kiukutteli hän yhä.
Se mitä äsken vuoren huipulla syvästi ja voimakkaasti olin tuntenut,
auttoi minua nyt. En vastannut, en kiivastunut. Mutta äänettömyyteni
vain yllytti Helmeriä.
-- Sinä tietysti et henno palkata lapsenhoitajaa.
-- Roomassa olin vihdoinkin löytänyt yhden, mutta meidänhän täytyi
jatkaa matkaa. Aioin siellä tehdä ahkerasti työtä.
-- Sinä olet työhullu.
-- Sillä pääomamme pienenee.
-- Kiitos, että kerrankin sanot: pää_omamme_. Tavallisesti puhut
yksikössä.
Luulen että katseeseeni nousi hengenhätää. Ainakin tunsin sitä. --
Tiedätkö mitä kunnioitus ja arvonanto merkitsee aviovaimolle, kysyin.
Tiedätkö, että jos ei voi kunnioittaa -- --
Näin että Helmerin kasvoille nousi tumma puna ja suoni otsassa
pullistui taaskin. Katse, jonka hän viskasi minuun, oli kuin vihaisen
koiran puraisu. Sitten hän käänsi selkänsä meille ja jatkoi toiseen
suuntaan. Muutaman askeleen päässä näin paljasjalkaisen pojan, joka
oli törmätä aivan vasten Helmeriä. Viime hetkessä poika kuitenkin sai
väistetyksi. Mutta näin, että Helmer tavoitteli häntä kävelykepillään.
Menin Leon kanssa näköala-aukealle. En katsellut, en nähnyt mitään.
En ajatellutkaan. Olin vain. Ja poikaa pidin tietysti silmällä.
Kun hänelle tuli nälkä, käännyin takaisin hotelliin. Silloin
näin Helmerin istuvan Hotelli Palman puutarhassa muutamien
hienojen herrojen seurassa. Olin tuskin monenkaan sylen päässä,
kun kuulin hänen askeleensa takanani. Hänen silmänsä loistivat
ja suu nauroi. -- Elma, Elma, olen tavannut erinomaisia ihmisiä.
Toinen on amerikkalainen rahapohatta, toinen hieno englantilainen.
Amerikkalainen kiinnitti huomiota sinuun mennessäsi ohitse. Hän ei
tiennyt, että olet vaimoni. Mutta hän ihastui. Sanoi että näytät niin
älykkäältä ja erikoiselta. Voithan tulla joukkoomme?
-- Poika on pantava nukkumaan.
-- Mutta sitten, senjälkeen?
-- Jos jaksan. -- Jatkoin matkaa katsomatta Helmeriin. Muistin
niitä paljaita sääriä, joita hän tavoitteli lyödäkseen. Ajattelin
tätä suurta iloa, joka nyt oli haihduttanut kaikki epäsoinnut hänen
mielestään, ajattelin avioliittoa ja kunnioitusta ja omaa suurta
mahdottomuuttani.
Olin kuin siipirikko, kun varhain tänä aamuna palasimme tänne
Napoliin. Kaikki minkä näin ja kuulin, tapahtui kuin suunnattoman
etäällä minusta.
Ihmisiä vilisi laivalla ympärilläni. He puhuivat Välimerestä,
Siciliasta ja Caprin sinisestä luolasta. Käydä Caprilla näkemättä sen
sinistä luolaa -- se oli kuin käydä Roomassa näkemättä paavia. Sitten
he puhuivat hotelleista ja ruuasta.
Sorrenton luona tuli joukoittain veneitä laivamme läheisyyteen. Ne
toivat kaupungista tulevia matkailijoita laivaan ja veivät sieltä
toisia. Jokaisesta veneestä huudettiin hotellin nimi kimakasti ja
pitkittyvästi: "Tramontano", "Hotel Tasso", "Loreley". -- Lähtevät
huiskuttivat nenäliinojaan laivaan jääville. Muuan nuori neiti oli
unohtanut veneeseen joukon ruusuja. Portieeri viskasi niitä hänelle
kimpun, mutta hän viskasi ne vihaisen näköisenä takaisin. Kuulin,
että hän seuraavassa tuokiossa tiedusteli, oliko ruokala laivassa
ensiluokkainen.
Puristin poikaani lujemmin syliini. Olin yksin ja minua paleli
Italian ihanan kesätaivaan alla.
Venezia.
Saavuimme eilen tänne ja asumme Hotel Reginassa.
Matka läpi yön oli kerrassaan kauhea. Juna oli täpötäynnä. Istuin
melkein koko yön tavaroillani käytävässä. Olin asettanut Leon sohvan
nurkkaan, joka matkan alkupäässä tuli vapaaksi. Helmerillä oli paikka
toisessa päässä vaunua herrojen seurassa, joihin hän Napolissa oli
tutustunut.
Ilma oli kääntynyt koleaksi. Se tuntui koko ruumiissa kuin kylmä
kostea vaate, josta ei pääse vapautumaan.
Tämä kostea kylmyys on toista kuin meidän raittiit talvemme. Omasta
puolestani olen kuitenkin nyt mielentilassa, jossa ulkonaiset seikat
merkitsevät vähän tai ei mitään. Leosta vain huolehdin. Hän on
ruvennut yskimään. Hänen yskänsä onkin ainoa ulkonainen asia, joka
nykyään kykenee herättämään mielenkiintoani. Kysymys tulevaisuudesta
on se keskipiste, johon keskitän kaikki henkiset voimani.
Voin sanoa, että olen sitä pohtinut jo vuosikausia. Olin alkanut
pohtia sitä jo ennen Leon syntymää, mutta hän keskeytti ajaksi
ajatukseni. Toivoin että hän onnistuisi siinä, missä itse olin
epäonnistunut. Toivoin että hän houkuttelisi hyvän hereille
Helmerissä.
Joka tapauksessa uskoin hänen tulevan jonkinlaiseksi yhdyssiteeksi.
Mutta kun näin, että hän pikemmin erotti -- sillä tavoin ainakin
että tällainen kasvatus, jota hän nykyoloissa saa, ei voi olla
hyväksi --, aloin uudelleen kysyä itseltäni mitä oli tehtävä. Ja
vaikka lukemattomia kertoja olen päättänyt ja taas perääntynyt, olen
sittenkin yhä vakaantunut siinä käsityksessä, että meidän täytyy
erota.
