Luen nykyään uudelleen parasta mitä maailmankirjallisuudesta olen
lukenut rakkaudesta. Ja luen sitä nyt toisella tavoin kuin ennen,
sen huomaan ilokseni. Mutta joskus hymyilen ajatellessani, että olen
tällainen auttamaton teoreetikko, joka yksin kihlausaikanaankin
opettelee rakastamista -- maailmankirjallisuuden avulla!
Aivan teoreettista se ei sittenkään taida olla, sillä vaikkei se
ennen ole kuulunut tapoihini, tapaan itseni nykyään usein itkemässä
lukiessani ylevistä, voimakkaista teoista, joita suuri rakkaus on
kypsyttänyt.
On mieltä nostavaa, että tuollaisia tunteita on olemassa ja että itse
saan omissa pienissä oloissani pyrkiä toteuttamaan sitä, mikä on näin
suurta ja ylevää.
* * * * *
Lokak. 16. p. 1916.
On häittemme toinen vuosipäivä.
Helmer herätti minut painamalla käsiini suuren kimpun krysanteemeja.
Hän oli edellisenä iltana poiminut ne puutarhastamme. Me asumme
nimittäin nyt maalla ja olen siitä ylen onnellinen.
Viime vuonna oli Helmerillä konttorityötä Helsingissä. Mutta se
työ ei sovi hänelle. Hän ei ole kyllin säntillinen "ei tarpeeksi
järki-ihminen", sanoo hän itse.
Meillä ei ole varaa aina vain kuluttaa ansaitsematta mitään. Olen
nyt saanut Helmerin innostumaan ajatukseen, että hänkin rupeaisi
suomentamaan. Ja sitä työtä voi tehdä maalla yhtä hyvin ja
paremminkin kuin kaupungissa. Maalla tulee elämä sitäpaitsi paljon
huokeammaksi. Olen siksi äärettömän iloissani siitä, että olen saanut
Helmerin tänne maalle.
En arvannut edeltäkäsin, että samalla itsekin saisin suuren
ilonaiheen jokapäiväiseen elämääni. Sain puutarhan, suuren vanhan
puutarhan, josta kukaan ei ole vuosikausiin välittänyt ja jonka
omena-, kirsikka- ja pähkinäpuut, havisevat haavat, juhlalliset
kuuset ja monet vanhat kukkapenkit nyt ovat alituisena ilonani.
En jaksa siellä paljon hommata. Mutta huolenpito siitä ja se
vähäinen, jota itsekin voin tehdä, on minulle suureksi iloksi.
Humiseva puutarhani antaa minulle hieman sitä, mitä ennen hiljaiset
hetket isän luona. Sinne menen, kun tarvitsen hiljaisuutta ja
sisäisten voimien keskittämistä. Helmerin kanssa elän hänen elämäänsä.
Ne kukat, jotka hän aamulla painoi syliini, tuntuivat melkein kuin
isän tervehdykseltä. Ajattelikohan Helmer sitä niitä antaessaan?
Parhaimman juhlailon antoivat minulle kuitenkin Helmerin iloiset
kasvot.
Nämä kaksi vuotta eivät ole menneet aivan hukkaan.
Mitä tulee vaikutukseeni, en voi kehua tuloksista.
Olin ehkä siinäkin suhteessa elämää kokematon ja lapsellinen. Vanhaa
ihmistä ei ole helppo kasvattaa -- ei edes sellaista lasta kuin
Helmer.
Marrask. 28. p.
Joulu on tulossa. Syksy on ollut sateinen ja pimeä kuten
tavallisesti. Tänä vuonna olen siitä kuitenkin kärsinyt enemmän kuin
ennen. Mieleni on usein painuksissa. Kaipaan puutarhaani. Se on
paljas ja riisuttu. Sen kukat ovat kuolleet. Sen pikku lintuset ovat
poissa. Se on vaitelias, köyhtynyt, mutta kohtaloonsa alistuva.
Onko se kuva itsestäni?
Jouluk. 12. p.
Ennen ajattelimme joulun lähetessä aina isän kanssa sitä, miten
valmistaisimme joulu-iloa sille pienelle piirille, joka oli meidän
ulottuvillamme. Minä sain tavallisesti tehdä ehdotuksia, isä tarkasti
ja täydensi niitä. Meillä oli molemmilla iloa siitä. Ja paitsi
tuttavapiiriämme koetimme Pelastusarmeijan ja eräitten järjestöjen
avulla päästä sellaistenkin luo, joita emme olisi muuten saavuttaneet.
Ei koskaan johtunut mieleenkään rajoittaa näitä menoja. Isä oli
tällaisissa tapauksissa runsaskätinen ja minulla oli se tunne, että
tällaiseen aina oli ja täytyi olla varaa.
