Roomassa 4. päivänä huhtikuuta 1914.
Hiivin tänään aamukahvin jälkeen kenenkään tietämättä kaupungille.
Kuljin Borghese-puiston kulmitse Monte Pinciolle päin oikaisten
suuren, maalaistuntuisen nurmikentän poikki. Jäin istumaan sen
etäisimmälle laidalle lähelle Villa Mediciä ja koetin kuvitella
mielessäni, että olin kotona Suomessa kesäisellä kedolla.
Suuren maailman humu tuntui olevan etäällä minusta. Silloin tällöin
näin komeita ratsastajia, jotka karauttivat muhkeita ratsujaan
valtateitä pitkin viskaten pölypilven toisensa jälkeen kotoiselle
niitylleni. Jalkamiehiäkin oli jonkun verran liikkeellä -- arvatenkin
ulkomaalaisia, jotka samoin kuin minä halusivat yksinäisyyttä.
Poimin joukoittain ympärilläni kasvavia valkeita kaunokaisia ja aloin
sitoa niitä seppeleeksi.
Kenelle?
Ajattelin isää. Hänelle olisin sen vienyt, jos olisin voinut.
Aloinkin tapani mukaan puhella isän kanssa. Olen tällä matkalla
yhtenään tuntenut hänen läheisyyttään. Hän iloitsee matkastani,
tunnen sen.
Mutta sitten kääntyi ajatus Helmeriin, enkä senjälkeen enää voinut
vaipua rauhalliseen mietiskelyyn.
Helmer on suinpäin tullut Suomesta tänne. Koko maa oli hänelle
autio ja tyhjä senjälkeen, kun olin lähtenyt, vakuuttaa hän. Ja
kuitenkin hän itse vaatimalla vaati minua lähtemään tänne suruni
haihduttamiseksi, kuten hän sanoi.
Ilman Helmeriä en todellakaan olisi matkalle joutunut. Tiedän, ettei
ihminen matkusta kaipuutaan pakoon -- en minä ainakaan. Ja toisekseen
on minulla toimintakykyä ja päättäväisyyttä perin vähän. Mutta Helmer
ei hellittänyt. Hän selitti, että isä olisi suonut minun lähtevän.
Ja tunsin, että hän siinä suhteessa oli oikeassa. Itse tahdoin saada
tilaisuutta parantaa kielitaitoani. Isän minulle jättämä perintö
on tosin suurempi kuin saatoin aavistaakaan. Mutta en tahdo olla
toimeton koroilla eläjä. Tahdon tehdä työtä -- ehkä suomentaa ja
antaa kielitunteja.
Vahvassa työaikeessa tulin tänne. Mutta olin tuskin päässyt kunnolla
alkuun, kun Helmer ilmestyi.
Hänen tänne tulonsa ei edistä työntekoa. En saa mielenrauhaa, en edes
ulkonaista hiljaisuutta tarpeeksi.
Jos hiivin yksin ja salaa jonnekin, kuten tämänpäiväiselle
aamuretkelleni, on hän allapäin ja lohduton kuin lapsi.
Välistä koetan leikinlaskulla haihduttaa hänen mielipahaansa, toiste
en ole sitä ensinkään huomaavinani. Mutta mikään keino ei ole hyvä.
Helmer, joka muuten on täydellinen hetkenlapsi, monesti mielestäni
ryhdittömyyteen saakka, on minuun nähden hellittämätön.
Kaikki tai ei mitään.
Ystävälliset, sisarelliset tunteet, joita voisin, vieläpä
tahtoisinkin tuhlata hänelle, eivät hänelle merkitse mitään.
Ratkaisun hetki lähenee. En voi sitä enää väistää.
Tämä tietoisuus hääti minut hiljaiselta, kesäkukkien peittämältä
nurmikolta keskelle suurkaupungin kirjavaa elämää.
Menin Borghesein komeaan huvilaan. Kuljin loistavasta salista
toiseen, mutta en voinut keskittää ajatuksiani siihen mitä näin.
Vasta Tizianin ihmeellinen taulu pysäytti minut. Sen ihanat värit
hivelivät silmääni. Sen muodot olivat kuin musiikkia. Mutta tuon
kaiken näin ja kuulin sittenkin kuin unessa. Taulun esittämät
ajatukset sitävastoin tarttuivat minuun kuin olemuksemme sisimpään
iskeytyvä sana, josta emme vapaudu ennenkuin rehellisesti olemme
käyneet tilille oman itsemme kanssa.
Mitä oli taiteilija oikeastaan tarkoittanut, mitä tahtonut saada
sanotuksi ihmisille? Kuvasiko tuo rauhallinen, kaivon kannella
istuva nainen, jonka koko olemus uhkuu äidillistä antamiskykyä,
"taivaallista rakkautta", kuten sanottiin, ja tuo toinen, alaston,
suitsutusastiaa kohottava hehkuvan huumaavia maallisia tunteita?
Tai tahtoiko suitsutuksen kantaja, kuten toiset luulevat, "kehoittaa
rakkauteen?"
Oli miten oli, tunsin itseni tuossa hiljaisessa, mietiskelevässä
olennossa. Tunsin, että noin voisin rakastaa, noin rauhallisesti kuin
äiti, joka vain tahtoo pitää hyvänä ja antamistaan antaa.
Tuon toisen olemus tuntui minusta vieraalta. Vaikka kallistaisinkin
korvani hänen puheilleen, vaikka koettaisinkin seurata "kehoitusta
rakkauteen", voisinkohan koskaan oppia rakastamaan tuolla tavalla?
Ja kuitenkin -- tunnen, että koko olemukseni on täynnä ikävöivää
antamishalua. Elämä on käynyt niin tyhjäksi, niin tarkoituksettomaksi
senjälkeen, kun isä jätti.
Mutta kelpaakohan tällainen tunne avioliiton pohjaksi? Eikö siihen
vaadita muuta, eikö juuri tuota, joka tahtoo vetää puoleensa, tahtoo
omistaa ja hallita oman olentonsa suloudella?