Nyt on kysymys vain siitä, miten saan asian toteutetuksi, kun Helmer
ei ota sitä kuuleviin korviin.
En tahtonut avioehdolla turvata taloudellista asemaani. Siksi en nyt
voi yksinkertaisesti karata. Helmerillä on omaisuuteni hallussaan.
Eikä hän vähällä laske sitä käsistään. Olen vähitellen tullut niin
selvänäköiseksi, että armotta sanon itselleni: Meidän keskinäinen
suhteemme on _rahakysymys_.
Voikohan mies koskaan käsittää mitä tämä tietää vaimolle?
En tiedä. Enkä tutkistelekaan. Sitä vain ajattelen, miten saisin
suhteeni Helmeriin edes jossain määrin arvokkaalla tavalla
selvitetyksi.
Ulkonaisessakin suhteessa on välttämätöntä, että olot pian muuttuvat.
Minun täytyy saada käännöstyöni valmiiksi, eikä se käy mahdolliseksi
ellei tämä matkustus paikasta toiseen lopu. Tarvitsen ansaita ja
ansaitakseni tarvitsen sekä ulkonaista että sisäistäkin rauhaa.
Huolimatta näistä ajatuksistani, joita yhtenään haudon, olen
nauttinut täällä Veneziassa. Olen siitä itsekin ihmeissäni. Mutta
Venezia on vastustamaton.
Kun eilen varhain aamulla saavuimme asemalle, sataa tihuutti ja seutu
oli paksun sumun peitossa.
Läksimme lautalla Canale Grandelle ja kuljimme aluksi kuin säkissä.
Mutta odottamatta alkoi sumu hälvetä. Pilvetkin hajaantuivat
niin äkkiä kuin syrjään vetäisty esirippu ja aurinko viskasi
tuhlailemalla kirkkainta paistettaan laguunien kaupunkiin. Vanhat,
likaiset marmoripalatsit loistivat sen valossa hohtavan valkeina.
Marcus-kirkon kupoolit ja huiput sirotekoisine veistoksineen
kuvastuivat köykäisinä kuin pitsikudos taivaan sinitaustaan.
Palatsien parvekkeilla näin hengessä entisaikojen ihmisiä: neitosia
helmet ja jalokivet rinnallaan ja ritareja komean loistavassa asussa.
Näin gondolieerejä, jotka laulaen kiitivät eteenpäin laguunin
laineilla ja kyyhkysiä, jotka rakastavalta veivät tervehdyksiä
odottavalle armaalle.
Rooma on suuren entisyyden, voimatekojen maa. Rooma pakottaa
ajattelemaan. Rooma kasvattaa. Venezia on päivänpaistetta ja väriä,
se on satua ja säveleitä. Siellä ei syvennytä, ei harkita, siellä
ihminen vain elää aurinkoiseen kesäpäivään syntyneen perhosen elämää.
Olin kiitollinen siitä, että sain ja jaksoin tuntea tätä.
Suurin osa sitä päivää meni minulta kuitenkin -- nukkumiseen. Olin
lopen väsynyt. Leokin on enimmäkseen nukkunut. Ja itse teen pian taas
hänelle seuraa.
Seuraavana päivänä.
Tänään nousimme virkistyneinä, sekä Leo että minä. Lähdimme heti
Marcon torille. Aurinko oli kuitenkin ennättänyt sinne ennen meitä --
yhtä säteilevän kirkkaana kuin eilenkin.
Dogien palatsi, kirjastotalo kaikki säteili ja loisti.
Leo oli haltioissaan kyyhkysistä. Hän tepasteli pitkin toria ja
kirkaisi ilosta joka kerralla, jolloin kyyhkysparvi pyrähti lentoon
hänen sitä tavoitellessa.
Aamun aurinkoinen tunnelma tempasi minutkin mukaansa. Koko Venezia
näyttää minusta iloiselta kesäperhoselta. Ihmiset laulelevat
kulkiessaan katua pitkin. Naisilla on hartioillaan suuret huivit,
joista riippuu pitkiä reunahetaleita, jotka tanssivat ja hyppelevät
tahdissa astujan liikkeiden kanssa.
Olimme sekä Leo että minä Venezian valoisuuden lumeissa, kun Helmer
Marcon torilla tuli luoksemme. Hän oli ollut parturissa ja halusi nyt
aamukahvia. Menimme yhdessä läheiseen ravintolaan.
Sieltä poistuessamme syntyi kohtaus, joka on antanut minulle paljon
ajattelemista.
Helmer pyysi, että minä kukkarostani suorittaisin maksun. Hänellä
ei ollut sopivaa rahaa. Teinkin sen, mutta pyysin sitten Helmeriltä
setelirahaa. Minun hallussani oleva raha oli aivan lopussa.
-- Minulla on vain 500 liiran rahoja, esteli Helmer ensin.
-- Anna vain niitä.
Hän ei antanut, penkoi kukkaroaan ja löysi 50-liiran. Sen hän antoi
minulle. Katse väisti. Näin siitä kuitenkin vilahduksen, jossa
mielestäni oli pelkoa.
Samassa hän hätäisesti ehdotti, että menisimme katsomaan Dogien
palatsia. Menimmekin, mutta minä kuljin kuin unessa. Heräsin vasta
kun kuljimme vankilan pimeissä komeroissa. Etenkin huone, jossa Byron
oli viettänyt vuorokauden voidakseen käsittää jotakin sinne teljetyn
tunteista, teki minuun syvän vaikutuksen.
Kuinka oikeassa hän olikaan! Me rajoitetut raukat emme käsitä
paljonkaan siitä, mitä emme itse ensinkään ole kokeneet.
"Huokausten silta" tarttui sisimpääni kuin tuskasta värisevä käsi. Se
toi äkkiä Venezian eteeni ihmeellisenä elämää edustavana kuvana.
Aurinkoista iloa paistaa pinta, keskustassa, lyijykammioissa ja
Huokausten sillalla sykkii sen tuskasta värisevä sydän.
* * * * *
Kuulin samassa Helmerin kutsuvan. Hän ehdotti matkaa Liidoon.