Tänä jouluna tunnen ensi kertaa, että täytyy kieltäytyä antamisenkin
ilosta, siksi että elämiseen menee niin paljon ja kaikki vain yhä
kallistuu.
Tämä kokemus tekee kipeätä -- siitäkin syystä, etten ymmärrä, miten
järjestää elämäämme.
Hyvät toiveeni suomennostöistä ovat rauenneet. Alussa oli Helmer
oikein huvitettu siitä ja meillä oli iloisia työpäiviä, joiden
jälkeen virkistin Helmerin mieltä hyvällä kakulla, hillolla tai
muulla sellaisella, jolla äiti koettaa edistää lasten ahkeruutta.
Meillä oli hupaisia hetkiä yhdessä ja toiveeni olivat valoisat. Mutta
kun minä, joka olen tehnyt tällaista työtä ennenkin, vähän korjailin
Helmerin työtä, harmistui hän. En sitten enää yrittänytkään. Ja
luulin että taas kaikki luisti hyvin eteenpäin. Mutta kun Helmer
pari viikkoa takaperin lähetti kustantajalle käännöksen, johon hän
oli pannut paljonkin työtä, tuli se takaisin. Käännös oli huono ja
kustantaja ilmoitti, ettei hänellä enää ole mitään työtä Helmerille.
En ymmärrä miten elämämme vastaisuudessa on järjestettävä. Pitäneekö
meidän muuttaa takaisin kaupunkiin, jotta kielitunneilla voisin
ansaita lisää siihen mitä käännöstyöstä saan?
Isän minulle jättämä perintö, joka tuntui minusta suurelta, on
monesta syystä jo kutistunut kokoon. Kaikki kallistuu. Mitä on
tehtävä?
Tammik. 14. p. 1917.
Emme sittenkään muuta takaisin kaupunkiin. Saan vielä nähdä vanhan
puutarhani elpyvän uuteen eloon. Saan nähdä sen kantavan helmassaan
keväistä toivoa. Saan kuulla kotiin palanneiden muuttolintujen
liverrystä ja heikkoa piiperrystä pehmeästä pesästä.
Kuvastaako vanha puutarhani taaskin omaa elämääni?
Huhtik. 9. p.
En enää kanna huolta taloudellisesta toimeentulostamme. Tavallaan
siihen nyt olisi entistä enemmän syytä, ja sittenkin olen nyt
rauhallinen ja huoleton. Raha merkitsee minulle tätä nykyä vähän tai
ei mitään. Sisimpäni on kuin kohotettu olevaisuuden yläpuolelle.
Mikään ei minuun satu, mikään ei minua liikuta, -- jossain määrin
ehkä siksi, etten _tahdo_ antaa järkyttää itseäni, mutta enin siitä
syystä, että elän itseni ja kaiken ulkonaisen yläpuolella.
Ellei näin olisi, olisi elämä minulle nykyään sietämätöntä. Olen
oikeastaan tehnyt ehdottoman konkurssin.
En ole onnistunut enkä tule koskaan onnistumaan siinä, minkä asetin
elämäni päämääräksi. Nyt sen tiedän.
En voi vaikuttaa Helmeriin, en missään suhteessa. Ja onnelliseksi
teen hänet vain siinä määrin kuin kaikessa mukaudun hänen tahtoonsa
ja varaan hänelle tarpeeksi rahaa kaikkeen, mitä hänen mielensä tekee.
Tällainen elämä on kokonaan ristiriidassa oikeuskäsitteitteni kanssa.
Minun pitäisi siitä syystä nyt oikeastaan olla aivan epätoivoissani.
Mutta tämäkin tuntuu minusta nyt toisarvoiselta.
Tai erehdynkö itseni suhteen? Johtuuko rauhallisuuteni siitä, että
toivon pian ehkä siirtyväni ajan ristiriidoista.
Teen itselleni vääryyttä, jos sanon toivovani sitä. En ole niin
itsekäs, että tahtoisin päästä elämäni vaikeuksista ja jättää lapseni
tänne äidittömyyden katkeruutta tuntemaan.
En oikeastaan toivo mitään, en elämää enkä kuolemaa, en itselleni
enkä lapselleni. Minulla on vain hyvä olla tiedossa, että paras on
niin kuin käy.
En usko, että elämä tai kuolema riippuu ihmisistä tahi sokeasta
sattumasta. Kaikella on tarkoituksensa. Ja elämän kulkua johtaa
tahto, joka tähtää siihen, mikä sisäiseen kehitykseemme nähden on
korkeinta. Pienet, toisarvoiset ajalliset seikat eivät vaikuta tuohon
suureen, pyhään Tahtoon. Se tähtää horjumatta iäisyysarvoihin. Tämä
vakaumus tekee minut levolliseksi. En tätä tutkistele, en pohdi.
