Seuraavana aamuna tullessani poika käsivarrella alas portaita tuli
tonttu-ukko vastaan. Nähdessään lapsen pysähtyi hän siihen paikkaan
ja hänen vanhat silmänsä, jotka useimmiten olivat kuin puoliummessa,
revähtivät selko selälleen. -- Teillä on lapsi, lapsi, änkytti hän.
-- Tällainen punainen pulloposki, täyttää pian kolme vuotta,
esittelin iloisesti.
-- Niin, niin, niinhän ne lapset, soperteli ukko. -- Niin ne ennen
meilläkin...
-- Te olette lapsirakas!
-- Lapsirakas! Hän hymähti omituisesti. -- Armollinen rouva, kun
on yksi ainoa koko avarassa maailmassa -- yksi ainoa pidäke...
Hänen alaleukansa vavahteli ankarasti kuin esiinyrittävää itkua
torjuakseen. Silmiin nousi kostea kiilto.
Helmer tuli samassa katsomaan, missä viivyin. Kahvi odotti. Toiset
olivat kaikki juoneet kahvinsa, koskapa ei muita enää näkynyt
salissa. Sitä vanhaa, hienoa Italiassa asunutta herraakaan ei
kuulunut, vaikka Helmer häntä jo kauan oli odottanut. Hän ei ehkä
huolinut seurasta, kun illalla olin esiintynyt niin arkisessa asussa,
päätteli Helmer.
Helmer puhui tästä pitemmältäkin. Syötin kahvissa liotettua korppua
pojalle, välillä ajatellen tonttu-ukkoa ja tuota "köyhälistön puolta".
Tunsin taas samaa kuin usein ennenkin. Olisi tehnyt mieli tutustua
tuohon "toiseen puoleen", ottaa osaa heidän elämäänsä -- ei
ulkopuolelta tulleena, utelevana katsojana, vaan yhtenä heistä,
yhtenä, joka kuitenkin olisi kyennyt tekemään karun elämän heille
hieman valoisammaksi sen kautta, että itse oli saanut kasvaa hyvässä
kodissa. Mutta taas oli estämässä sama kuin ennenkin: ujostutti.
En löydä tapaa, millä pääsisin kosketukseen ympäristöni kanssa.
Helmerin lähdettyä kaupungille yritin kuitenkin. Johtaja Lingin
puoleen en tahtonut kääntyä. Tämä olisi ehkä tarjoutunut näyttelemään
minulle "toista puolta". Ja tuollainen "katseleminen", kun se koskee
paikkoja, joissa on ihmisiä, on minua aina kammottanut. Ennen
vanhaan, isän eläessä, kun joskus tein heikkoja yrityksiä päästäkseni
jonkinlaiseen työhön kanssaihmisteni hyväksi, olin joutunut
sentapaisiin tilanteisiin. Minua kuljetettiin sekä lastenkodeissa
että sairaaloissa ja erilaatuisissa "laitoksissa". Ja aina
taistelin sen muille kai käsittämättömän tunteen kanssa, että minua
kuljetettiin katsomassa erilaisia onnettomia ihmisiä.
Päästäkseni tällaisista kokemuksista kiersin "matkailijakotia" sekä
niillä molemmilla kaduilla, joiden varrelle se oli rakennettu, että
pihankin puolelta. Pihan puolella näin sisäänkäytävän, joka johti
"Yömajaan". Se tarkoitti sitä "toista puolta".
Menin takaisin kadulle portista, joka johti pääkäytävästä syrjässä
olevalle kapealle takakadulle. Täällä rupesin poikaa talutellen
hiljaa astumaan edes ja takaisin. Päiväkin sopi juuri siihen
paikkaan, eikä liikettäkään ollut. Siinä oli pojan kanssa hyvä astua.
Kello oli sivuuttanut puoli 12. Ihmisiä alkoi saapua
päivällisaterialle. Useimmat menivät suoraan "Yömajaan" kuin kotiinsa
ainakin. Jotkut näyttivät epäröiviltä, muuan kääntyi ovelta takaisin.
He olivat tietysti ensikertalaisia, joille paikka syystä tai toisesta
oli vastenmielinen.