Puolen tunnin kuluttua olimme kiitämässä merellepäin. Lokit
lentelivät iloissaan ympärillämme, nekin paistavan valkeina kuin
koko laguunien kaupunki. Gondolieerit kiitivät laulaen ohitsemme ja
pylvään päähän pystytetystä pyhimyskuvasta liehui heleäkukkainen
seppel.
Taaskin oli iloa, väriä ja aurinkoa kaikkialla.
Minä ajattelin tuskasta väräjävää sydäntä, joka oli kätkössä
katseiltamme.
Yöllä.
Arpa on langennut. Nyt tiedän mitä tahdon ja mitä minun on tehtävä.
Kun tänään istuimme Liidon rannalla ja Leo ylen onnellisena leikki
Adrianmeren huuhtelemassa hietikossa, sanoin odottamatta suoraan: --
Helmer, olen näihin aikoihin usein ajatellut isää. Ja sinun äitiäsi
myöskin. Helmer, he rakastivat meitä molempia. Ehkä sinä heidän
tähtensä tahtoisit selvittää välimme siten, että antaisit minulle
vapauteni.
Hän karkasi pystyyn, ja näin että hän vaivalla hillitsi itseään.
-- Että kehtaatkin, sanoi hän viimein. -- Etkö tiedä, että he
kunnioittivat kotia ja perhe-elämää?
-- Talo ei sellaisenaan ole koti eikä avioliitto avioliittoa siitä
syystä, että sillä ulkonaisesti on avioliiton muoto. -- Katsoin
häneen rauhallisesti ja tyynesti. Mutta sekin taisi ärsyttää.
-- Kenen on vika? sai hän vaivalla kysytyksi.
-- Ei puhuta siitä. Minä en aio missään tapauksessa tehdä itseäni
syyttömäksi. Mutta elämämme tällaisena on taloudellinenkin
mahdottomuus. Toisekseen se mielestäni on moraalinen mahdottomuus --
myöskin ajattelen pojan tulevaisuutta.
-- Taloudellinen mahdottomuus?
-- Minä en voi elättää meitä kaikkia.
-- Ja mistä sinä tiedät, etten minä siihen pysty jos tahdon? -- Hän
harppasi rantaa, sieppasi Leon syliinsä ja seisoi äkkiä edessäni
poika olallaan. Poika nauroi tietysti rajun iloisesti. Ja Helmer
tanssitti häntä korkealla. -- Me kaksi perustamme kodin, puheli hän.
-- Mene sinä minne tahdot.
Silloin karkasin pystyyn ja minusta tuntuu siltä, että koko
olemukseni oli raivoa. -- Sinä heittiö -- viskasin tulemaan --,
sinun hyvyyteesi minä typeryydessäni olen uskonut. Sinun tunteittesi
rehellisyyteen luotin! Mutta sinussa ei ole mitään, ei mitään, millä
olisi arvoa. Sellainen isä ei saa kasvattaa minun lastani!
-- Lastamme, oikaisi hän. -- Et kai sinä tahdo ilmoittaa --
Hän ei juljennut lopettaa lausetta. Ehkä katseenikin pakotti
vaikenemaan.
-- Ei isän oikeuksia niinkään syrjäytetä, sanoi hän painokkaasti.
-- Sinä et ole täyttänyt velvollisuuksiasi perheen elättäjänä. Jos
sinä et tahdo olla inhimillinen, en enää pelkää oikeudenkäyntiäkään.
Totuutta tahdon joka elämän suhteeseen. Mutta sinä pelkäät totuutta.
Ääneni oli varmaan värissyt suuttumusta, koska poikakin parahti
itkuun. Helmer rupesi tietysti hellästi häntä lohduttamaan. Minä
olin muka luonnoton naisasianainen, joka pelästytin kuoliaaksi oman
lapseni. Hän oli isä ja hän aikoi pelastaa lapsensa.
Seisoin hetken puutuneena. En voinut puhua. Silloin hän jatkoi:
-- Jos karkaat, jäävät rahasi minulle. Ja jos rupeat käymään
oikeutta, luuletko että sinä voittaisit? Tiedätkö, että tarvitset
monenlaisia ja rumia todistuksia sellaisessa jutussa. Eikä sinulla
ole todistuksia -- ei mitään. Kuuletko -- ei mitään!
Kuulin ilkkuvaa iloa hänen äänessään. Ja yhtäkkiä ymmärsin enemmän
kuin hän oli sanonut. Hän puhui todistuksista, ei itse asiasta.
Tunnen häntä tarpeeksi tietääkseni mitä se merkitsee. Tunsin itseni
sisäisesti täysin vapaaksi. Ja samassa näin kuin salaman valossa,
mitä minun piti tehdä.
Meillä on täällä Hotel Reginassa eri huoneet, jota emme asuntopulan
vuoksi läheskään aina ole saaneet. Nyt on oikea hetki käsissä. Olen
jo pakannut tavaramme. Rouva Biondille olen myöskin kirjoittanut.
Ilmoitin, että ehkä jonkun ajan kuluttua palaan Roomaan ja kysyin,
voisiko hän hankkia minulle ja pojalle halvan, vaatimattoman huoneen.
Pian herätän Leon ja sitten lähdemme.
Bozen.
Olemme täällä vain muutaman tunnin. En uskalla, en tahdo jäädä
Italiaan. Olen saanut passini kuntoon ja jatkan yli rajan Saksaan.
Siellä aion kääntyä "tonttu-ukon" puoleen tai matkustaa sinne, missä
maalaistuttavani suurine surullisine silmineen asuu. Kirjeen rouva
Biondille panin kuitenkin postiin. Ehkä voin talveksi palata Italiaan.
En tiedä olisinko uskaltanut toimia näin rohkean ripeästi. Enhän ole
toiminnan ihminen. Mutta suuri sisäinen tuska hätyyttää ja tietoisuus
näistä muutamista hyväntahtoisista, joskin vähäväkisistä tuttavistani
antaa minulle kuin jalan sijaa ja herättää toiveita.
Helmerillekin kirjoitin lyhyesti:
Helmer!
Kun eilen et tahtonut antaa minulle omaa rahaani, näin
katseessasi pelkoa. Kun Liidossa puhelimme, näin etten sanoilla
voi selvittää suhdettamme. Tämä pani minua toimimaan.
