Lähtövalmiina seisoi pohjoiseen menevä yöjuna Rooman
"Termini"-asemalla. Veturi puhkui ja pössötteli työntäen höyryä
kupeilleen ja johtaen ajatukset lähtöintoisen hevosen eleisiin.
Kantajat työntyivät taakkoineen toiset junaan, toiset junasta pois
ja matkustajat hyvästelivät saattajiaan tai järjestyivät tavaroineen
kukin paikoilleen.
Hengästyneenä ja posket kiireestä hehkuvina saapui Asra-rouva viime
hetkessä asemalle. Hän ennätti häthätää saada tavaransa vaunuun, kun
juna jo lähti liikkeelle.
Vaunussa oli vastoin tavallisuutta hyvänpuoleisesti tilaa. Asra
valitsi itselleen nurkkapaikan, jossa hän oli muista matkustavista
hiukan syrjässä, järjesti tavaransa yläpuolella olevaan verkkoon
ja painui sitten nurkkaukseensa puhaltamaan kuin juoksusta uupunut
hevonen.
Kiirettä oli kestänyt viime hetkeen asti. Ostoksia oli ollut jos
jonkinlaisia, ja aikaa meni siihenkin, kun eivät toiset ottaneet
uskoakseen, että hän todella aikoi lähteä. Mutta sinne jäivät kuin
jäivätkin sekä toverit että valmiiksi ostetut oopperaliput. Kyllä
niille ottajia löytyy. Ja vaikkei löytyisi, niin mitäpä siitä!
Toverit eivät tietysti olleet käsittäneet, miksi hän näin suinpäin
läksi kotiin, olivat vain nauraneet ja pitäneet sitä itsepintaisena
päähänpistona.
Eikä ihme, jos he eivät ymmärtäneet. Hän tuskin itsekään ymmärsi.
Mutta kai tämä kaikki oli kytenyt hänessä siitä asti, kun hän läksi
kotoa ja Enricon surullinen katse saattoi häntä.
Se katse oli _kaunis_. Hänen oli täytynyt ajatella sitä siitäkin
syystä. Kauneus ei jäänyt häneltä koskaan eikä missään muodossa
huomaamatta. Mutta vasta tänä aamuna oli hän ymmärtänyt, kuinka
kauniit ne ajatukset ja tunteet olivat, jotka olivat sen synnyttäneet.
Hän ei yleensä koskaan harkinnan tietä päässyt asioiden perille.
Hänen täytyi nähdä, tuntea, vaistota. Ja tänään hän oli _nähnyt_.
Se pieni veripunainen ruusu oli ilmaissut kaiken. Se oli hänestä
ensin vain ollut suuren, äänettömän surun symbooli. Mutta sitten
hän äkkiä näki siinä miehensä sisimmän, näki sen niin elävänä ja
läheisenä kuin ei koskaan ennen.
Noin se sydän oli kärsinyt hänen tähtensä, noin syvästi ja
äänettömästi. Eikä hän koskaan ennen, ei koskaan ollut siitä
välittänyt. Mutta nyt hän äkkiä tunsi, että he kaksi sittenkin
kuuluvat toisilleen tavalla, jota ei voi selittää mutta ei myöskään
kumota. He ovat yhtä. Ja siksi se, mikä koski toiseen, teki kipeätä
toisellekin.
Hän ei vielä koskaan näinä kahtena avioliittovuonnaan ollut tuntenut
tällaista. Mutta ehkä se suuri ihmeellinen salaisuus, jota hän tuskin
uskalsi ajatella ja joka kuitenkin _oli totta_, oli tehnyt hänen
mielensä näin vahanpehmeäksi.
Hän otti päivävarjon viereltään ja puukkasi sillä yläpuolella olevia
tavaroita. Hän oli rajattoman iloinen kaikesta mitä siellä oli.
Paljon, mitä hän oli aikonut hankkia itselleen, oli jäänyt kokonaan
ostamatta, mutta sen sijaan siellä oli sellaista, mitä hän ei koskaan
ennen ollut ajatellutkaan.
Mitähän Enrico sanoisi, kun näkisi että hänellä oli keittokirja ja
"käytännöllinen opas perheen äideille!" Vasta ilmestyneen teoksen
Leonardo da Vincistä hän myöskin oli ostanut. Enrico piti erikoisen
paljon da Vincistä. Eikä hän koskaan hennonut ostaa itselleen
sellaista, joka ei ollut tarpeellista. Hän säästi. Ja Asra tuhlaili.
Toinen ansaitsi, toinen hävitti, sellaista oli elämä heillä ollut.
