Eilen tutustuin hieman täällä asuviin ihmisiin. Pojan nukuttua
menimme nimittäin Helmerin kanssa syömään illallista suureen
seurustelu- ja ruokasaliin.
Näin, että Helmerin katse hetken arvostelevasti kiersi huonetta. Hän
pani siellä olevat vaakaan ja teki sen perustuksella valintansa.
Salin vasemmanpuoleisella seinällä oli rivi nauloja, joissa
riippui erilaatuisia saksalaisia sanomalehtiä, kukin pidinpuikkoon
kiinnitettynä. Helmer valitsi niistä muutamia itselleen ja haki
sitten meille paikat huoneen perällä olevan pöydän ääressä, jossa
istui vanha valkopartainen herrasmies -- kaikesta päättäen hienoin
koko seurueessa.
Helmerin esittelyyn vanhus vastasi huomattavasti ilostuen puhetoverin
toivosta. Vilkas puhelu alkoikin kohta heidän välillään. Helmer
kertoi olevansa myöhästyneellä "häämatkalla". Maailmansodan
puhkeaminen oli näihin asti tehnyt sen mahdottomaksi.
Valkopartainen vanhus oli paljon läheisemmällä tavalla joutunut
kosketukseen sodan kanssa. Hän oli syntyisin saksalainen, mutta
oli oleskellut kolmekymmentä vuotta ulkomailla. Oikeastaan hän oli
asunut Italiassa, joskin hän sieltä yhtenään oli matkustellut eri
osiin maailmaa. Hän oli antanut avustusta maantieteellisiin teoksiin,
oli ottanut valokuvia erilaisia julkaisuja varten ja tehokkaasti
vaikuttanut Baedeker-opaskirjojen syntymiseen. Sodan alkuaikoina hän
oli Italiassa löytänyt turvapaikkansa ruhtinas Bulowin huvilassa,
mutta kun sitten Italia yhtyi ympärysvaltoihin, täytyi hänen lähteä
maasta ja kohta sen jälkeen takavarikoitiin koko hänen omaisuutensa.
Hänen oli nyt pakko viettää mitä vaatimattominta elämää, kunnes hänen
taloudellinen asemansa selvitettäisiin.
Huomasin, että Helmerin korvat herkistyivät hänen kuullessaan
ruhtinas Bulowin huvilasta. Hän viskasi minulle hätäisen
syrjäkatseen. Se koski pukuani. Olemme tällaisissakin asioissa kovin
erilaiset, Helmer ja minä. Puku, varallisuus, yhteiskunnallinen asema
merkitsevät Helmerille suunnattoman paljon, yksilö luonteineen vähän.
Sisintäni vihlaisee aina kipeästi tehdessäni tällaisia huomioita.
Etsin ikävöiden hyvää, herkkämielistä Helmeriä, jota rakastin.
Vanhan herran yhä jatkaessa kertomustaan kuuntelin toisella korvalla
muiden huoneessa olevien puheita.
Muuan nuori mies oli nähtävästi äskettäin tullut paikkakunnalle ja
saanut viran ulkomaisena kirjeenvaihtajana suuressa liikekonttorissa.
Sodan aikana oli hän ollut länsirintamalla. Hän kertoi sekä
nykyisestä työstään että sotakokemuksistaan. Silloin tällöin hän
tarmokkaasti painoi kokoonpuristetun nyrkin pöytään. Ryhti oli
sotilaallinen ja katse terästä. Hän oli minusta kuin ihmismuotoon
pukeutunut saksalaisen uhrivalmiuden ja tahdonjäntevyyden ilmaus.
Hänen puheensa joukkoon tuli kuitenkin odottamatta muutama lauhkea
sana äidistä, joka oli leski. Pieni eläke oli ennen hädin tuskin
riittänyt äidille. Nyt kaiken kallistuttua se ei riittänyt mihinkään.