En ole luotasi karannut vaimo. Aion selvittää taloudelliset
seikat välillämme ennenkuin eroamme. Minun täytyy kuitenkin
nytkin tehdä työtä ja ansaita. Sitä en voi sinun seurassasi.
Siksi olen nyt matkalla johonkin hiljaiseen paikkaan työntekoon.
Osoitteeni saat kotimaasta ... lakiasiain toimistolta. Sinne
kirjoitan nyt samalla. Jos kadut sanojasi ja tahdot sitä
osoittaa sillä, että sovinnossa järjestämme suhteemme, voit
siitäkin ilmoittaa ... toimistoon. En pyydä sinulta mitään
mahdottomia. Tahdon vain itse hallita omaisuuttani ja rauhassa
kasvattaa poikaani niiden totuuteen ja vanhurskauteen perustuvien
periaatteiden mukaan, joita omat vanhempani minuun juurruttivat.
Jollet tätä aikomustani tee mahdottomaksi, tahdon poikamme
mielessä aina ylläpitää helliä tunteita sinua kohtaan.
Vaatimuksissani olen kuitenkin järkähtämätön. Olen epäröinyt ja
taistellut. Koetin uskoa hyvyyteesi ja syytin itseäni paljosta.
Nyt on uskoni kuollut. Olet vihdoinkin saanut sen hengiltä.
Ainoa, mihin sinuun nähden uskon, on että olin omaisuutta
edustava koukku, johon isäni kuollessa tartuit tietoisena siitä,
että olin helposti petetty, elämää ja ihmisiä tuntematon nainen.
Minä olen niittänyt sadon teoistani. Ja sinäkin niität.
Elma.
Mittenwald.
Taasen Saksassa! Sydämeni riemuitsee. Huoahdan kuin pyytäjäänsä
paennut lintu. Pelkäsin pitkin matkaa, että Helmer sittenkin jollain
tavoin minut saavuttaisi.
Lähtö Veneziasta oli oikeastaan rauhallisin osa matkasta.
Tiesin Helmerin silloin vielä nukkuvan.
Leo oli merkillisen tyytyväinen ja aivan ääneti, vaikka herätin hänet
keskellä yötä. Kannoin hänet sylissäni ja asuntolan palvelija työnsi
tavaroillamme kuormitettuja rattaita. Sitten läksimme kello puoli
neljä astumaan ahtaita, kivimuurien lomitse eteenpäin luikertelevia
solan tapaisia katuja. Saattajan raskaisiin askeleihin ja rattaiden
räminään vastasi kivimuurien ja kivitetyn kadun kumea kaiku. Muuten
oli hiljaista kuin haudassa. Ja katuvalaistuskin oli heikkoa,
himmeää. Siellä täällä vain paloi jokunen lyhty, joka valaisi
vaivaisesti kuin sairashuoneen yölamppu.
Ilma oli samanlaista kuin meidän tullessamme. Raskas sumu
tuntui peittävän kaiken. Ei näkynyt iloista väriä missään, ei
kuulunut säveltä, ei sanaa, ainoastaan rantaan raukeavan aallon
surunvoittoista, soinnukasta solinaa.
Öisten aaltojen keinuttamana, huntu silmillään nukkui meren morsian.
Mutta valvoiko lyijykammioissa lähellä Huokausten siltaa sen tuskasta
väräjävä sydän? -- -- --
Painoin alas raskaat ajatukseni. Olimme lautan lähtöpaikassa. Minun
täytyi huolehtia sekä pojasta että tavaroista.
Nyt olemme täällä pienessä kauniissa vuorikylässä, jota mahtavat
lumilatvaiset Alpit vartioivat.
Täällä lepäämme.
München.
Olen käynyt asuntolassa, jossa on "toinen puoli" ja "toinen puoli".
En tahtonut asettua asumaan sinne, jottei Helmer sieltä saisi
jälkiäni seuratuksi. Mutta menin tietysti heti tapaamaan tonttu-ukkoa.
Vanhusta en saanut tavata. Hän on muuttanut. Ja kuultuani minne, olen
itkenyt silmäni kipeiksi hänen kohtaloaan ajatellen.
Hänen ainoa pidäkkeensä on poissa. Nuo langansäikeiset, pienet sormet
ovat kylmenneet. Jalka ei koskaan ottanut kannattaakseen.
Se isku mursi vanhuksen. Hän ei enää näe aurinkoisia unia uunin
läheisyydessä. Hän huutaa, huitoo käsiään ja kiroaa kaikkia, joiden
kanssa hän tulee kosketukseen. Hän puhuu valkoisesta leivästä ja
heinäkuormasta, jota pojat ajavat. Hän huutaa, että heidät sieltä
vietiin sotaan. Ja kaikki ihmiset ovat panneet toimeen sen sodan.
Sentähden kiroo hän kaikkia.
Johtaja Ling kertoi minulle pitkälti ja monisanaisesti tästä. Hän
mainitsi senkin, että ukolle oli varattu mahdollisimman halpa paikka
hoitolassa. Hänellä ei enää ollut paljonkaan varoja. Hän oli tahtonut
itselleen huoneen asuntolan "paremmalla puolella" siitäkin syystä,
että hän pelkäsi "toiselta puolelta" vievänsä jotain vahingollista
tyttärentyttärelleen. Eihän sitä tietänyt mitä sinne kukin toi
-- kadun kuljeksijoita olivat useimmat ja paidatta täytyi siellä
kaikkien nukkua, jotteivät kuljettaisi vuoteisiin mitään ja jotta
edes hieman tuuleutuisi se vaatekappale, joka muuten oli käytännössä
kunnes lahosi.
-- Niin, niin, jatkoi johtaja, -- ja hautajaisiinkin meni suuret
summat. Ukko ei ajatellut eikä kysynyt mitä maksoi. Kukkia piti olla
ja valkea kirstu ja nimikilpi ja vaikka mitä. Ihan kuin prinsessalla.
Meneehän ne rahat sellaiseen.
Minä sanoin kiireisesti hyvästit. En tahtonut kuulla enempää enkä
tavata muita.
Yksin olen täällä asunnossani itkenyt Leon nukkuessa.