Ja hänestä kaikki vain oli ollut niinkuin olla pitikin. Hän oli
ajatellut kuten Antonio Salernin leski, että mies on sitoutunut
elättäjäksi ja vaimo on oikeutettu nauttimaan. Loiskasvi ja loisto
kalu hän oli ollut omassa kodissaan. Mutta nyt...
Ajatukset palasivat vanhukseen kirkon portailla. Kalliisti hän
oli saanut maksaa nuoruutensa ajattelemattomat ilot! Mitähän, jos
sellaista olisi sattunut hänen, Asran kohdalle...
Samassa hänen mieleensä johtui muuan viimetalvinen tapahtuma. Kerran
-- eräänä iltana, kun Asra myöhällä tuli kotiin huveista ja Enrico
vielä istui painuneena kirjoitustensa ääreen, oli hänen jalkojensa
juuressa lattialla nenäliina, ja se oli veressä. Enrico pisti
kiireisesti liinan taskuunsa ja käänsi puheen muihin asioihin, mutta
Asra sai siitä kuitenkin selville, että Enrico oli sylkenyt verta.
Ei hän siitä kuitenkaan sanonut mitään, ei edes vaikka hän huomasi
Enricon hyvin kalpeaksi seuraavina päivinä. Asia unohtui pian.
Mutta nyt tuo muisto ajoi kylmän väreitä koko hänen ruumiinsa läpi.
Mitä jos hän palatessaan kotiin näkisi sellaisen liinan lattialla
pöydän ääressä ja jos Enrico istuisi kirjoitustuolissa kangistuneena?
Hän painoi käden sydämelleen. Se takoi ja jyskytti kuin haljetakseen.
Olikohan hän liiaksi kiirehtinyt tullessaan junalle? Tai siitäkö tämä
johtui, että hän nyt sairaloisesti rupesi mielessään kuvittelemaan
mahdollista onnettomuutta?
Hän ei aikonut eikä tahtonut antaa valtaa tuollaisille kuvitteluille.
Nythän hänellä oli enemmän kuin yksi, jota ajatella. Hänen tuli
mieluummin miettiä sitä, miten hän kertoisi suuren uutisensa
miehelleen.
Hetki oli ymmärryksellä valittava niin, että uutinen tuntuisi niin
suurelta, niin ihmeelliseltä ja yllättävältä kuin mahdollista.
Kuinka rajattomasti Enrico ilostuisikaan! Hän rakasti suuresti
lapsia. Hän olikin varmaan näinä kahtena naimisvuotenaan jo
ennättänyt kaivata lasta. Aina kun hän oli katsonut surullisesti
ja pitkään vaimoonsa, oli Asra ajatellut, että surumielisyys koski
liian suuria talousmenoja tai Asran huvitteluhalua tai puuttuvaa
harrastusta niihin kysymyksiin, jotka kiinnittivät Enricon mieltä.
Mutta ehkäpä siihen oli sekoittunut myöskin lasta koskevaa kaipuuta.
Enricosta kai tuntui siltä, ettei kodissa ollut tilaa lapselle niin
kauan kuin siellä ei ollut äidin mieltä, ei vastuunalaisuudestaan ja
velvollisuuksistaan tietoista kodin huoltajaa.
Mutta nyt...
Vastoin tapaansa painui Asra hetkeksi itsetutkisteluihin.
Ilahduttavia ne eivät olleet, mutta ehkä sitä tarpeellisempia. Nyt
etenkin. Sillä hän tahtoi päästä selvyyteen siitä, minkälaisista
säikeistä mahdollisesti punoutuisi vastaisuudessa kehittyvä luonne.
Paljon perinnöksi jätettävän arvoista hänellä ei todellakaan ollut.
Ei muuta kuin ulkokuori. Siitä sanoivat sekä ihmiset että peili sulaa
hyvää. Ja olivathan kasvot, joita kelpasi katsella, jonkunarvoisia
elämän taipaleella.
Asra painoi hetkeksi kasvot käsiinsä ja jäi ajattelemaan miestään.
Tänään hän omasta mielestään ensi kertaa oli nähnyt hänen sisimpänsä,
nähnyt hänen sydänpohjiinsa saakka. Ja siksi hän myöskin nyt rakasti
niinkuin ei koskaan ennen. Kuinka hyvä Enrico aina oli ollut ja oli!
Eikä vain hyvä, mutta samalla syvä! Ulkonaisessa olennossaan hän oli
niin vaatimaton ja hiljainen, ettei häntä jokainen huomannutkaan.