-- Hihna on vedettävä tiukemmalle, nuorukainen kiristi samalla, ehkä
huomaamattaan, oman pukunsa vyötä. -- Elämä ei ole herkuttelua eikä
laiskanpäivien pitoa. Bismarckin, Fredrik Suuren ja Kantin kansa
näyttää vielä, mihin se pystyy työssä ja uhrivalmiudessa!
Nuoren miehen katse säkenöi isänmaallista innostusta ja lujaa
teräksistä tahtoa.
Ajattelin taas Helmeriä. Suuri ikävä täytti sisimpäni.
Se, jonka kanssa nuori mies puheli, tuntui oikealta
"tietosanakirjalta". Kuulin hänen tuontuostakin toistavan Saksan
suurmiesten lauselmia ja kertovan heistä. Sodasta hänellä myöskin
oli järkkymättömän selvät mielipiteet. Hän kävi rajusti silloisen
hallituksen ja etenkin keisarin kimppuun. Nuori mies raivostui siitä.
"Te olisitte tietysti hallinnut paremmin, tietysti, tietysti", ivaili
hän.
Politiikka ei juuri huvita Helmeriä, mutta panin merkille, että
hän useamman kerran vilkaisi jutteleviin. Hän kai näki, että
"Tietosanakirjan" kauluksesta ja kalvosimista olisi voinut kaapimalla
kaapia likaa.
Oliko sekin "sodan jälkiä?" Ja ehkä sekin, että tuolla ovensuussa
istui pieni, eriskummallinen olento, lähinnä muistuttaen
kokoonkäpristynyttä, kurttuista tonttu-ukkoa, joka saattoi olla hyvä
olemassa, mutta joka ei oikeastaan sopinut näyteltäväksi ihmisten
ilmoilla...
Samassa "tonttu-ukko" nousi. Nimelleen sopivan äänettömästi
luikahti hän ovesta ulos käytävään. Minäkin tein lähtöä, kumarsin
"italialaiselle" ja kiiruhdin vanhuksen jälkeen. Porraskierteessä
saavutin hänet.
-- Antakaa anteeksi, mutta olisi hauska tietää, asuuko täällä
enimmäkseen täyshoitolaisia, vai tuleeko tänne yhtä usein tavallisia
matkailijoita.
Vanhus näytti hämmästyvän. -- Molempia, molempia, toisti hän.
Vanhuksen pää tutisi, mutta silmät kiiluivat ystävällisesti ja
iloisesti.
-- Tekin olette täyshoitolainen, vai oletteko ehkä matkustava kuten
me? jatkoin tiedusteluani.
Hän säpsähti huomattavasti. Katseeseen tuli kuin arkuutta. -- Olenhan
minä täyshoitolaisena. Vaikka ei oikeastaan pitäisi. Tässä talossa on
toinenkin puoli -- köyhälistön. Siellä pitäisi minun olla. Ei täällä
kannattaisi. Ja minä olen vain vanha maalarimestari. Mutta minkä
tähden te kysytte?
Jäin vastausta vaille. Olin oikeastaan vain tahtonut päästä puheisiin
hänen kanssaan. Siten olin tullut kajonneeksi arkaan kohtaan. Ja nyt
hävetti. Mutta ukko katsoi minuun lempeästi kuin ystävään.
-- Nykyään eivät ihmiset kysy, sanoi hän harvakseen. -- Kukin
ajattelee vain sitä, miten itse pääsisi eteenpäin.
-- Oletteko te yksin -- ehkä sodan johdosta? tiedustelin entistä
rohkeammin.
Vanhuksen kasvoille painui pimeä varjo. Huulet alkoivat väristä ja
nytkähdellä. -- Ei niistä jaksa kertoa, sanoi hän viimein hitaasti.
-- Ehkä kuitenkin toisen kerran. Te olette ensimmäinen vieras, joka
kysyy. Teillä on niin ystävälliset silmät.
Hän jatkoi matkaansa, minä samoin. Mutta sota, "tonttu-ukko" ja se
"köyhälistön puoli", josta hän oli puhunut, valvottivat minua kauan.