Tahdon lähteä ensi junalla. Kirjoitin Mittenwaldista
maalais-ystävälleni ja sainkin tänään vastauksen. Hän on hankkinut
minulle asunnon erään ystävänsä luona siinä pienessä syrjäisessä
vuoristokylässä, jossa hän itse asuu.
Vuoristossa.
Olemme perillä, Leo ja minä. En voi sanoa millaisin tuntein katselen
näitä seutuja, joissa olen löytänyt lepo- ja turvapaikan. Nyt vasta
tunnen, kuinka pohjattomasti olen kärsinyt ja kuinka sairauteen
saakka uupunut sieluni on. Mutta samalla tunnen, että täällä
lääkitsevän, suurpiirteisen luonnon helmassa voin sekä virkistyä että
tehdä työtä.
Jo tämä ensimmäinen päivä on ollut juhlaa. Läksimme eilen junalla
tänne vuoristoon, olimme yötä eräässä kylässä rautatieverkon
risteyspaikalla ja jatkoimme varhain postivaunussa.
Leo oli tietysti haltioissaan hevosella ajosta. Ja hänen ilonsa
oli sydämelleni suloista makeutta. Nautin itsekin. Tämä vuoriseutu
on verrattoman ihanaa. Mahtavat vuorenharjanteet lumipeitteisine
latvoineen muodostavat taustan. Keskustassa juosta vilistää
viheriälaineinen vuorivirta. Se huuhtelee meheväkasvuisia niittyjä ja
somia kukkasrantoja. Niityillä maleksii kaunis karja, jonka kellojen
kalkatus säestää kohisevan virran iloista laulua.
Joki kohisee aivan nykyisen asuntommekin läheisyydessä. Olin jo
tänään sen rannalla pesemässä vähän vaatteita Leolle. Poika istui
onnellisena vieressäni ja kasteli nauraen varpaitaan kylmässä
vedessä. Sitten paistatti hän päivää ja poimi kukkia nurmikolla minun
parsiessani hänen sukkiaan. Läheisen talon aidanseipäällä kiekui
komea kukko. Pienet, pehmeävillaiset karitsat hyppelivät aitauksen
sisäpuolella.
Kaikessa oli ihanaa, voimia antavaa maalaistuntua ja sitäpaitsi
Leolle ehtymätöntä iloa.
Illemmalla, kun kellot helähtivät soimaan läheisessä pikku kirkossa,
läksin sinne Leon kanssa. Sain vastustamattoman halun mennä tuonne
maalaiskirkkoon siellä päättääkseni tämän ensimmäisen pyhäisen
lepopäiväni.
Eräässä pienessä syrjäkappelissa paloi kynttilöitä ja näin, että
monet suuntasivat askeleensa sinne.
Minäkin seurasin toisten esimerkkiä. Enkä sitä tehnyt suotta.
Kappelin perällä, hieman yläpuolella palavia kynttilöitä, näin
ihmeellisesti liikuttavan, puusta veistetyn "Pietàn". En ole saanut
selkoa tekijästä, mutta paljon hän on pannut luomaansa. Kylmänä ei
kukaan voi katsella äidin helmassa lepäävää kärsimysten miestä, jonka
avoimesta sydänhaavasta veri juoksee virtana.
Kärsivä puhuu kärsiville, sen käsitin katsellessani sitä harrasta
joukkoa, joka oli kohokkeen edessä polvillaan. Siinä oli miehiä ja
naisia, vanhoja ja nuoria. Muuan vanha mies, joka hieman muistutti
"tonttu-ukkoa", pyyhki silloin tällöin silmiään arasti kuin olisi hän
hävennyt kyyneleitään. Nainen hänen rinnallaan itki lohduttomasti
niin kuin se, joka ei vielä ole tottunut kärsimään.
Odottamatta kuulin jonkun mainitsevan nimeäni. Kappelin pimennosta
astui luokseni nainen, jonka kohta tunsin hänen suurista
surumielisistä silmistään. Nyt nuo silmät kuitenkin loistivat
hämmästyttävän iloisina.
-- Armollinen rouva -- hän kävi herttaisen ystävällisesti käteeni --
koko päivän olen teitä ajatellut. Olisin tullut tervehtimään, mutta
en töiltäni ehtinyt. Vaan tänne täytyi tulla, sillä juuri tänään sain
tiedon, että rahaa Amerikasta on tullut.
Hänen äänensä vapisi ja koko olento tuntui olevan iloista,
jännitettyä odotusta.
-- Huomenna minä saan sen. Menen postiin hakemaan. Ja sitten tulen
kertomaan. -- Mutta tänä iltana täytyi jo tulla kiittämään. Te
ymmärrätte!
Minä ymmärsin. Ja kätkin oman sieluni lääkitykseksi sen tietoisuuden,
että ainakin yksi oli tuonut tänne temppeliin ei kärsimyksiä vaan
_kiitosta_.
Sieluni oli kuin täynnä ennen aavistamatonta hiljaista rauhaa, kun
Leo käsivarrellani nousin ylöspäin luikertelevaa polkua asumukseemme.
Tämä ihmeellinen maalaistunnun täyttämä pyhäinen päivä on lahja,
josta minä kiitin.
Mutta en uskaltanut pysähtyä siihen. Ajattelin sen päivän edeltäjiä,
ristiriidan täyttämiä, raskaita tuskan hetkiä. Eivätkö ne olleet
minulle antaneet sitä, mistä kiittää vielä enemmän? Olisinko tahtonut
hävittää ne elämästäni?
Pääni painui. Tiesin mitä ne olivat maksaneet, mutta tunsin
myöskin, että ne olivat antaneet minulle jotain ajallisia arvoja
suuriarvoisempaa.
Toukok. 25. p.
Tänään oli minulla varhaisesta aamusta alkaen ihana työpäivä. Olen
päässyt käännöstöissäni hyvän kappaleen eteenpäin. Talossa asuva
pieni kymmenvuotias tyttö on luvannut tulla minulle Leon hoitajaksi,
t.s. leikkitoveriksi. Tänään he leikkivät kukkaisella nurmella aivan
ikkunani alla minun tehdessäni työtä. Kuulin heidän äänensä, näin
Leon rajattoman ihastuksen kun hän tavoitteli kanoja ja ankkoja
käsiinsä ja tunsin nuoren vastaniitetyn heinän tuoksua.