Puuttuuko minulta kokonaan tällaisia tunteita? Ja onko se
luonnotonta? Vai enkö tunne itseäni? Enkö ole tarpeeksi rehellinen,
vaikka analysoin ja pengon joka tunteen ja teon alkujuurta?
Samana iltana myöhemmällä.
Kaikki asuntolassamme ovat jo vetäytyneet makuuhuoneisiinsa ja
nukkuvat ehkä jo. Minun ei kuitenkaan kannata panna maata. Tunnen,
etten voi nukkua.
Koko sisimpäni huutaa ja ikävöi isää kuin avuton, pieni lapsi. Elämä
oli minulle yksinkertaista, mutkatonta, rauhantäyttä isän eläessä.
Nyt olen kuin eksynyt sorsanpoika, joka yksin ja murheellisena keinuu
ristituulissa levottomilla laineilla.
Isän jättäessä ilmestyi Helmer elämääni. Rauha loppui ja levottomuus
alkoi. Mutta rauha ei aina tiedä rikkautta -- ei ainakaan ulkonainen
levollisuus ja rauha. Isän eläessä oli levollinen elämämme samalla
rikasta. Mutta pelkään, että jään perin köyhäksi, ehkä yksipuoliseksi
ihmiseksi, jos levottomuutta ja mahdollista ristiriitaa peläten
karkoitan Helmerin luotani.
Ainakin vakuuttaa Helmer itse näin. Hänen käsityksensä ei kuitenkaan
ole objektiivisin. Hän koettaa kaikkia mahdollisia keinoja saadakseen
minua uskomaan, että juuri me kaksi kaikkine vastakohtinemme
erinomaisesti voimme täydentää toisiamme.
En ensinkään ottaisi näitä hänen väitteitään huomioon, jollen itse
olisi hieman taipuvainen uskomaan samaa.
Ja kuitenkin epäröin yhä vielä, -- nyt aivan yhtä paljon kuin
Helmerin ensi kertaa puhuessa kanssani tästä.
Kävihän Helmer isän eläessäkin luonamme. Yhteen aikaan etenkin.
Hänellä taisi silloin olla taloudellisia vaikeuksia. Mutta hän tuli
aina isän luo. En ollut huvitettu hänen seurastaan eikä isäkään
koskaan koettanut herättää mielenkiintoani häneen. Tunsin aina, että
isä piti Helmeristä vain siksi, että hän oli Maija-tädin ainoa lapsi,
joka pienenä jäi äidittömäksi.
Ehkä tässä kuitenkin erehdyn. Isä ei myöskään koskaan sanonut mitään
pahaa Helmeristä. Isä käytti yleensä säästäen sanoja, etenkin
puhuessaan muista ihmisistä. Hän kävi puheliaaksi vain silloin, kun
hän tulkitsi minulle mielikirjailijoitaan tai mieliaatteitaan.
Siinä pienessä piirissä, joka talvisin kerran viikossa kokoontui
hänen luokseen, saattoi hän myöskin vilkastua. Siihen kuului vain
kolme vanhaa herraa -- erakkoluontoisia kuten isäkin. He tulivat
aina klo 5:n ja 6:n vaiheilla iltapäivällä ja läksivät yhdeksältä.
Teetä he joivat -- ei mitään muuta, mutta sitä lasin toisensa jälkeen
kotona leivotun vehnäsen kera. Vein aina itse teetarjottimen isän
huoneeseen ja laskettuani sen pöydälle hiivin huoneen perimmäiseen
nurkkaan. Sinne jäin kuuntelemaan herrojen puheita. Ja tiesin, että
seuraavana iltana oli vielä suurempi ilo odotettavissa, sillä silloin
selitti isä minulle mitä en keskustelusta ollut ymmärtänyt.
Eivät nämä vanhat herrat suuresti lisänneet ihmis- ja
elämäntuntemustani, vaikka kehittivätkin ajatuskykyäni. Eivätkä sitä
tehneet muutkaan. Sillä muita kävi meillä ani harvoin.
Isän kuoltua tunsin oikein, miten avuton olen suhteessani muihin
ihmisiin. Jouduin silloin heti tekemisiin monenlaisten ihmisten
kanssa, sillä oli paljon kaikenlaista selvitettävää.
Silloin tuli Helmer. Hän otti huolehtiakseen kaikesta. Olin
sanomattoman kiitollinen hänelle.
Palkitsenko nyt kaiken työntämällä hänet luotani?
Enhän sitä tahtoisi. En hänen tähtensä enkä itsenikään tähden. Olen
pelottavan avuton ja yksin elämässä.
Mutta en myöskään tahtoisi pettää häntä enkä itseäni. Enkä tiedä onko
minulla sitä rakkautta, jota avioliitossa vaaditaan. Joskus tuntuu
siltä, että on -- toiste taas siltä, että ei ole.
Huhtik. 5. päivänä.
Hiivin tänäkin aamuna Helmerin tietämättä asuntolasta. Harhailin
kauan ristiin ja rastiin kaupungilla. Viimein poikkesin pieneen
kirkkoon, jonka nimeä en vieläkään tiedä.
Kun työnsin kirkon oviverhon syrjään, lehahti kostea, ummehtunut ilma
vastaani. Se on tavallista Rooman kirkoissa ja se tuntuu pahalta.
Siinä on haudan hajua. Ja se on mielestäni kuvaavaa katolilaisuudelle.
Kirkon viileys sitävastoin tuntui hyvältä. Se painui otsalleni
vilvoittavasti kuin raikastuntuinen käsi. Kirkossa vallitseva
puolihämärä teki minulle myöskin hyvää. Se muistutti hämyhetkistä
isän huoneessa, jossa vietin päivittäin uudistuvia juhlahetkiä.
Niinä hetkinä elin voimakkaammin ja syvemmin kuin milloinkaan ja
missään muualla. Tunsin olevani siinä ilmapiirissä, josta olemukseni
alkujuuret nousevat. Isä ja minä olimme kuin kaksi oikein hyvää
toveria. Ei tarvittu montakaan sanaa toisen puolelta, kun toinen jo
käsitti. Eikä isä koskaan kyllästynyt kertomiseen ja selittämiseen.