Huomion herättämistä hän suorastaan pelkäsikin. Hän ei kuulunut
mihinkään valtiolliseen puolueeseen. Ei hän esiintynyt kokouksissa
eikä puhujana. Ei hän itsensä eikä mielipiteittensä ympärille
kerännyt kannattavaa ihailijajoukkoa. Hän pani vain omassa elämässään
hiljaa, huomaamatta ja tunnontarkasti täytäntöön kaiken, minkä hän
oikeaksi käsitti. Hän oli vain väärentämättömästi ja yksinkertaisesti
ulkonaisessa esiintymisessään sitä, mitä hän sisimmässäänkin oli.
Siitä syystä häntä toiset ivailivat, toiset ihailivat.
Ja samanlainen hän aina oli kodissakin. Ei hän puhunut paljon
mielipiteistään, ei tyrkyttänyt niitä toisille -- ei vaimolleenkaan.
Mutta viereltä katsoja ei kuitenkaan voinut jäädä osattomaksi hänen
sisäisistä rikkauksistaan.
Asra painoi käden rinnalleen. Ne kauniit ajatukset, se suuri lämpö
ja se syvä ihmeellinen tunne elämän valtavasta rikkaudesta, joka nyt
väreili hänen sisimmässään ja joka sekä nöyryytti että nosti, sekin
oli sitä, mitä Enrico vuosien kuluessa hiljaa ja sanoitta oli hänelle
antanut!
Hän kohotti hiukan ikkunan uudinta ja silmäili ohikiitävää maisemaa.
Yö oli jo kääntynyt aamupuoleen, mutta vielä oli pimeä. Ainoastaan
kapea kuunsirppi valaisi seutuja. Laaksojen pohjat näyttivät
pimennoilta, joiden syvyyksistä silloin tällöin kuului veden
kohinaa. Apenniinien ääriviivat muodostivat ketjun, joka kuvastuen
taivaanrantaa vasten nousi ja laski, laski ja nousi. Siellä missä
huiput kohosivat korkeimmilleen, saattoi aavistaa lunta.
Juna pyyhälsi eteenpäin hyvää kyytiä. Matka joutui, tie lyheni ja
koti, koti se läheni.
Asra tunsi voimakkaan ilovirran koko olemuksessaan. Ja samassa
välähti mielessä iloinen ajatus, että onpa hänelläkin jotain, joka
kelpaa perinnöksi ja hyväksikin. Sillä voimakas elämänilon tunne ei
ole vain kyky itsekkäästi nauttia. Se on lahja, josta lähtee iloa ja
virkistystä toisillekin.
Enrico oli heidän tutustuessaan tuntenut, että hänen oma hiljainen,
mietiskelevä ja sisäänpäin suuntautuva luonteensa kaipasi täydennystä
juuri siitä reippaasta, sykähtelevästä elämänilosta, joka oli
pääpiirre Asran luonteessa. Ja sen, juuri sen, joka kerran oli heidät
yhdistänyt ja jonka hän tunsi parhaimmaksi ominaisuudekseen, sen hän
tahtoi antaa perinnöksi lapselleen.
Hän katsoi uudelleen junan ikkunasta kuunsirpin valaisemaa maisemaa.
Hän muisti, että hän pari päivää takaperin oli istunut Capitoliumilla
katsellen kuutamoista Forum Romanumia.
Satumaisen kiehtovina astuivat silloin menneet vuosituhannet
hänen eteensä. Hän sai ensi kertaa eläessään elävän ja voimakkaan
käsityksen entisyydestä. Tulevaisuuden tunsi hän omassa
olemuksessaan. Ja itse seisoi hän näiden kahden rajalla, osana
sukupolvien loppumattomassa ketjussa, pienenä, vähäpätöisenä osana
itsessään ja kuitenkin kutsuttuna palvelemaan suurta velvoittavaa
elämää.
Hänen täytyi ajatella runoilijan sanoja:
Oi, kuule ja oivalla kuisketta siis ajan entisen, henkein, kun
luokse ne saa!
Ja sä aavistat tuntehin värähtävin, mitä muinen on syvimmin
miettinyt mies.
Mitä kaihoja, vakaita neuvojakin sekä lohtua tietäjäharput
ne ties.
Hänen kätensä painuivat ristiin ja suuri hartaus täytti hänen
sisimpänsä. Hän tiesi olevansa pieni, vähäpätöinen osa kaikkeuden
suuresta ketjusta, mutta osa, jolle suuri tehtävä oli suotu.
"Sävel soitossa piirien äärettömäin", toisti hän hiljaa ja ajatukset
pysähtyivät Enricoon.