Hetkittäin unohduin uskomaan itseäni maailman onnellisimmaksi
ihmiseksi.
Siitä luulosta pääsin kuitenkin jo iltapäivällä. Eikä sen jälkeen
työkään enää ottanut sujuakseen.
Olin vielä parhaassa kirjoitusinnossa, kun näin vanhan tuttuni
matkalla postiin. Hän huiskutti iloisesti paperilappua. Arvasin että
se oli kuitti, jolla hän saisi kirjeensä.
Kun laskelmieni mukaan hänen oli aika palata, jätin hetkeksi työni ja
läksin häntä vastaan. Leo pyrki mukaan, itki kun ei päässyt ja sai
pahan yskäkohtauksen. Hänen yskänsä huolestuttaa minua vähän.
En kuitenkaan myöntynyt hänen tahtoonsa. Tahdon tehdä kaikkeni
kasvattaakseni häntä hyvin. Tunnen vastuuni monessa suhteessa
tavallistakin suuremmaksi.
Tällä kertaa tuntui minusta lisäksi siltä kuin olisi ollut sopivinta,
että menin yksin. Ja hyvä olikin että niin tein.
Sain mennä jokseenkin pitkälle ennenkuin näin odotetun lähenevän. En
huomannut miten hitaasti hän kulki, joudutin vain omia askeleitani.
Ja minun äänessäni värähti kai iloista odotusta, kun pysähdyin hänen
eteensä kysyen: -- Saitteko sen?
Hänen painunut katseensa kohosi. Se näytti minusta omituisen
lasittuneelta. -- Sain, vastasi hän soinnuttomasti.
-- Ettekö te -- aloin tiedustella. Samassa muistin "tonttu-ukon"
enkä uskaltanut jatkaa. Minusta tuntui siltä kuin tässäkin olisi
tapahtunut jonkinlainen sisäinen murtuminen.
-- Kyllä kai hän elää, teidän lankonne -- se miljoonien mies, kysyin
hätäisesti.
-- Kyllä, kyllä.
-- Ja hän lähetti?
-- Viisi dollaria.
Vaimo jatkoi matkaa. Minä seurasin puhumattomana.
Toukok. 28. p.
En ole jaksanut ajatella muuta kuin tuota viiden dollarin lahjaa.
Työtä olen tietysti tehnyt oikeastaan aamusta iltaan. Mutta sieluni
on kärsinyt kärsivän kanssa.
Kuka onnellinen ihminen käsittää miltä tuntuu, kun viimeinen toivo
pettää?
Jos kärsimykset auttavat meitä toisia kärsiviä käsittämään,
kannattaahan silloin kärsiä. Tätä olen itseeni nähden ajatellut.
Toukok. 30. p.
Olen tehnyt niin ahkeraan työtä, etten ole edes ollut huolissani
Leon yskästä, vaikka se joskus onkin korvaani sattunut. Ja silloin
se on riipaissut sisintänikin. Tänä iltana tulin kuitenkin oikein
levottomaksi.
Olen pannut hänelle kääreen ja toivon, että saamme nukkua.
Toukok. 31. p.
En enää jouda itkemään, en toisten enkä omia surujani. Leo on
sairaana. Hän hengittää huohottaen, pieni rinta on alituisessa,
tuskallisessa liikkeessä. Koko ruumis on polttavan kuuma.
Olemme valvoneet kaksi yötä, hän ja minä, kumpikin kamppaillen
kärsimyksinemme.
En tutkistele enkä ajattele. Tunnen vain jäytävän raskaasti, etten
uskalla, en saa sydämeni itsekkäillä toivomuksilla pidättää häntä
täällä.
Mutta mitä se tietää?
Hyvä Jumala, käsittääkö toinen ihminen mitä tuntee se äiti, joka
ainoan lapsensa tautivuoteen ääressä _ei uskalla toivoa_ hänen
elämään jäämistään?
Tietoisuus tästä turruttaa tunteeni ja puuduttaa koko olemukseni.
Minä huudan syvyyksistä Hänen puoleensa, jolla oli hyvät ja pyhät
aikomukset ihmisten onneksi ja joka tietää, miksi me poloiset olemme
elämän muodostaneet.
Minä en puolusta itseäni. Minä en syytä ketään, mutta näen elämän
täynnä verisiä askeleita meidän ihmisten rikkomuksista.
Täälläkö tahtoisin pidättää lastani -- jotta maa ehkä kerran kantaisi
merkkiä hänenkin rikkomuksistaan ja jotta hänenkin sydänverensä
vuotaisi kipeissä kärsimyksissä niinkuin kaikkien, jotka rikkomuksen
polkuja polkevat...
Minä en ajattele. En uskalla. Minä en tutkistele syitä enkä
seurauksia kuten muuten usein. En tapani mukaan pengo tunteitani.
Minä en jaksa.
Kesäk. 2. päivänä.
Tauti on keuhkokuumetta. Käännettä odotetaan. Lääkäri näyttää
vakavalta.
Joskus näen kuin ruumiillistuneena edessäni sen tyhjyyden, joka
syntyisi elämässäni, jos lapseni viedään minulta. Mutta minä en
saa, en uskalla sitä ajatella. Elämä on monelle polttavaa erämaata.
Minulle jäisi ainakin muisto pehmeistä pienistä kätösistä, jotka ovat
kiertyneet kaulaani, ja silkinkiiltävästä tukasta, joka minulle on
ollut suloisena auringonpaisteena.
Ja lapseni sielu, sehän joka tapauksessa jäisi elämään. Sen kohtaisin
joskus.
Lapseni kuolinvuoteen ääressä tunnen, ettei elämä lopu tähän, tunnen
ettei sitä jaksaisi, ei kannattaisi elää jos niin olisi.
Muistelen päiviä poikani syntymisen jälkeen, jolloin sairaalan
hiljaisuudessa tutkistelin ihmiseksi tulemisen salaisuutta.
Nyt hänen tautivuoteensa ääressä tunnen samaa. Keskellä tuskaani
palvon elämää, joka ei voi kuolla.