Päinvastoin. Hänen ilonsa oli perehdyttää minut siihen mietiskelyyn
ja ajattelun maailmaan, jossa hän itse eli.
Sisimpäni on ollut kotia vailla siitä asti, kun ei noita
hetkiä enää ole ollut. Ja elämä on samalla käynyt merkillisen
tarkoituksettomaksi. Käytännöllisesti puhuen nimittäin. Kukaan ei
enää tarvitse minua.
Elämässä olisi tietysti tehtävää monenlaista. Mutta en osaa käydä
siihen käsiksi. Olen jollain tavoin mahdoton suhtautumisessani sekä
lähimmäisiini että elämään yleensä.
Helmer on aivan toisenlainen. Hän on joka solultaan kiinni
ympäristössä. Hän on vilkas, avomielinen, seuraa rakastava ja seuraa
ikävöivä.
Hän on auttanut ja hän voisi auttaa minua vastakin monessa suhteessa.
Mutta hän tekee sen vain yhdessä tapauksessa. -- -- --
Ajatukseni ajoivat minua alttarilta toiselle pienessä hämärässä
kirkossa. Katseeni siirtyi taulusta tauluun. Katselin, enkä
kuitenkaan nähnyt. Vasta muudan puuhun veistetty Ristiinnaulitun kuva
sai minut pysähtymään.
Se oli harvinaisen kaunis, muistutti samanlaatuista, Nürnbergissä
näkemääni veistosta. Puu oli saanut henkeä ja elämää sen käden
kautta, joka sitä oli muovaillut. Joka piirto puhui.
Mutta kuvasta kääntyi huomioni pieneen punaiseen paperiruusuun, joka
riippui jalkoja lävistäneessä ristinnaulassa. Sillä ei sinänsä ollut
minkäänlaista arvoa. Se riippui päinvastoin siinä jonkinlaisena
inhimillisen voimattomuuden ja vähäpätöisyyden edustajana. Mutta
siinä oli jotain omituisen liikuttavaa. Se pani minut pakostakin
muistamaan sanoja: "Hän teki minkä hän taisi".
Lyykähdin istumaan läheiselle rukouspenkille ja käteni painuivat
toisiinsa kuin kaksi pientä avutonta lasta, jotka etsivät tukea
toisistaan.
Tahdonko, voinko minäkin sanoa samaa kuin tuo ruusu?
Minulla ei ole sitä rakkautta, joka nostaa tunteiden tulen
hulmuavaksi suitsutukseksi ja jonka olemus on hehkua ja houkuttelevaa
vetovoimaa. Mutta minulla on pohjaton tarve antaa rakkautta,
tehdä onnelliseksi ja löytää oman elämäni sisältö elämällä toisen
hyväksi. Enkö uskalla tarjota sitä rehellisesti, totuudenmukaisella
suoruudella ja samalla olemukseni koko hellyydellä?
Istuin siinä kauan. Ajattelin isän toverina viettämiäni vuosia. Niinä
olin enimmäkseen ollut vastaanottamassa. Mutta sainhan silloin vähän
antaakin. Pölyn pyyhkiminen isän huoneesta, sellaisella tavalla,
etteivät isän tärkeät paperit joutuneet epäjärjestykseen, kukkien
asettaminen pöydälle, sellaisten kappaleitten soittaminen, joita
äiti oli soittanut ja joita isä siitä syystä rakasti, kaikki nuo
pikkuseikat olivat suloisen suuriarvoisia minulle, siksi että niissä
sain purkaa sydämeni halun huolehtia isästä.
Näin voisin nyt huolehtia Helmeristä, joskaan en aivan samanlaisin
tuntein -- niin, ehkä sittenkin tavalla, joka tekisi hänelle,
äidittömälle hyvää.
Tiedän, että hän on aivan toisenlainen. Isä ja minä olimme samaa
juurta. Helmer ja minä sitävastoin olemme kuin kotoisin eri
kiertotähdiltä.
Mutta eikö rakkaus voi rakentaa siltaa maailmasta toiseen?
Istuessani tuon pienen punaisen ruusun läheisyydessä matalalla
rukousjakkaralla olen yhtäkkiä puheissa isän kanssa.
-- Isä, tiedustelen, sano minulle suoraan, mitä pidit Helmeristä?
-- Hän on Maija-siskoni ainoa poika, vastaa isä arvelematta.
-- Mutta hänessä ei ole minkäänlaista ryhtiä. Isä, sinä surit sitä
itsekin usein.
-- Hänellä on äitinsä herkkä ja hellä mieli.
-- Mutta isä, sinä et läheskään aina häntä hyväksynyt. -- Sanon
sen hätäisesti kuin nuhdellen isää siitä, ettei hän käsitä, mistä
kaikesta on kysymys. Silloin isä katsoo minuun niin rauhallisesti
kuin ainakin ja sanoo levollisesti: Ihminen voi ja hänen tulee
kehittyä.
Tartuin sanoihin kuin tasapainonsa menettänyt hänelle tarjoutuvaan
tukeen. Tunsin, että minäkin tahdon tuon pienen ruusun tavoin tehdä
minkä taidan. Sydämeni suurimman hellyyden ja lämmön tahdon antaa
Helmerille. Tahdon rakastaa hyvän hänessä voitolle. Tahdon olla
hänelle tuki ja toveri. Tahdon rinnan hänen kanssaan sisäisesti
kasvaa ja kehittyä.
Astuin hiljaisena ja hartaana ulos kirkon ovesta. Pysähdyin
portaille, johon aurinko paistoi täynnä iloista elinvoimaa.
Kirkon viileä kolkkous tuntui minusta tänä hetkenä edustavan sitä
toimetonta, muista eristettyä elämää, jota viime aikoina olen
viettänyt. Aurinkoiset kirkonportaat ja katu, jossa kuvat nopeasti
vaihtelivat, kuvasi rakkauden rikastuttamaa elämää.