Näin hän istui hetken liikahtamatta vaipuneena hiljaiseen hartauteen.
Sitten hänen päänsä painui ikkunanpieleen ja hän nukahti iloinen hymy
huulillaan.
Mutta kun junanvihellys viimeinkin ilmoitti kotikaupungin olevan
lähestymässä, oli hän ensimmäisenä valmis astumaan junasta. Hänellä
oli kaikki tavarat käden ulottuvilla. Samassa kun juna pysähtyi, oli
hänkin maassa.
Oli varhainen aamu. Hän jätti suurimman osan tavaroistaan
säilytettäväksi ja läksi vain pieni laukku kädessä astumaan kotia
kohden.
Pikkukaupungin kadut olivat vasta heräämäisillään uuteen aamuun.
Kuormarattaat täynnä maataloustuotteita tulla rämisivät valtakatua
pitkin ja pysähtyivät torille. Erään talon porttikäytävässä
seisoskeli nuoria tyttöjä -- ehkä palvelijattaria. He puhuivat
keskenään, vähä väliä nauraa kikatellen. Pari paljasjalkaista
poikaa juoksi kilpaa katua pitkin kieputellen tyhjiä maitoastioita.
Puutarhan aidalla kiekui kukko.
Asra näki, kuuli ja huomasi kaiken. Kaikki oli kotoista. Kaikki oli
maalaista ja kaikki toi suuren hyökylaineen kirkkautta ja lämpöä
hänen sisimpäänsä.
Mutta kaiken tämän ilon takana syvällä alitajunnan uumenissa
tiesi hän vieläkin suuremman ilon väikkyvän herkkiin, lämpimiin
tuntemuksiin kätkettynä, ilon, jota oli mahdoton pukea sanoihin mutta
jonka hän sittenkin saisi viedä hänelle, jota hän rakasti.
Käsi innostuksesta vavahdellen hän avasi kotiportin. Sitten hän
kääntyi keittiönovelle, päästäkseen sisään soittamatta. Heillä oli
näet tapana pitää vara-avainta salakätkössä, josta eivät muut kuin he
itse tietäneet. Keittiö oli tyhjä eikä tulta vielä ollut vesikattilan
alla. Palvelustyttö nukkui kai tai olisiko ehkä jo mennyt sisälle
huoneita siistimään.
Missään tapauksessa hän nähtävästi ei vielä ollut ajatellut teen
valmistamista. Emäntä sai siis itse huolehtia siitä ja sitten mennä
sisälle tarjotin käsivarrellaan ja suuri, suuri ilo sydämessä.
Hän sytytti kaasukeittiön ja vilkaisi sitten kaappiin, jossa
kahvikupit pidettiin. Kaikki oli siellä koskemattomana paikallaan.
Hän saisi siis todella itse huolehtia kaikesta.
Hän muisti, miten Enricon äiti heidän kihloissa ollessaan joskus
aamuisin oli vienyt teen poikansa työhuoneeseen. Lähes kolme vuotta
oli kulunut äidin kuolemasta, eikä Enrico koko tänä aikana koskaan
ollut saanut sellaista hellää huomaavaisuutta osakseen. Mutta tästä
puoleen...
Hän pysähtyi oviverhon kohdalle, jonka takana oli palvelijan
huone. Sieltä ei kuulunut pienintäkään liikettä. Silloin hän
nosti varovaisesti verhoa. Ketään ei ollut huoneessa. Vuode oli
koskemattomana.
Hänen katseensa kiersi keittiötä. Hän huomasi nyt kaikenlaista, johon
ei silmä ensi hetkinä ollut ennättänyt. Edellisen päivän pesemättömät
astiat oli työnnetty yhteen nurkkaan. Hyvä pyyhe oli tehnyt patalapun
virkaa ja saanut useampia palohaavoja. Likaämpärissä oli kylmiä
perunoita ja lihapalleroita.
Hän näki itsensä kaikessa. Hänen syytäänhän tässä oli enin. Hän oli
huolehtinut huvituksistaan eikä kodistaan. Hän ei ollut välittänyt
siitä, säästettiinkö vai tuhlailtiinko. Mieshän oli sitoutunut
hankkijaksi.
Ja mies istui varhaisesta aamusta myöhään iltaan työssä ja ponnisti
voimiaan, kunnes nenäliinaan tuli veripunaisia läiskiä ja suuri
kalpeus peitti kasvot.
Emäntä, joka ei huolehtinut omastaan, ei saattanut vaatia paljon
harrastusta ja huolenpitoa palvelijaltaan. Ja miksikä nuori
palvelijatar ei olisi yhtä huvinhaluinen kuin nuori emäntä?