Lepään vain siinä.
Ainoa asia tai ajatus, jossa todella _elän_, on lapseni sisäisen
"minän" kehitys. Jos minulla on jotain tehtävää elämässä, koskee se
tätä. Tämä on ainoa, mikä nyt on minulle tärkeää ja oleellista. En
tiedä, missä määrin äiti voi vaikuttaa lapseensa, mutta sen tiedän,
että jos tässä ihmistahto jotain voi, tulee lapseni ihmiseksi, joka
rakastaa totuutta ja oikeutta.
Tätä ajatellen teen päivittäin parannusta sekä omasta että Helmerin
puolesta. Minä en sääli enkä hemmottele meitä ajatuksissani. Minä
ikäänkuin kokoan tajunnassani kaikki virheemme eteeni ja puhelen
lapselleni: Katso, tällaiseksi et sinä rakkaani saa tulla.
Menen kevättoiveita humisevaan puutarhaani. Kuuntelen siellä
sirkuttelevia lintuja, kerään keväistä päivänpaistetta koko
olemukseeni, ajatellen kaikkea sitä, mikä on hyvää ja kaunista ja
josta olen saanut osaa elämässäni, ja taas puhelen lapselleni: Tämä
on sinua varten kaikki, että sinä tulisit hyväksi, onnelliseksi,
aurinkoiseksi lapseksi ja kerran ihmiseksi, joka rakastaa ja tekee
totuutta.
Huhtik. 14. p.
Minä en tunne mitään suurta valtavaa iloa äidiksi tulemisesta, ja
siitä olen tavallaan pahoillani. Pelkään tässäkin suhteessa olevani
toisenlainen kuin muut naiset.
Ja kuitenkin on tämä mielestäni ainoa todella _suuri_ kokemus
elämässäni. Kaikessa muussa ovat kokemukseni enemmän tai vähemmän
koskeneet _itseäni_. Tässä olen _minä_ häviävä sivuasia. Olen
olemassa vain toista olentoa varten. Ja tuon toisen ilmestyminen
elämään on minulle -- aivan objektiivisesti ajatellen -- jotain niin
suurta ja ihmeellistä, että sitä syvimmällä hartaudella palvon.
Tässä mielessä ja näillä sanoilla tahdon päättää päiväkirjani.
En yleensä mielelläni usko ajatuksiani paperille. Olen kirjoittanut
vain joskus oman mieleni kevennykseksi ja omien ajatusteni
selvittämiseksi. Uskon, että päiväkirjani nyt loppuu tähän,
joko siksi, että olen ajallisen taipaleeni päässä tai -- siinä
tapauksessa, että kävisi toisin -- siksi, että minulla on elävä
olento, jolle puhelen mieluummin kuin päiväkirjalle.
Helmik. 14. päivänä 1920.
Vastoin luuloani pääsee päiväkirjani vielä nousemaan kätköpaikasta,
jossa se on ollut lähes kolme vuotta.
Olemme taas ulkomailla -- ensi kertaa kihlajaismatkamme jälkeen.
Pannessani tavaramme kokoon löysin tämän päiväkirjani ja pistin
mukaan.
Olemme nyt Etelä-Saksassa ja Helmer on luvannut viipyä täällä
senverran, että saan hieman levähtää.
Berliinissä olimme kokonaisen viikon. Mutta siellä oli kauheaa.
Helmer osti suunnattomasti tavaraa sekä itselleen että pojalle
ja minulle. Juoksin kaupoissa hänen kanssaan, kunnes olin aivan
nääntymäisilläni. -- Illoin oli hän myöhään milloin missäkin,
enimmäkseen mikäli tiedän erilaisissa ravintoloissa.
Berliinistä matkustimme Dresdeniin. Siellä ei meillä ollut
toimitettavia ostoksia, mutta siellä oli paljon musiikkia ja ihania
tauluja.
Helmer tahtoi kuitenkin pian jatkaa matkaa. Olemmekin senjälkeen
käyneet jos kuinka monessa kaupungissa, kunnes viimein jouduimme
tänne.
Näin eräästä asuntolaluettelosta, että matkailijakoti, jossa nyt
olemme, on halvimpia ja kuitenkin kohtalaisen hyvä. Helmer suostui
tulemaan tänne ja saimmekin heti paikalla huoneen. Se on siisti ja
rauhallinen. En vielä tiedä minkälaista täällä muuten on. En ole
nähnyt mitään enkä ketään. Leo ja minä olemme nukkuneet kilvan. Olen
pohjattoman väsynyt.