Muuan maalaisnainen, jonka tumma, yksinkertainen puku muistutti
jonkunlaista kansallispukua, jäi arvelevasti portille seisomaan.
Tullessani kohdalle kysyi hän, oliko armollinen rouva täältäpäin
kotoisin ja tiesikö, mitä ruoka sisällä maksoi. Huomatessaan
vastauksesta muukalaisen kävi hän uteliaaksi. Hän tahtoi tietää,
mistä maasta olin kotoisin. Kaikilla muillahan nykyään oli hyvä olla.
Saksalaisille yksin oli elämä kovaa. -- Tuollainen lapsikin, sanoi
hän katsoen poikaan. Siinä katseessa oli kuin nälkää.
Olisin sinä hetkenä suonut poikani posket vähemmän punoittaviksi.
-- Olette maalainen, aloin vuorostani tiedustella.
Nainen tarttui kysymykseen kuin ystävällisesti ojennettuun käteen.
Hän oli ypö yksin tässä vieraassa kaupungissa. Ei ollut omaista ei
edes tuttavia. Ja sydän oli kuitenkin pakahtumaisillaan kaikesta,
mitä eteen oli sattunut.
Ehdotin, että yhdessä poikkeaisimme johonkin kahvilaan. Poika ei
jaksanut enää kävellä pitkälle. Hänen täytyi päästä nukkumaan. Mutta
sitä ennen olisi hyvä saada jotain virkistävää. Pyysin saada tarjota.
Vaimon epäröinti poistui samassa, kun hän käsitti, että tahdoin
tarjota. Hän pyysi saada kantaa poikaa. Ja kantaessaan puhui hän
lakkaamatta. Kaikki mitä hänen oli täytynyt pidättää sisimmässään
siitä syystä, ettei ollut ketään, jolle puhua, purkautui nyt
ryöppynä. Sota, se kauhea sota ei ollut säästänyt hänenkään pientä
kotiaan. Paljon siellä ei ollut otettavaa, mutta kaiken sen vähäisen
se otti -- tavalla tai toisella. Yksi ainoa lapsista oli terve.
Toinen poika oli sydänsairas, oli ollut sitä pienestä pitäen. Ei
hänestä sotaan olisi ollut, mutta veipä sota sittenkin. Sota-ajan
huono ruoka vei häneltä viimeisetkin voimat. Kotona maantöissä tuli
myöskin rasitusta liikaa, kun se ainoa terve oli poissa. Pellolla
kerran -- kesken työn -- painui hän äkkiä maahan kuin laho puu, jonka
yksi ainoa isku kaataa. Ja se terve meni tietysti sodassa. Useampia
heitä ei ollutkaan. Sillä kohta sen sairaan synnyttyä oli isä
saanut halvauksen. Liikkumattomana hän oli maannut vuoteessa lähes
kolmekymmentä vuotta. Hän eli yhä. Nuoret olivat poissa. Sellaistahan
elämän meno oli...
Hän puhui hitaasti, yksitoikkoisella äänellä kuin se, joka on
tottumaton ilmaisemaan tunteitaan. Kahvilan kohdalle tultuamme
keskeytti hän äkkiä puheensa. Näin katseessa nälkäistä odotusta.
Tilasin kahvia ja runsaasti hyvää, täyttävää leipää. Huomasin, että
vieraani seurasi tilausta suurella jännityksellä, ja se lisäsi iloani.
Kertomisesta ei tullut mitään, ennenkuin kahvit oli juotu.
Silloin yritti vieraani jatkaa kertomustaan, mutta poika oli käynyt
uniseksi ja alkoi marista. Minun täytyi tehdä lähtöä. Mutta vieras
pyysi saada saattaa. Hän tahtoi kantaa poikaa. Samalla hän saisi
puhua. Sisimpään oli sulloutunut niin paljon, että se ihan käin
salpasi henkeä.