Käännyin portailla istuvan vanhan naisen puoleen. Hän ojensi pyytävän
kätensä minua kohden. -- Oletteko yksin, tiedustelen painaessani 20
centesimin hänen käteensä. Hän alkaa itkeä. -- Yksin, yksin ja suuri
suru painaa. Minä rakastin vain itseäni.
Sanat iskivät suoraan sisimpääni. Itseäni olen minäkin enimmäkseen
rakastanut -- siihenkin aikaan kun isä eli, sillä isä ja minä olimme
yhtä. Muille en ole koskaan elänyt. En ole voinut -- sen omituisesti
eristetyn aseman kautta, johon elämässä olen sekä sisäisesti että
ulkonaisesti joutunut. Mutta tästä puolin muuttuu kaikki. Helmer
auttaa minua.
-- Nuori Signorina, se on onnellinen, joka saa elää ja sovittaa,
sopersi vanhus itkeä nyyhkytellen.
Painoin kiireisesti paperirahan hänen käteensä. Näin hämmästyneen
katseen ja kuulin huudahduksen, jonka sanoja en erottanut. Olin jo
kiitämässä juoksujalkaa katua pitkin. Vanhuksen sanat olivat panneet
koko sisimpäni väräjämään. -- Tahdoin elää ja sovittaa, sovittaa
senkin, että lapsesta saakka olin ollut oman kotini keskipisteenä.
Olin kasvanut suuren isällisen hyvyyden hellimänä antamatta muille
sanottavasti osaa kaikesta siitä hyvästä, mikä oli tehnyt oman
elämäni valoisaksi. Tähän asti olen ollut vastaanottamassa, tästä
puolin tahdon antaa. Tähän asti on maailmani ollut pieni ja ahdas,
nyt sen on avarruttava. Vihkiydyn lukemattomille velvollisuuksille
samalla kun avaan sydämeni rakkaudelle.
Eteenpäin kiitäessäni ajattelin Helmeriä. Jos on olemassa
jonkunlaisia langattomia johtoja sielusta sieluun, täytyisi hänen
pian ilmestyä eteeni. Hänen täytyy tuntea, että kiiruhdan tehdäkseni
hänet onnelliseksi.
San Silvestron kohdalla seisoikin Helmer äkkiä edessäni. Mutta hänen
katsantonsa oli synkkä ja syyttävä.
-- Taaskin menit sanomatta sanaakaan, puhuu hän hiljaa kiihkeä ikävä
äänessä. -- Et välitä siitä, että tulin kaukaa tänne sinua hakemaan.
Tunsin suurta halua nauraa. Olin mielestäni kuin lapsi, joka toisen
riidellessä pitelee selkänsä takana jotain, millä tietää heti
paikalla voivansa lopettaa toisen surun.
-- Sinulla on kaikkea -- minulla ei mitään. Sinulla oli pienenä äiti
ja viime aikoihin asti isä, joka sinua piteli kuin kukkaa kämmenellä.
Sinulla on varaa ja mahdollisuuksia järjestää elämäsi niinkuin
hyväksi näet. Minä olen köyhä joka suhteessa. Minulla ei ole ketään,
joka minusta välittäisi. Ja kuitenkin hennot sinä aina näyttää kylmää
mieltä.
Helmer oli kalpea mielenliikutuksesta. Yhtäkkiä kiepsahdin kadulla
hänen eteensä. Luulen, että kasvoni säteilivät. Sisimpäni oli
tulvillaan suurta, sydämellistä halua tehdä onnelliseksi.
Ojensin molemmat käteni Helmeriä kohden. Puhua en voinut.
Silloin Helmer käsitti.
Kiihkeästi hän kiersi käsivartensa vyötäisilleni, ja kun siitä
varovasti irtauduin ympäröivien ihmisten tähden, painoi hän käteni
sydämelleen. Se takoi ja jyskytti.
Hän puhui ja nauroi lakkaamatta. Viimein hän sai minut vedetyksi
erääseen porttikäytävään. Se oli erään nunnaluostarin sisäänkäytävä.
Mutta Helmer ei siitä välittänyt. Hän suuteli minua suutelemistaan.
Aluksi nauroin. Mutta mitä rajummaksi Helmerin ilo kävi, sitä
hiljaisemmaksi kävin itse. Voimakkaat tunteet tekevät minut aina
hiljaiseksi. Ja hetki oli elämäni kaikkein onnellisimpia. Olisin
mielelläni silloin kuollut. Tiesinhän tehneeni ihmisen onnelliseksi
-- ja juuri hänet, jota kohtaan sydämeni on tulvillaan hellyyttä.
Espanjalaisten portaiden luona ostimme toisillemme kukkia. Sitten
käännyimme Monte Pinciolle ja sieltä Borghese-puistoon.
Siellä Helmer tahtoi ottaa vaunut ja hevosen. Hän tahtoi kerrankin
unohtaa köyhyytensä ja vain muistaa, että hän nyt oli rikas,
suunnattoman rikas.
Ehdotus oli minusta vastenmielinen. Minäkin tunsin itseni rikkaaksi
ja onnelliseksi, mutta juuri siitä syystä olisin tahtonut istua
kotona Suomessa, mieluimmin jonkun syrjäisen metsäpolun varrella
piilossa kaikkien katseilta. Tuntui vastenmieliseltä astua
vaunuihin ja ajella Borghese-puistossa kuin näytelläkseen onneaan
välinpitämättömille ja vieraille ihmisille.
Tukahdutin kuitenkin omat tunteeni. Nauroin ja puhelin astuessani
Helmerin tilaamiin vaunuihin. Tahdon tästä puoleen ajatella
kuin Helmer, tuntea kuin Helmer. Elämäni tehtävä on tehdä hänet
onnelliseksi. Ja vain se, joka rakastaa kyllin paljon elääkseen
toisen elämää, voi sellaisessa onnistua.
Toistelin tätä itselleni kunnes viimein todella iloitsin yhteisestä
ajeluretkestämme. Ja kun ajoimme Borghesein huvilan ohi, hymyilin
ajatellessani, että eilen seisoin siellä arkana ja epäröivänä
katsellen Tizianin ihmeellistä taulua.