Minä olen kuin muinen Monika polvillani lapseni vuoteen ääressä ja
suutelen raskaasti huohottavaa rintaa, jossa iäinen henki asuu.
Hän ei kuole, ei kuole, toistan itselleni. Ja minä rukoilen tuskiemme
tuntijaa, että hän auttaisi minua aineen kahleista, niin että ilolla
antaisin poikani siirtyä täältä, jos niin on paras.
Mutta minä käyn myöskin tilille itseni kanssa.
Olen etsinyt kärsimysteni ja rikkomusteni syitä ja koettanut olla
ankara itselleni. Tiedän, että tahtoni ja tarkoitukseni oli hyvä
ottaessani Helmerin. Mutta tein sittenkin rikoksen elämän pyhintä
lakia vastaan.
Onkohan elämäni siksi vasten tahtoani muodostunut hätä- ja
varoitushuudoksi muille?
En uskalla vastata.
Paljon ajattelen myöskin Helmeriä. Hän rakastaa poikaa. Ja nyt on Leo
sairaana.
En voi pääasiassa peräytyä. Sovinto lapsen sairasvuoteen ääressä
olisi sopiva kohtaus avioliittotarinassa. Mutta todellisuus on usein
armottomampi kuin kirjat.
Yhteisestä kodista ja avioliitosta ei voi olla puhetta, ei ainakaan
vielä. Mutta tunnen että hänen oikeutensa isänä ovat pyhät, kuten
minun äitinä. Kadun kylmää, katkeraa mieltä, jossa hänelle kirjoitin
Bozenista, ja soisin että tietäisin missä hän on, jotta voisin antaa
hänelle tietoja Leosta.
Sydänyöllä.
Leo nukkuu nyt mielestäni hiukan rauhallisemmin. Lääkäri arveli,
että käänne voi tapahtua huomenna. En uskalla panna maata, en
hetkeksikään, siksi kirjoitan. Aion kirjoittaa Helmerillekin. Hän
on ehkä sittenkin vielä Veneziassa. Herrat, joihin hän Napolissa
tutustui, aikoivat jäädä sinne pariksi viikoksi. Luulen, että hän
jää heidän seuraansa. Jos Leo huononee, sähkötän Veneziaan. Jos hän
paranee, lähetän kirjeeni joka tapauksessa, jotta Helmer näkee etten
ajattele häntä katkeruudella ja että tunnen tarvetta pyytää häneltä
anteeksi jokaista kiivasta, loukkautunutta sanaa, jolla olen hänen
mieltään pahoittanut. Ja senkin tahdon selvyyden vuoksi sanoa, että
vaikka pyydän eroa, koskee se vain oikeutta hoitaa omaa omaisuuttani
ja rauhassa kasvattaa lastani. "Vapaana avioliittoon" en tule koskaan
pitämään itseäni. Ja jos Helmer muuttaa elintapojaan, ovat kotini
ovet auki hänelle. Hänhän on Leon isä. Se sitoo ja velvoittaa. Tunnen
sen, vaikka ero sittenkin jää suorastaan _velvollisuudeksi_.
Aamupuolella.
Leo on tullut levottomammaksi. Seuraan sydän täynnä tuskaa
jokaista hänen pienintäkin liikettään, jokaista värettä hänen
polttavanpunaisilla kasvoillaan.
Olen tänä yönä ajatellut sitä pientä punaista ruusua, joka mielestäni
kerran johti minut harhaan. Silloin se sanoi minulle: "Hän teki
minkä hän taisi. Tee sinä samoin." Ja minä tein. Mutta minä
erehdyin. Ja nyt minä ymmärrän, että se ruusu ei olekaan muuta kuin
kärsivä ihmissydän. Ja se puhuu jokaiselle siitä, mitä hänen omassa
sydämessään on.
Mutta tänä tuskanyönä käsitän myöskin, että se riippuu siellä, mistä
kärsivä saa tukea ja turvaa.
Illalla.
Olen käynyt lapseni kanssa kuoleman portilla ja tiedän miten
alastomaksi ihminen siellä riisutaan.
Suuren levottomuuden ja tuskan jälkeen pääsi Leo aamulla viimein
nukahtamaan. Juoksin silloin viereiseen majataloon, jonka seinällä on
postilaatikko. Vein sinne kirjeeni Helmerille. Se oli minusta tehtävä
näinä raskaina tilintekohetkinä.
Palatessani näin postimiehen ja sain ihmeekseni kirjeen. Se oli
rouva Biondilta, jonka olemassaolo näinä päivinä on minulta melkein
unohtunut.
Epäröin avatako kohta vai ei, mutta kun Leo yhä nukkui ja
levollisemmin, aloin lukea.
Rakas rouva Rönn!
Teidän kirjeenne ja etenkin osoitteenne teki minut hyvin
iloiseksi. Minulle on tapahtunut paljon sen jälkeen kun erosimme.
Mieheni sairastui äkilliseen ja ankaraan vatsatautiin. Te
tiedätte, että hän oli heikko, ja tauti tuli ankarana. Hän
huononi hirvittävän nopeasti.
Muistatteko että ihailitte hänen hienoja, kauniita piirteitään?
Minä en viime vuosina voinut iloita niistä. Näin vain hänen
sairaan sielunsa. Mutta nyt! Olisittepa olleet näkemässä!
Usein hän ei voinut puhua tuskiltaan. Mutta minulle riittää koko
elämäni ajaksi iloa siitä, mitä hän sanoi. Hän piteli kättäni
omassaan ja hyväili sitä. -- Sinä olet ollut uskollinen -- aina
uskollinen, vaikka olen epäillyt, sanoi hän. Ja hänen katseensa
loisti.
Kaikista näistä raskaista vuosista huolimatta en ole koskaan
unohtanut sitä katsetta, jonka sain kun hän ensi kertaa suuteli
minua. -- Mutta tämä oli vielä paljon, paljon kauniimpi. Se otti
minut suureen lämpimään syleilyyn. Ja se lämmittää minua vieläkin.