Otin kuitenkin itse pojan käsivarrelleni ja vaimo kertoi. --
Maatilkun hoito oli käynyt hänelle kovin raskaaksi, kun ei ollut
ketään auttamassa ja kun muun työn ohessa oli liikkumaton, vuoteessa
makaava sairas hoidettavana. Eivät voineet naapuritkaan auttaa, kun
joka paikasta olivat parhaat tekijät poissa. Siiloin syntyi ajatus,
että talo ehkä oli myytävä. Ja ostajakin ilmaantui. Tämä oli etäinen
sukulainen, ja hän lupasi asettaa kaikki edullisesti avuttomiksi
joutuneille. Piti siinä olla jokin sellainenkin ehto, että kauppa
oli muutettavissa ja ehdot viimeisteltävissä kahden vuoden
kuluessa. Mutta elämä oli sen jälkeen kallistumistaan kallistunut
ja kiinteimistön arvo oli noussut ennen arvaamattomalla tavalla.
Sukulainen oli suurin voitoin myynyt talon eikä ottanut kuuleviin
korviinkaan puhetta toisten oikeuksista ja toisten hädänalaisesta
asemasta.
Vaimo keskeytti puheensa ja pyysi toistamiseen poikaa kantaakseen.
Näytin hänestä heikolta. Ja hän olisi mielellään kantanut enemmänkin,
sanoi hän, sen puolesta, jolla oli ollut osanottoa ventovierasta
varten.
-- Osanottoon on meillä jokaisella varaa, sanoin kun kiittäen
ojensin pojan vaimolle. Taisin samalla hymyillä ehkä hieman
surunvoittoisesti. Vaimo pani sen merkille ja katsoi ihmetellen
minuun. Hän kai ajatteli, että ihminen, joka tuli pitkien matkojen
takaa vieraaseen maahan, oli rikas joka suhteessa.
-- Me asumme nyt maalla, ei kaukana täältä. Pieni huonepahanen meillä
on, mutta ei tilaisuutta minkäänmoiseen viljelykseen. Sairaanhoidossa
kuluukin aikani. Nyt tulin kuitenkin kuulemaan, eivätkö lakimiehet
tiedä mitään neuvoa siinä talonkauppa-asiassa. Mutta turha oli
vaiva. Eivät enää voi auttaa, kun asia ei alusta tullut paremmalle
perustukselle.
Olimme matkailijakodin portailla ja tahdoin ottaa poikani. Mutta
vaimo tahtoi kantaa nukahtaneen lapsen perille asti. Hänellä oli
vielä jotain kerrottavaa. Ja se oli ihmeen vuoksi valoisaa. Se olikin
ylläpitänyt hänen voimiaan kaiken aikaa.
-- Katsokaa, miehelläni on veli, joka nuorena läksi Amerikkaan.
Hänelle kävi hyvin siellä ja miljoonien omistajaksi kuuluu hän
tulleen. Hän ei ole kirjoittanut vuosikymmeniin. Emmekä mekään, kun
ei hän. Mutta viimein, kun olivat minulle sanoneet että pitäisi mennä
kerjäämään, silloin päätin että nyt kirjoitan. Veli on kuitenkin
veli. Ja nyt minulla on sitäkin asiaa tänne kaupunkiin, että tahdoin
selvän osoitteen eräästä liikekonttorista. -- Hän veti taskustaan
paperin ja hänen kasvoihinsa syttyi kirkasta toivoa. -- Se on
tässä, sanoi hän levittäen paperin eteeni. -- Veli on veli, toisti
hän uudelleen ja pyyhkäisi liikutettuna silmäkulmaansa. -- Tämä ei
minusta sentähden tunnukaan kerjuulta.
Kirjoitin nimeni ja osoitteeni paperille ja ojensin vaimolle. Sitten
tiedustelin hänen postiosoitettaan. Seutu, josta hän oli puhunut,
on kuulun kaunista vuoristoa. Siellä olisi varmaan hyvä levätä.
Italiasta palatessamme voisimme ehkä poiketa sinne.
Vaimo ilostui ja kävi kaksin käsin puristamaan kättäni. -- Silloin on
ehkä vastaus Amerikastakin tullut, puheli hän kuin hartaudella. -- Ja
jos silloin kuuluu parempaa meille, voin ehkä minäkin osoittaa teille
jotain ystävällisyyttä. Voin ainakin antaa lapselle vuohenmaitoa. Se
on terveellistä.