Helmer puheli ja nauroi kaiken aikaa iloisesti kuin lapsi. Annoin
ajatusteni hukkua hänen iloisuuteensa. Ajattelin pientä, haurasta
kuplaa, jota vallattomat vaahdot kuljettavat eteenpäin. Se hukkuu
tavallaan kuohuihin. Mutta uudessa olotilassaan kiitää se kasvavin
voimin päämääräänsä kohden.
Sellaiseen elämään olen tänään vihkiytynyt.
Huhtik. 6. p.
Aamulla oli palvelija kahvia tuodessaan veikeän näköinen. Kun hän
laski tarjottimen pöydälle vuoteeni viereen, näin siinä kirjeen ja
kimpun ihania tummanpunaisia ruusuja.
Kahvini jäi kylmenemään. Katselin ruusujani, hengitin niiden tuoksua
ja iloitsin.
Mutta tapani mukaan painuin myöskin pitkiin ajatuksiin.
Nuo ruusut muistuttivat minua ensimmäisistä, joita Helmeriltä olin
saanut.
Olin isäni kuoltua kokonaan suruni murtamana. Silloin Helmer oli
minulle arvaamattomaksi avuksi. Hän huolehti kaikesta. Oli siitä
syystä luonnollista, että hautajaisten jälkeen kehoitin häntä jäämään
meille joksikin aikaa. Hänellä ei siihen aikaan ollut erikoista
tointa. Hän jäi siksi mielellään ja viipyikin niin pitkään, että
lopulta annoin pienen lähtöä koskevan viittauksen.
Lähtönsä edellisenä iltana hän puhui minulle ensi kertaa tunteistaan.
Jouduin siitä aivan suunniltani. En ollut ajatellut muuta kuin
suruani.
En aamulla noussut edes sanomaan hyvästiä Helmerille, lähetin vain
terveisiä. Kohta sen jälkeen sain suuren kimpun hehkuvia ruusuja.
Iltapäivällä tuli lisäksi matkalla kirjoitettu kirje. Se oli täynnä
anteeksipyyntöä ja katumusta. Raakalaiseksi soimasi Helmer itseään.
Itsekäs, kurja hän oli ollut murtautuessaan surun pyhäkköön. Mutta
rakkaus oli pettänyt hänet.
Siitä aamusta alkoi se taistelu -- tai sanoisinko suhde, joka nyt on
päättynyt kihlaukseemme.
Pistin yhden ruusuista rintaani ja menin seurusteluhuoneeseen.
Samassa tuli Helmerkin vastakkaisesta ovesta sinne. Hän näytti
loistavalta kiiltonahkaisesta kengänkärjestä hiusrajaan asti. Ja
rajun iloinen hän taaskin oli. Minun täytyi pyytää armoa, jottei hän
tukahduttaisi minua suutelemisellaan.
Aloimme sitten miettiä minne lähtisimme. Ehdotin San Lorenzo de
Muraa. Mutta Helmer kauhistui. Kihlausretki -- hautausmaalle!
Mieletöntä!
Puolustauduin sillä, ettei se aivan hautausmaata ollut. Ja siellä
oli metsikkö, jota etäältä katsoen olisi voinut luulla suomalaiseksi
kuusikoksi. Se olisi tuntunut kotoiselta. Helmer ei sittenkään
tahtonut. Siksi päätimme lähteä Colosseumiin ja sieltä kävellä
Konstantinuksen voittokaaren alitse eteenpäin Campagnalle päin.
Hetken kuluttua olimme matkalla. Mutta nousimme erehdyksessä San
Paoloon johtavaan raitiovaunuun. Ajoimme perille asti ja menimme
sitten ihanaan pylväskäytävään, jonka mosaikit, kaaret ja pilarit
lisäsivät harrasta juhlamieltämme.
Helmerkin kävi tavallista hiljaisemmaksi. Hän kyllä puhui enimmäkseen
ja minä kuuntelin, mutta hänen puheensa oli rauhallista, harrasta.
Hän kertoi äidinkaipuustaan ja siitä, miten poikkiteloin kaikki
hänen elämässään oli asettunut. Äiti kuoli, kun hän syntyi ja
vastahankaiset olot olivat siitä pitäen olleet äidittömän emintimänä.
Omasta puolestaan hän oli aina koettanut parastaan. Yliopistossakin
hän oli ollut vain pari vuotta. Äidin perintö oli silloin loppunut
ja isä, joka oli mennyt uusiin naimisiin, ei ottanut auttaakseen.
Sanomalehdentoimittajan paikka pikku kaupungissa sattui juuri silloin
avonaiseksi ja hän ryhtyi työhön tulisella innolla ja vahvasti aikoen
kynällään viedä maailmaa tuntuvasti eteenpäin. Mutta johtokunta, jota
toimittajan täytyi totella, teki nämä hyvät aikomukset tyhjäksi.
Johtokunnalla ei ollut ihanteita. Sanomalehtimiehellä ei heidän
mielestään ollut lupa sanoa ajatuksiaan suoraan. Täytyi kumarrella
oikealle ja vasemmalle ja varoa, ettei lehden taloudellinen asema
joutuisi vaurioon.
Helmer sai potkut. Ja samoin kävi hänelle myöhemmin, kun hän oli
joutunut "Huopa"-osakeyhtiön palvelukseen. Siihenkin työhön hän
aluksi tarttui suurella innolla. Hän uskoi nyt löytäneensä oman
alansa. Mutta yhtiökin petti. Ennen vuoden loppua Helmer taas
joutui pois. Olisi vaadittu toisten sortamista, jotta oma tavara
valloittaisi sitä enemmän alaa markkinoilla. Helmer ei osannut
sellaista. Hän oli ihanteiden mies. Siksi hänen täytyi väistyä.
Helmerillä oli tätä puhuessaan itkua äänessä. Hylyksi, hylyksi hän
kerta toisensa jälkeen oli joutunut. Hänen mielensä oli siitä niin
masentunut, että tokkopa hän enää olisi uskaltanut yrittääkään
eteenpäin, jollen minä --
Hän painautui lähemmä minua, katsoi kostunein silmin minuun ja
haikeus värähti hänen suupielissään. -- Elma, sinä teet hylystä
ihmisen, onnellisen, kykenevän ja hyvän ihmisen...
