Hän on jo vanha -- olennoltaan vielä vanhempi kuin vuosiltaan. Katse
on samea, astunta tapailevaa. Samoin on hänen ajatuksensakin samea,
tapaileva, hetkittäin selvä, hetkittäin harhaanjohtuva. Hän ei
tiedä milloin hän tähän olotilaan joutui, ja yhtä vähän hän tietää,
milloin se loppuu. Monesti hänestä tuntuu siltä kuin hän ikänsä olisi
istunut -- ja aina tulisi istumaan näillä kirkonportailla leipäänsä
kerjäämässä.
Joskus vain -- kun jokin ulkonainen seikka antaa aihetta siihen --
nousee kuin rannattoman ulapan takaa kangastus entisyydestä. Hän
muistaa, että hänkin kerran oli nuori, eli, iloitsi ja -- ja -- --
Sillä kohdalla sekaantuvat ajatukset tavallisesti uudelleen. Entisyys
ja nykyhetki sotkeutuvat toisiinsa kuin langat sekavassa vyyhdessä
ja kangastus häviää. Hän on jälleen vain yksi Italian monista,
vanhoista, puolisokeista kerjäläiseukoista.
Hänen elintapansa ovat hyvin säännölliset ja päivä on toisensa
kaltainen. Syötyään aamiaisensa -- tavallisesti vain hiukan kuivaa
leipää -- lähtee hän kulkemaan kapeaa, pahallelöyhkäävää katua
kirkonportaille, jossa hänellä en tapana istua. Katu on hänestä usein
kuin sakean sumun peitossa. Mutta muut aistimukset auttavat hänen
heikkoa näköään. Hän kuulee, että katua lakaistaan. Jalka sattuu
pehmeään läjään ja hän arvaa, että siinä on yhtä ja toista siitä,
mitä edellisen päivän varrella oli kadulle kerääntynyt. Hajuaistimus
sanoo hänelle, että siinä on appelsiinin kuoria, pahalta löyhkäävää
lihaa, kalan päitä ja katulikaa. -- Tuulenhenki käy läpi kadun ja
hän tietää, että se löyhyttelee ikkunoista kuivamaan ripustettua
pyykkiä. -- Äkkiä rusahtaa kastanjan kuori rikki hänen jalkansa alla
ja hän siristää silmiään nähdäkseen, asettaako katu ehkä jotain
vaarallisiakin kompastuskiviä hänen tielleen.
Viimein hän on perillä. Varovaisesti tunnustellen hän nousee
kirkon portaita. Tekisi mieli kohta lyykähtää istumaan tutulle
istumasijalle. Hän on väsynyt jo päivän alkaessa. Mutta hän ei saa
eikä tahdo laiminlyödä aamuhartauttaan. Hän työntää ovensuulla
riippuvan raskaan peiton syrjään ja astuu kirkkoon.
Tehtyään ristinmerkin hän lähenee vihkivesiallasta, kastaa
sormensa päät veteen ja pyyhkäisee sitten otsaansa pyhällä
vedellä. Rukoiltuaan rukouksen hän jatkaa matkaa kirkon perälle.
Pienen syrjäkappelin kohdalla hän viimein polvistuu. Hän ei näe
alttaritaulua, missä Pyhä Neitsyt enkelien ympäröimänä leijailee
pilvissä. Ei hän näe pyhää Antoniusta, joka autuaallinen hymy
huulillaan puristaa Jeesuslasta rintaansa. Alttarilla palavat
kynttilät sokaisevat hetkeksi hänen katseensa kokonaan. Mutta
hän _tietää_, että alttarista oikealla on suuri puuhun veistetty
Ristiinnaulitun kuva. Ja naulalla, joka on lävistänyt pyhät jalat,
riippuu silkkipaperista tehty ruusu. Se on tummanpunainen -- kuin
vereen kastettu -- ja sen laitimmaisista terälehdistä on kaistale
repeytynyt irti. Se on painunut aivan varpaiden juureen kuin suuri,
raskas veripisara.
Hän alkaa hiljaa nyyhkyttää. Ajatus etsii hätäisesti ja haparoiden
tukikohtaa, johon tarttua. Hän tuntee hukkuvan hätää. Hän on syvissä
vesissä. Muistot vyöryvät hänen ylitsensä kuin suuret, hautaansa
upottavat aallot.
Ristiinpainuneet kädet puristuvat toisiinsa niin lujasti, että vanhat
sormet rusahtavat. Mutta ajatus ei löydä mitään, ei mitään, johon
tarttua. Ajatus on yhtä samea kuin katse.
Hän sopertaa hätäisesti rukouksen toisensa jälkeen. Viimein hän
nousee polvistuneesta asennostaan ja hoippuu takaisin kirkon
ulko-ovelle.