Epäröin hetken. En ollut selvillä edes siitä, mitä tahdoin tehdä,
vielä vähemmän siitä, mikä oli oikeinta. Avuntarjous näin vieraalle
oli tietysti ymmärtämätöntä. Se saattoi olla epähienoakin. Ja
kuitenkin... Vaimossa oli jotain läpeensä luotettavaa ja samalla
sellaista arkaa hienotunteisuutta, jota saattoi tavata kotimaassa,
oikein sydänmaalla, jonne ei sivistyksen turmelus ollut ennättänyt.
Hän tuntui kotoiselta jo siitäkin syystä... Puhumattakaan siitä, että
hän oli yksi meille avuksi rientäneestä kansasta.
Vaimon kumartuessa hyvästelemään nukkuvaa poikaa pistin 50-markkasen
kirjekuoreen, jonka suljin. Vaimo lensi polttavan punaiseksi
ojentaessani sen hänelle.
-- Älkää panko pahaksi! pyysin. -- Voitte jos tahdotte pitää vaikka
lainana. Tai viekää se terveisinä miehellenne. Ja sanokaa, että se on
maasta, jossa on kärsitty ja kärsitään paljon.
* * * * *
Katsoin ikkunasta lähtevän jälkeen, kunnes hän kadunkulmassa katosi
näkyvistäni. Silloin otin esille italialaisen kirjan, jota olen
ruvennut suomentamaan, ja asetuin työhön.
Vasta myöhään illalla tuli Helmer. Hän oli hyvällä tuulella. Hän oli
käynyt katsomassa kaikkia kaupungin merkillisyyksiä. Vanha Italiassa
asunut oli häntä opastanut. Ja se mies osasi kertoa!
Helmer oli tietysti kutsunut hänet päivälliselle. Kaupungin
parhaimmassa ravintolassa olivat syöneet. Mutta Saksassa voi syödä
halvastikin. Ei maksanut enempää kuin neljäkymmentä markkaa henkeä
kohti, kertoi Helmer.
-- Meidän ateriamme täällä maksoi 12 mk.
-- Niin, niin, sehän hyvä! Mutta mies ei saa kyllikseen sellaisesta.
-- Saksan miehet saavat.
-- Sinä olet huonolla tuulella. Olet tietysti rasittanut itseäsi
turhalla työllä.
Ajattelin matkailijakodin "köyhälistön puolta" ja sitä seuraa,
jota minulla oli ollut. Ajattelin päivällistä, jonka hinnalla tuo
vuosikymmeniä vuoteessa maannut ja hänen vainionsa olisivat päässeet
hyvän kappaleen eteenpäin. Mutta en tiennyt kannattiko siitä puhua,
-- Minä olen tänään ollut aivan toisenlaisessa seurassa, sanoin
viimein hitaasti. Ja yks kaks tapasin itseni kertomasta. Vaimo,
jolla oli ne suuret surulliset silmät ja kotona huonepahasessa aina
sairastava mies, oli koko ajan edessäni. Muistin Helmerin vasta
kuullessani pitkän haukotuksen.
-- Sinäpä osaat olla monisanainen!
-- En, en aina, tuli minulta vähän kivakasti. -- Mutta tällaisissa
asioissa ei tarvitse etsiä sanoja. Minä en koskaan, en koskaan
opi sulattamaan sitä, että ruokaan, juomaan, tupakkaan ja vaikka
mihin viskataan hetkessä raha, jolla puutteenalainen eläisi päiviä,
viikkoja, ehkä vuosia.
-- Ei, ei, sinä et jaksa sulattaa sitä, että minun on hyvä ja hauska
olla. Ainahan sinä kiristät kukkaron suuta, kun sinun omastasi menee!
Olin ruvennut riisuutumaan enkä vastannut pitkään aikaan. Viimein
sanoin hiljaa: -- Et sinä vielä tunne minua, Helmer.
-- En, en, en vielä, yltyi Helmer. -- Mutta minä olen oppimassa. Minä
luulin sinua hyväksi kuin herran enkeli, silloin kun sinut otin.
Mutta oletkin saita vanha akka, joka ei muuta osaa kuin pitää kirjaa
miehensä menoista ja kiristää kukkaronsuuta.
-- Sinä käytät valittuja sanoja.
-- Valittujen sanojen aika on ohi. -- Helmer viskautui vuoteelleen ja
kiersi sähkön sammuksiin.