Hyväilin hiljaa Helmerin kättä. En voinut puhua. En osaa sitä
koskaan, kun suuret tunteet täyttävät sisimpäni. Ja tänä hetkenä
tunsin tehtäväni niin valtavan suureksi ja ihanaksi, että oma
heikkouteni sen rinnalla pani sisimpäni vavahtamaan.
Hylyksi joutunut ihminen onnelliseksi, kykeneväksi, hyväksi! Vaikka
olisi elämä ollut uhriksi annettava, olisihan uhri kannattanut. Eikä
nyt kysytty muuta kuin ymmärtämystä, huoltoa ja hellyyttä, jonka
antaminen vastaa oman sisimpäni suurinta ikävää.
Raitiovaunu pysähtyi samassa sen paikan läheisyyteen, johon
kävellessämme olimme joutuneet. Väkeä alkoi lappautua vaunuista.
Suurin osa oli matkailijoita, jotka erottuivat muusta joukosta osaksi
pukunsa, osaksi Baedekeriensä kautta.
Odottamatta kuulin nimeäni mainittavan. Muuan serkku seisoi miehineen
edessämme.
-- Te täällä -- ja käsi kädessä!
-- Me vietämme kihlajaisiamme.
He hämmästyivät nähtävästi, onnittelivat ja alkoivat sitten kertoa
kotimaan uutisia. Käännyimme kaikki yhdessä takaisin kirkkoon.
Hetkenä, jolloin herrat innokkaasti keskustelivat, vetäisi serkkuni
minut muassaan pieneen syrjäkappeliin.
-- Elma, hyvänen aika, en minä olisi uskonut! Enkä minä osaa iloita.
Etkö sinä tiedä minkälainen Helmer on? Kukaan ei tule toimeen hänen
kanssaan. Hän tahtoo tietysti sinun rahojasi. Etkä sinä edes ole
oikein rakastunutkaan. Sen näkee nainut ihminen kohta silmistä!
Luulen, että ensin kalpenin. Mutta kohta palasi puna uudelleen
poskilleni, katseeni oli terävä ja suoristauduin. -- Noin minä en
uskaltaisi puhua toiselle, sanoin verkalleen ja painokkaasti, en
ainakaan sille, jota tunnen niin vähän kuin sinä minua. Ja mitä
Helmeriin tulee -- --
Serkkuni tarttui kiivaasti käteeni. Hän oli hämillään. Hyvässä
tarkoituksessa hän oli puhunut. Olihan äitivainajani ollut hänen
isävainajansa sisar. Ja sattumoilta tiesi hän paljon Helmeristä.
Helmer oli ollut "Huopa"-osakeyhtiön palveluksessa. Yhtiö sai maksaa
runsaasti matkarahoja y.m. eikä kuitenkaan ollut ensinkään vastaavaa
hyötyä.
-- Helmer ei sovellu sellaiseen työhön. En kuvittele häntä
mallikelpoiseksi. Mutta minä tiedän, että hänessä on hyvää, joka ei
koskaan ole päässyt kehittymään. Kukaan ei ole ollut hyvä hänelle,
kukaan ei ole rakastanut häntä.
-- Niin, niin, anna anteeksi! Oma asiasi. Mutta minun käy sinua
sääli. Sinä olet kuin lasikaapissa kasvatettu. Sentähden tuli
sanotuksi. Ja sanon vieläkin, että muista edes avioehdolla selvittää
raha-asiasi.
-- Luottamuskin merkitsee jotain keskinäisissä suhteissa.
Katseeni painui vakavana serkun katseeseen. Samassa Helmer kutsui.
Hänen oli jo ikävä. Ja nälkäkin ahdisti. Toisen aamiaisen aika oli
käsissä.
Vastatulleet jatkoivat matkaa katakombeihin, me läksimme hakemaan
sopivaa ravintolaa.
Olin hyvin vaitelias aterioidessamme. En epäröinyt, en katunut
mitään. Epäröintiä oli kestänyt kyllin kauan. Nyt olin tehnyt
päätökseni. Mutta serkkuni sanat eivät sittenkään jättäneet minua
rauhaan. Varsinkin tuo lause rahoista. Se oli haavoittanut. Sillä
sitä en koskaan ollut ajatellut. Helmer ei ollut laskelmia tekevä.
Hänellä oli monenlaisia virheitä, ja juuri sellaisia, joiden vuoksi
monet eivät hänestä pitäneet. Mutta hän ei ollut poliitikko, ei
edes yksityiselämässä. Hän ei osannut laskea, mikä kulloinkin oli
edullisinta. Suoruudellaan hän päinvastoin usein loukkasi. Siksipä
hän ei myöskään olisi kyennyt ovelasti onkimaan itselleen varoja.
Syötyämme ehdotin, että menisimme kävelemään. Läksimmekin astumaan
Tiberin rantaa pitkin.
Helmer oli aikaisemmin puhunut itsestään. Nyt oli minun vuoroni.
Minua ahdisti ajatus, että hyvästä tahdostani huolimatta en ollut
Helmerille sopiva vaimo. Terveyteni on heikko. Sekä pienenä että
nuorena olen sairastellut paljon. Helmer on iloinen ja vilkas.
Hänelle kävisi elämä mahdottomaksi heikon, ehkä sairastelevan vaimon
kanssa.
-- Ja sinä, sinä voit ajatella tuollaista! -- Helmer miltei tulistui.
-- Et sinä sitten ymmärrä, mitä merkitset minulle! Mutta itse tiedän
sen ainakin. Tiedän, että vaikka olisit ikäsi vuoteen omana --
josta taivas varjelkoon --, niin olisi sinun sairasvuoteesi minulle
alttari, johon päivittäin polvistuisin saadakseni uutta voimaa. Ja
siinä sinun luonasi viettäisin elämäni kauneimmat juhlahetket.
-- Näin puheessa käy se helposti!
-- Tahdotko epäilyksilläsi haavoittaa?