Mieheni kuoleman johdosta oli huolehdittava paljosta. Te tiedätte
ehkä minkälaista on, kun kuolema tulee taloon. Pikku tyttöni
saivat tavallistakin enemmän huolehtia itsestään. Silloin
tapahtui onnettomuus. Giovannina oli pudota ikkunasta. Iso sisko
tahtoi pelastaa hänet, mutta ei jaksanut. He putosivat molemmat
juuri siitä ikkunasta, jossa te ensi kertaa näitte heidät. Se on
neljännessä kerroksessa, kuten muistatte.
He saivat kukin oman pienen valkoisen arkkunsa ja heidät
haudattiin yhdessä isän kanssa. Sain heidät asetetuksi niin,
ettei näkynyt paljon jälkiä heidän ruhjoutumisestaan. He olivat
molemmat kauniit ja suloiset kuin pienet valkopukuiset enkelit.
Suutelin moneen kertaan kaikkia rakkaitani. Ihmiset sanoivat
minulle, etten saisi sitä tehdä. Mutta minun täytyi. Sillä he
olivat minulle niin rakkaita kaikki kolme ja sydämeni oli täynnä
kiitollisuutta.
Olen Teistä ehkä hyvin luonnoton äiti. Mutta minä tunnen elämän
raskauden. Pikku karitsoillani on nyt hyvä olla.
Muuten soimaisin itseäni tapahtumasta ja surisin lohduttomasti,
mutta minulla oli aina surua sydämessä näistä nuoremmista. Nyt
otti Jumala ja Pyhä Äiti sen murheen pois.
Nurisin ennen. Pelkäsin elämää. Se oli mielestäni vain kovaa --
ainakin minun kohdallani. Nyt tunnen olevani suuresti armoitettu
nainen. Viimeiset raskaat vuodet veivät minulta kaiken, minkä
elämäni keväinen rakkaus oli minulle suonut. Nyt se annettiin
minulle takaisin hetkissä, joihin sisältyi enemmän kuin pitkään
ihmisikään. Ja lisäksi on minulla poikani. Hän syntyi ennen kuin
olin miehessäni huomannut taudin oireita. En osannut pelätä häntä
kantaessani enkä ole hänen suhteensa pelännyt myöhemminkään.
Nyt kun suru ja pelko eivät enää kalva minua, kun se hirveä
taistelu, jota me kaksi onnetonta kävimme keskenämme,
on päättynyt ihanaan ja suloiseen rauhaan, tunnen miten
suurella ilolla olen ponnisteleva poikani elättämiseksi ja
kasvattamiseksi. Tahdon hankkia hänelle kaikkein parasta
tietopuolisestikin. Tahdon kouluttaa hänet insinööriksi, jos
hänellä on taipumuksia siihen. Hän tulee silloin varmaan eteväksi
alallaan, tekee kenties keksintöjäkin, ehkä suuren keksinnön,
josta hänen isänsä uneksi.
Jos tarvitsette huonetta ja tahdotte tulla, voitte asua
luonani. Pietrokin tulee nyt asumaan kotona ja tiedän, että
molemmat tulemme rakastamaan pientä sinisilmäistä poikaanne. Me
koetamme pitää hänestä hyvää huolta ja suojella häntä ikkunan
läheisyydeltä.
Antakaa anteeksi, että kirjoitan näin paljon. Minulla on nyt
enemmän aikaa kuin on ollut koskaan senjälkeen, kun tulin perheen
äidiksi. Kotini on tyhjä ja hiljainen. Muistot puhuvat minulle
joka hetki ja sisimpäni on kuin yli äyräittensä vuotava astia.
Sentähden tekee kirjoittaminen hyvää.
Sormuksesta, jonka otin mieheni kädestä, olen teettänyt pienoisen
sormuksen ja panettanut helmen sen kannaksi. Sormuksen vien
tänään kappeliin, jossa usein rukoilen rakkaitteni puolesta.
Siellä on kaunis kuva Pyhästä Äidistä. Olen teettänyt sormuksen
hänen pikkusormeensa. Muut hänen sormensa ovat täynnä
koristuksia. Minun kiitosuhrini ei saa hukkua toisten joukkoon.
Panen sen hänen pikkusormeensa -- erilleen muista. En voi
uskoa, että muut ovat pelastuneet yhtä suuresta sisäisestä ja
ulkonaisesta hädästä kuin minä. Eikä liene muilla niin paljon
syytä iloon ja kiitollisuuteenkaan.
Kun katselen sormusta, tunnen että Pyhä Äiti käsittää minua. Hän
tietää, että tahdon kiittää nuoruuteni keväisestä rakkaudesta,
jonka sain kirkastuneena takaisin, ja äidinonnesta, jota ei
mikään kamala murhe enää ole sumentamassa.
Häpeän muistaessani, että sanoin Teille: Elämällä ei ole minua
varten muuta kuin kurjuutta. Mutta Te ymmärrätte, että silloin
olin väsynyt, väsynyt kuolemaan asti.
Nytkin on sekä sieluni että ruumiini väsynyt. Tuntuu joskus
siltä kuin olisin valmis lähtemään täältä. Mutta silloin muistan
poikaani. Ja ymmärrän että olen onnellinen ja armoitettu ihminen,
kun minulla on lapsi, jonka hyväksi saan tehdä työtä ja kolme
rakasta, siunattua olentoa, joita saan muistella.
Teidän Vittoria Biondi.
Käteni vapisi kääriessäni kirjettä kokoon. Pistettyäni sen kuoreen
käännyin vuoteelle, jossa Leo makasi. Jäin siihen seisomaan pitkäksi
aikaa. En ajatellut, en tiedä tunsinko mitään, katsoin vain yhäti
poikaa ja etäisyydestä kuulin väsyneen äänen toistavan: Kuolema ei
ole pahinta.
Silloin tunsin rakastavani lastani tarpeeksi antaakseni hänet pois.
Lankesin polvilleni. Olin siinä kauan, en tiedä itse miten kauan.
Vasta noustessani siitä huomasin pojan hengittävän tasaisemmin kuin
koko taudin aikana. Kuumehehkukin kasvoilla näytti heikommalta ja uni
oli rauhallista.
Ulkoa kuului pikkulintujen piiperrystä. Avonaisesta ikkunasta tunki
voimakas kukkien tuoksu huoneeseen ja aidan seipäällä kiekui kukko
kuin kutsuen pientä sairastani ulos keväiselle kentälle.
Tiesin, että elämä nyt kutsui.