Samassa kun hän kirkon raskaanummehtuneesta ilmasta siirtyy
aurinkoisille portaille, on kuin hänen sisäinen ihmisensäkin olisi
muuttanut olotilaa. Ajatus ei enää haparoi eikä hätäile. Se liikkuu
nyt aloilla, jotka hän tuntee yhtä hyvin kuin kadun, jota hän
kahdesti, jopa neljästikin päivässä astuu. Nyt on jokapäiväisen
leivän saanti kysymyksessä. Ihmisiä alkaa tulla kirkkoon. Täytyy
jännittää kuuloa, jottei kukaan huomaamatta pääse ohi. Eikä sillä
hyvä, että käsi ajoissa ojentuu ohikulkevaa kohti. Sokean täytyy
_kuulla_, mitä muut näkevät. Hänen täytyy aavistaa, milloin on
saantimahdollisuuksia ja silloin ojentaa kättään tavallistakin
lujatahtoisemmin. Annettavaksi aiottu pieni ropo voi siten kasvaa ja
monistua.
Antonio Salernin leski on tottunut kuulemaan paljon. Hän erottaa
astunnasta muutakin kuin miehen ja naisen, vanhan ja nuoren. Hän
kuulee askelissa milloin iloa, milloin surua.
Hän ei kuitenkaan ajattele sitä, mitä tämä tietää ohikulkevalle
itselleen. Hänen ajatuksensa keskittyy siihen, mitä se voi vaikuttaa
lahjaan, jota kurotettu käsi pyytää. Hän on usein jo edeltäkäsin
selvillä siitä, saako hän soldon tai enemmän tai jääkö hän kokonaan
ilman. Ja samassa, kun lahja putoo ojennettuun käteen, arvostelee hän
nopeasti sen vaikutusta vastaiseen ateriaan.
Metallirahojen suuruudesta hän tietää niiden arvon. Paperirahoja hän
saa aniharvoin. Soldot tietävät makaroonia, makaroonia eikä mitään
muuta päivälliseksi. Jos hän saa neljän soldon rahan, voi hän ruveta
miettimään hiukan vaihtelevampaa ja monipuolisempaa ruokalistaa.
Portailla istuessaan ajattelee hän aniharvoin muuta kuin rahaa tai
ruokaa. Joskus vain -- jos joku asettuu juttelemaan hänen kanssaan
-- tai jos joku kirkossa kävijä kertoo siitä pienestä punaisesta
ruususta, joka on kuin vereen kastettu, tuntuu hänestä siltä kuin
armoton käsi tarttuisi häneen pakottaakseen häntä jonnekin, jonne hän
itse ei tahdo.
Hyvä Jumala, kun olisivatkin nuo silmät näkevät, että voisi paremmin
huolehtia elatuksestaan, ja kun olisi ajatus vielä sameampi kuin se
on, ettei koskaan tarvitseisi ajatella, ei muistaa!
Hän ei tahdo, hän ei tahdo muistaa. Muistot takanapäin, kiirastuli
edessäpäin, kuka sellaista kestää!
Hän painaa selkänsä auringon lämmittämää kirkonseinää vastaan ja
tuntee, kuinka sen lämpö suloisesti virtaa hänen vanhoihin jäseniinsä.
Mutta samassa jännittyy hänen huomionsa. Hän kuulee läheneviä
askeleita. Ne ovat kepeitä, iloisia, ja niitä säestää ohuen
silkkikankaan kahina.
Onnellinen nuori ihminen antaa mielellään ja antaa ehkä paljonkin!
Käsi kurottautuu kiihkeästi tulijaa kohden. Raha painuu käteen, joka
samassa sulkeutuu kiireisesti kuin linnun kynnet saaliin ympärille.
Kahdenkymmenen centesimin raha tuntuu kokoon puristuneessa kourassa.
Sillä saa kukkurapäisen annoksen makaroonia Mario Perosion luona
kadun toisella puolella. Mario Perosio antaa köyhälle alennusta.
Hänellä on säälivä sydän ja ruokala, josta hänellä on hyvät tulot.
Sinne saa köyhäkin mennä rohkealla mielellä. Ei sieltä eväittä pois
lähetetä.
Vasta annettu raha soluu likaisen puseron aukosta lesken povella
riippuvaan rahapussiin.
Paras on pitää varalta milloin antaja palaa kirkosta. Ehkä hän antaa
vielä toistamiseen! Sellaistakin sattuu joskus. Toiset unohtavat,
että antoivat, toiset ovat niin onnellisia, että antavat uudelleen.
Antonio Salernin leski pyyhkäisee vapisevalla kädellään auringon
paahtamaa porrasta, nauttii lämmöstä ja -- odottaa.
Odotettu viipyy hämmästyttävän kauan kirkossa. Lieneekö hän
ulkomaalainen, joka kirja kädessä kulkee alttarilta toiselle ja ottaa
selkoa joka taulusta ja joka muistomerkistä. Tai olisiko hän iästään
huolimatta ehkä painunut hartaisiin rukouksiin? Siinä tapauksessa
painaa häntä varmaan -- askelten kepeydestä huolimatta -- joku suuri
suru -- ehkä suuri syyllisyyden taakka.