-- En. Minä tahdon parantaa, -- täydellä ja ehdottomalla
luottamuksella. -- Painuin lähemmä Helmeriä. Käteni tavoittelivat
hänen käsiään. Tunsin, että hän tarvitsi rakkauttani.
Hetken vaitiolon jälkeen aloin kuitenkin uudelleen. Sillä minulla oli
muutakin, mikä oli sanottava, kuta pikemmin sitä parempi.
Helmer tiesi vain miten eristettyä elämää olin viettänyt. Hän tiesi,
että yleensä olin kykenemätön seurustelemaan lähimmäisteni kanssa.
Mutta kaikesta huolimatta olin joutunut kokemaan jotain, josta
ei kenelläkään ollut aavistusta, vaikka se sieluuni oli jättänyt
unohtumattoman jäljen.
-- Suhteessa mieheenkö, Elma? -- Helmer tarttui ranteeseeni niin
rajusti, että teki kipeätä.
Katsoin häneen pitkään. -- Noinko sinä --, sanoin matalalla
äänellä. Silloin hän hellitti otteensa ja lensi punaiseksi. Hän
sopersi muutamia sekavia sanoja saiturista, joka tahtoo vartioida
aarretta, jonka viimeinkin löysi. Sitten hän äkkiä rupesi nauramaan
ja laskemaan leikkiä. Hän aikoi olla hyvin ritarillinen ja
anteeksiantava. Entiset joutivat unhoon, koskivatpa ne ketä hyvänsä.
Hän ainakin oli valmis sivuuttamaan ja unohtamaan kaiken.
Olin aivan ymmällä. En tiennyt mitä uskoa, mitä ajatella. Ensin
tulista kiivautta, seuraavana hetkenä naurua ja leikinlaskua,
asiassa, joka saattoi olla vaikka miten vakava hyvänsä.
Mikä Helmer oli oikea, mikä johti harhaan?
Tunsin suurta sisäistä hätää. Ja luulen, että katseeseeni nousi
tuskaa. -- Sinä et saa Helmer, se on hirveätä!
-- Ettäkö minä en tahdo sinua tilille, en aio vaatia tunnustuksia?
Sekö on kauheata? -- Hän nauroi taas vallattomasti kuin omasta
iloisuudestaan yltyvä leikinlaskija.
-- Helmer, sinun täytyy koettaa ymmärtää minua. Minulle on kaikki
elämässä täyttä totta. "Jaa" on "jaa" ja "ei" on "ei" _aina_.
Sellainen oli isä. Ja sellainen olen minä. Kun jokin on sanottava, on
se sanottava.
Helmer lakkasi nauramasta, tarttui molempiin käsiini ja suuteli
niitä. Hän oli kuin katuva lapsi. Tunsin sen. Mutta en vastannut
hyväilyyn. Minun täytyi ensin puhua.
Puhuin matalalla äänellä, lyhyesti, luullakseni keskitetysti kuin se,
joka tietää mitä tahtoo saada sanotuksi.
-- Olimme kerran olleet isän kanssa virkistysmatkalla. Me asetuimme
saaristoon, suureen kylään, jossa oli useampia koteja kesävieraille.
Siinä vieraskodissa, jossa me asuimme, oli muiden vieraiden joukossa
nuori herra, johon isä suuresti mielistyi. Hän oli kirjailijanalku
ja piti kaikenlaisista keskusteluista. Isä ja hän joutuivat yhtenään
pitkiin puheisiin. Siten tutustuimme mekin. Hän soitti myöskin
hyvästi. Kun yhdessä istuimme vieraskodissa, soitti hän tavallisesti
kappaleen toisensa jälkeen. Kuuntelin sitä, mitä hän sanoi soitollaan
ja sitä, minkä hän puki sanan muotoon, ja kaikki oli minusta
yhtä kaunista. Minä olin silloinkin ujo ja mahdoton ulkonaisessa
esiintymisessäni, mutta ajatuksin elin omaperäistä elämää, ja
ajattelun tietä oli minulle helpompaa kuin muuten päästä kosketukseen
ympäristöni kanssa. Siihen ajattelun maailmaan, jossa isä ja minä
elimme, eivät oikeastaan muut koskaan pyrkineetkään. Se tuntui olevan
heille vieras. Mutta tämä yksi tuli sinne kuin kotiinsa. Sentähden
mekin ihan tietämättämme tulimme tutuiksi kuin omaiset. Omaiselta hän
tuntui. Muusta minä en ollutkaan selvillä.
Mutta kerran -- me olimme silloin huviretkellä ja olin eksynyt
harhaillessani yksin metsässä -- tapasi hän minut aivan yksin ja
huomasin pian olevani hänen sylissään. Olin siihen asti elänyt
unelmaelämää. Ja jos hän olisi unelmien utuisilla mailla hiljaa ja
hellävaroen lähennellyt, uskon että kohtaloni olisi muodostunut
aivan toisenlaiseksi. Mutta hän ei tullut siten. Hän tuli rajuna,
katse täynnä paloa. -- -- Minä en oikeastaan ymmärtänyt mitään,
mutta minä pakenin kuin henkeni edestä. Ja minä vapisin kauan, sillä
minä olin nähnyt jotain minkä olemassaolosta en ollut uneksinutkaan.
Me matkustimme isän kanssa seuraavana päivänä kenenkään tietämättä
lähdöstämme. Ja olisin kai unohtanut koko asian, jollei se olisi
pannut minut kerta toisensa jälkeen tutkimaan ja penkomaan omaa
olemustani.
Miksi olin tällainen? Miksi oli kaikki, minkä hän ennen oli antanut
ja mikä minusta oli ollut kaunista ja suuriarvoista, nyt kuin kulon
kärventämää?
Miksi en voinut punnita ja selvitellä tätä asiaa, kuten kaikkea, mitä
sitä ennen olin kokenut? Miksi ratkaisi tässä suhteessa tunteeni
ehdottomasti ja jyrkästi?