Vesi kattilassa kiehui jo. Hän valmisti teen, asetti tarjottimelle
kahdet kupit -- häälahjan, jota he käyttivät vain juhlatilaisuuksissa
- ja sitoi puhtaan talousesiliinan vyölleen. Sitten hän tarttui
tarjottimeen.
Tästä puoleen hän aikoi tehdä niinkuin Enrico. Hän ei tahtonut
turvautua sanoihin, ei aikonut kertoa keittokirjasta, ei
"neuvonantajasta" eikä hyvistä päätöksistään. Hän tahtoi vain olla
sellainen, että Enrico näkisi ja tuntisi mitä hänessä oli tapahtunut.
Käsi vapisi hieman, kun hän nakutti ovelle. Sisältä kuului hiljainen
-- Asran mielestä melkein hajamielinen: "sisään!" Avatessaan oven
ennätti Asra nähdä miehensä painuneena kirjoituspöydän ääreen.
Enricosta karkasi Asran katse lattialle. Silmä etsi sitä pelättyä
punaista nenäliinaa, mutta sitä ei siellä ollut.
Samassa kääntyi Enrico.
Hän karkasi silmänräpäyksessä pystyyn, jäi hetkeksi sanattomana
tuijottamaan eteensä, sitten hän juoksi kohti, sieppasi tarjottimen
Asran kädestä ja asetettuaan sen pöydälle tarttui vaimonsa molempiin
käsiin. -- Sinä, sinä täällä...! -- Hän veti hänet syliinsä.
Asran kiireestä ja mielenliikutuksesta hehkuvat kasvot olivat yhtenä
ainoana säteilynä. Hänen koko olentonsakin säteili. -- Minun
täytyi ... täytyi. Suuri "ikuinen kaupunki" toi mulle suuren ikävän
-- sinun luoksesi.
Enrico ei saanut vastatuksi. Sanat tukkeutuivat kurkkuun. Hän piteli
vain vaimonsa käsiä omissaan otteella, joka ei koskaan olisi tahtonut
hellittää.
-- Näinhän äitisikin -- kun hän tahtoi pitää sinua oikein, oikein
hyvänä! -- Asra painuu uudelleen lähemmä miestään, naurahtaa
veitikkamaisen iloisesti, mutta on samalla hämillään omasta polttavan
kiihkeästä halustaan ilahduttaa miestään.
Enrico puristaa hänet uudelleen rintaansa vastaan, mutta ei nytkään
saa mitään sanotuksi. Silloin kietaisee Asra äkkiä molemmat kätensä
hänen kaulaansa ja kuiskaa hiljaa, hyvin hiljaa -- --
Enricon käsien ote heltiää siinä samassa. Asra näkee hänen
kalpenevan. Sitten nostaa voimakas tunneaalto hehkuvan punan hänen
poskilleen. Mutta hänen äänensä vapisee ankarasti, kun hän viimein
saa kuiskatuksi: -- Rakas, rakas -- pitääkö sinun kärsiä -- niin
paljon?
Asra tuntee sinä hetkenä aivan kuin kasvavansa. Hän on voimakas, on
vankka ja vanha, oikein vanha jo, vaikka samalla on niin sanomattoman
nuori ja onnellinen.
-- Sinä, sinä, sanoo hän hiljaa ja ottaa hyväilevästi miehensä pään
käsiensä väliin -- sinä puhut kärsimisestä! Mutta kuka on kärsinyt
näinä vuosina minun tähteni. Minä olen tällä matkalla nähnyt kaikki
sinun sydämesi ajatukset. Minä tiedän, miten olet kärsinyt. Sinä
olet tehnyt elämän minulle syvemmäksi ja rikkaammaksi. Sinä olet
synnyttänyt minut äidiksi lapsellemme, ei varoitusten eikä neuvojen
kautta, vaan sen kautta, mitä itse olet ollut ja olet. -- Etkö
ymmärrä, että minäkin nyt tahdon kärsiä ja -- ilolla!
Hän piti yhä Enricon päätä käsiensä välissä hartaudella ja hellästi
kuin äiti. Mutta äkkiä valtasi mielenliikutus hänet niin voimakkaana,
että hän vavahtaen painui miehensä olkapäätä vasten. Silloin hän
tunsi Enricon käsivarren kiertyvän hänen ympärilleen lämpimän
suojelevasti. Ja ikkunasta hän näki auringon paistavan täynnä iloa ja
elämän voimaa. Se ennusti rikkaita, työntäysiä kesäpäiviä.