Helmik. 25. päivänä.
Olen päässyt hieman tutustumaan "tonttu-ukkoon". Hän tulee usein
vastaani portaissa. Luulen, että hän melkein pitää minua silmällä
saadakseen vaihtaa sanasen kanssani tai pikemmin ehkä ihailla Leon
pyöreitä poskia ja suuria sinisilmiä. Ukko ajattelee silloin tietysti
sitä yhtä ainoata, jonka tähden hän rakastaa kaikkia lapsia. Leon
ulkonainen hyvinvointi sattuu häneen ehkä kuitenkin kipeästi. Hänellä
on usein vedet silmissä, kun hän pikipäin hipaisee lapsen mekkoa.
Ellemme tapaa portaissa näen hänet seurusteluhuoneessa, jossa
hän mielellään istuu uunin lähellä. Yöt ovat olleet kirpeän
kylmät, monesti päivätkin. Mutta muualla ei lämmitetä kuin
seurusteluhuoneessa. Ei ole hiiliä. Kukaan muu ei siitä valita kuin
me ulkomaalaiset. Olen kuitenkin monesti nähnyt "tonttu-ukon" kädet
sinipunertavina ja kohmeessa tulevan ainoaan lämpimään huoneeseemme.
Asetuttuaan uunin ääreen ummistaa hän tavallisesti silmänsä.
Ensiksikin tahtoo hän päästä näkemästä ihmisiä, toivossa etteivät
hekään sitten katsele häntä. Hän pelkää vieraita, jotka voisivat
paheksua vanhan maalarimestarin läheisyyttä.
Toisekseen tahtoo hän unohtaa nykyisyyden ja elää entisajassa.
Hän on uskonut minulle, että uunin lämpö aina vie hänet siihen
maalaiskotiin, jonka hän ennen omisti. Aurinko paistaa siellä
kukkaiselle nurmelle. Kukko kiekuu aidan seipäällä. Pienen lätäkön
rannalla tallustelevat ankat loksauttelevat leukojaan vettä
hörpätessään ja karsinasta päässeet karitsat hyppelevät nurmella kuin
päästään pyörällä kesäisestä ilosta.
Oman perheen jäseniltä tuntuvat kaikki. Ja saman katon alla kaikki
asuvatkin sekä kesät että talvet.
Vaikka onkin maalaustöitä paljon, on siinä sivussa aikaa talon
asumiseenkin. Varsinkin kun on vaimo sellainen kuin hänellä oli.
Eivät keväiset karitsatkaan ilossa voittaneet emäntäänsä. Niin hän
oli kuin itse aurinko -- ja vieläpä parempikin, sillä hän säteili
aina. Ja kuitenkin oli hän aina työssä. Maalarinkin tehtäviin hän
oli ottanut perehtyäkseen. Ei ollut moitteen sijaa siinä, minkä hän
kädestään laski. Ei näkynyt siveltimen jälkeä. Paistavaa ja tasaista
oli kuin peilin pinta. Ja jos oli maalattavana rattaat tai muut
sellaiset, joita maalatessa täytyi olla epämukavassa asennossa, oli
se aina emännän osa. -- Ihan omiaan pienelle naisihmiselle, selitti
hän nauraen, kun istui kyykkysillään rattaiden alla ja ammattimiehen
taidolla huolehti jokaisesta pienimmästäkin kulmauksesta.
Joskus hän makasi selällään nurmikolla rattaiden alla ja maalasi
sillälailla. Sanoi sen kovin mukavaksi. Ja nauroi sanoessaan niin
että helähti. Ja jokainen, joka sen kuuli, sai siitä rintansa
kesäiloa täyteen.
Siinä äidin ympärillä lapsetkin aina mielellään kieppuivat. Silmällä
ja sanalla hän heitä siinä paimenteli ja kasvatti, -- esimerkillään
kuitenkin enin.
Tällaista on ukko minulle jutellut niinä muutamina hetkinä, jolloin
olemme sattuneet olemaan kahden. Hänen vanhoissa vetisissä silmissään
olen nähnyt kiillon, jota en unohda.
Iloitsen siitä, että toisen rikkaus tekee minut onnelliseksi --
vaikka itse olenkin köyhä.