-- En tiedä, jatkoin yhä hiljaa, sanoisivatko muut tätä
luonnottomaksi. En tiedä sitäkään, ovatko muut toisenlaisia. Minä
en tunne ihmisiä. En miehiä enkä naisia. Mutta minä tunnen, että
tahdon joka asiassa olla täysin rehellinen sinulle. _Sinun_ täytyy
tietää, minkälainen kaikkein sisin olemukseni on -- olipa se sinulle
mieluinen tai vastenmielinen. Sinun täytyy tietää, että minussa on
jotain avutonta, kylmää ja kovaa...
-- Kovaa? Ei tuhat kertaa ei! Sinä olet kuin pieni villainen lammas.
-- Helmer tahtoi uudelleen suudella käsiäni, mutta estin sen. Tunsin
vieläkin suurta sisäistä hätää.
-- Sinä et saa! Sinun täytyy kuunnella. Katso, minussa on kovaa
siitäkin syystä, että olen ajattelun ihminen, en tahdon, en toiminnan
enkä tunteen. Minun täytyy ajatella ja sitä tietä päästä selvyyteen
itseni ja toistenkin suhteen. Mikään ei ole minussa välitöntä.
Rakkauteni riippuu siitä, että voin uskoa ihmiseen, kunnioittaa ja
ymmärtää häntä.
-- Ja sinä tahdot kertoa minulle, millainen olet, jotta rakkaus
minussakin nousisi "ajattelun" tuloksena? -- Kuulin ilveilyä Helmerin
äänestä. Silmissä oli oikein poikamaista vallattomuutta.
-- Ei, ei! Kyllähän minä sinut tiedän. Sinä olet toisenlainen. Mutta
juuri siitä syystä. Ettet vain pettyisi suhteeni.
-- Tahdotko jossain suhteessa peräytyä?
Suoristauduin. Katseeni painui rehellisenä ja väistämättä Helmerin
katseeseen. -- Helmer, minkä teen, sen teen minä kokonaan. Jos
minussa on sellaista, jota minussa sinun vaimonasi ei pitäisi olla,
niin minä kasvatan ja kuritan itseäni kunnes muutun. Tulen olemaan
ankara sinulle -- sillä minä tahdon rakastaa hyvän voitolle sinussa,
mutta minä aion olla ankara myös itsellenikin. Ymmärrätkö?
-- Sinä ihana, ihana! -- Helmer likisti minut yhä lähemmäksi itseään.
Hänen äänessään värisi palvovaa tunnetta.
Silloin täytti suuri, ihmeellinen ilo sisimpäni. Kumarruin Helmerin
puoleen, kiersin käsivarteni hänen kaulaansa ja kuiskasin hiljaa: --
Ehkä minussa sittenkin on vähän todellista naista. Sinun rakkautesi
tekee minut niin onnelliseksi.
Kotona Suomessa, syysk. 25. p:nä.
Olen kuin unta näkeväinen. Kihlajaismatkamme on vihdoinkin päättynyt
kestettyään lähes puoli vuotta. Ensin pidätti meitä Italia, sitten
Sveitsi, Saksa ja lopulta -- maailmansota.
Jouduimme sen johdosta kärsimään paljonkin, vaikka hävettää siitä
mainitakaan, kun ajattelee mitä nykyään miljoonat kärsivät.
Kaikesta huolimatta kärsin vielä fyysillisesti tuon matkan
seurauksista. Luulin, että ne vain olivat kajonneet hermoihini tai
että kaikki oli pelkkää väsymystä. Mutta lääkäri sanoo sydämeni siitä
kärsineen. Olen usein niin heikko, että tuskin pysyn pystyssä. Ja
kuitenkin hommailen nyt -- häitä.
Olen vakavasti puhunut Helmerille sekä häitten siirtämisestä että
mahdollisesta purkamisesta, mutta hän ei ole sellaista puhetta
kuulevinaankaan. Hän tahtoo viettää häitä niin pian kuin mahdollista.
Hän vakuuttaa silloin vasta tulevansa todella uudeksi ihmiseksi ja
ponnella voivansa ruveta työhön.
Minusta sopisi hänen nyt ajaa sitä asiaa ja odottaa. Mutta Helmer
sanoo, että se on hänelle mahdotonta. En tietysti niin ollen voi enkä
tahdo itsepintaisesti pysyä omalla kannallani.
Olemme siksi erilaiset, että minun -- jos todella tahdon auttaa
Helmeriä -- vähintään yhdeksän kertaa kymmenestä täytyy luopua siitä,
mitä itse tahtoisin. Ja se ainoa kerta kymmenestä, jolloin hänen
täytyy luopua omista toiveistaan, tulee sittenkin hänelle tuntumaan
ehkä suuremmalta uhraukselta kuin minulle nuo yhdeksän kertaa.
Samana iltana.
Olin kirjoittamassa Helmerin tullessa. Kohta kun avasin oven, näin
että asiat olivat huonosti. Helmer oli vilustunut. Silmät ja nenä
vuotivat ja mieli oli maan tasalla.
Laitoin hänelle teetä vattuhillon kanssa ja peitin hänet sitten
sohvalleni. Kukaan ei huolehdi hänestä hänen asunnossaan. Ja hän on
lapsi, jonka täytyy saada tuntea, että häntä ajatellaan ja että häntä
pidetään hyvänä. Hän on ikänsä ollut äiditön. Hänen sisimpänsä velkoo
nyt hellyyttä elämältä.
Saatuani hänet iloisemmalle mielelle näytin hänelle, mitä olin
kirjoittanut. Hän nauroi ja hyväksyi täydesti kaiken. Siitä näin,
että hänellä kuitenkin on itsetuntemusta, ja se ilahdutti minua.
Muuten hämmästyin hieman sitä, että hän otti sen vain hauskalta
puolelta. Mutta hänellä on ihmeellinen kyky kevyesti suhtautua
kaikkeen -- lukuunottamatta tuollaisia pieniä, persoonallisia
kieltäymyksiä tai pettymyksiä kysyviä seikkoja. Hänen kepeä
selviytymisensä asioista voi olla erinomaisena vastapainona omalle
perustuksiin pyrkivälle, raskaalle ajattelulleni.