Vanhus muuttaa hätääntyneenä paikkaa. Tuntuu siltä kuin joku äkkiä ja
armottomasti kaapaisisi häntä niskasta viedäkseen sinne, jonne hän ei
tahdo. Joku tahtoo pakottaa häntä muistamaan, vaikka hän ei tahdo, ei
jaksa muistaa.
Ohikulkeva viskaa hänen käteensä soldon. Hän hypistelee
hermostuneesti rahaa ja koettaa uudelleen keskittää ajatuksensa
ruokaan.
Hän oli jo aikaisemmin saanut muutamia soldoja, sitten tuli 20
centesimin raha ja nyt taas soldo. Jos hän vielä sattuu saamaan
jotain, voi hän tilata itselleen oikein herkullisen aterian.
Tuulenhenkäys tuo samassa kadun toiselta puolen Mario Perosion
ruokalasta vahvaa paistin käryä. Vesi nousee vanhukselle suuhun ja
nälkä muistuttaa olemassaolostaan.
Mitäpä, jos tänään saisi syödä paistia -- kilinlihaa esimerkiksi? Se
ei olisi pilan kallista, ja on kuitenkin niin maukasta ja pehmeää,
että aivan sulaa suussa. Ei vanha, hampaaton suu osaa parempaa
pyytääkään.
Kilin paistia he ennen aikaan usein söivät sunnuntaisin. He menivät
yhdessä jonnekin ruokalaan ja asettuivat valmiiksi katetun pöydän
ääreen. Se oli paljon mukavampaa kuin itse nähdä vaivaa kaikesta.
Eikä hän olisi osannutkaan laittaa niin, että olisi maistunut
hyvältä. Ruuanlaitto oli häntä aina tympäissyt ja harmittanut. Vaikka
sanoihan Antonio hänelle monesti, että ajan pitkään ei kannata
yhtenään syödä ravintolassa.
Hyvä Jumala, hyvä Jumala!
Vanhuksen kädet painuvat ristiin ja ajatukset alkavat levottomasti
lennellä sinne tänne kuin säikähtäen lentoon pyrähtävä lintuparvi.
Kiirastuli tulevaisuudessa, muistot entisyydessä, kuka sellaista
jaksaa kestää!
Vanhus ei kuule, että kepeä silkkihame uudelleen kahisee aivan
hänen läheisyydessään. Hän tuntee vain käden, joka laskeutuu hänen
olalleen, samassa kuin nuorekas ääni iloisesti tiedustelee: Mitä
teille kuuluu? Te olitte tyytyväisen näköinen, kun menin tästä
sisälle kirkkoon. Nyt itkette?
Vanhus tuntee nenässään hienon hajuveden tuoksua. Tuoksu on sama,
jota hän oli tuntenut saadessaan 20 centesiminsä. Hameen kahinakin on
samaa. Odotettu on vihdoinkin tullut.
Hän iskee halukkaasti tarjoutuvaan tilaisuuteen. -- Hieno nuori neiti
tai rouva, minä olen sokea, vanha ja köyhä... Te ymmärrätte...
-- Oletteko te aivan yksin elämässä? Eikö teillä ole miestä, ei
lapsia?
Vanhus väistyy säikähtyneenä vähän syrjemmäksi. -- Yksin, yksin,
sopertaa hän koettaessaan torjua luotaan uudelleen ahdistavia
muistoja. Samassa tuntee hän kourassaan paperirahan. Ja se auttaa.
-- Se on 5 liiran raha. Sanon sen vain, jotta tietäisitte, vaikkette
itse näe.
-- Viisi liiraa! Cara signora, kaikki pyhimykset teitä siunatkoot! Te
olette hurskas ja hyvä ihminen. Te olitte niin kauan kirkossakin.
-- Siellä oli paljon katseltavaa, puhelee vieras vanhuksen rinnalle
asettuen. -- Siellä oli sellainen pieni omituinen paperiruusukin
ja niin kaunis veistos Ristiinnaulitusta. Siinä ruusussa oli
ihmeellistä, syvää hartautta. Sitä katsellessani ajattelin, että joku
vanha, hurskas nainen, jolla ei ollut enempää antaa, ripusti sen
siihen.
Antonio Salernin leski väistyy hätäisesti lähemmäksi kirkon seinää.
Hän tuntee tarvitsevansa suojaa, apua. Rinnasta purkautuu puoleksi
tukahdutettu valitus. Hän tietää, että hänen pitäisi ilmaista koko
totuus, pitäisi sanoa, että vaimo ei ollut vanha eikä hurskas,
vaan nuori, iloluontoinen ihminen, kevyt mieleltään ja tavoiltaan.
Epätoivoisena hän repi ruusun hiuksistaan ja ripusti sen ristille.
Sydämen hän olisi tahtonut repiä rinnastaan ja ripustaa sen siihen
kärsimään ja -- kuolemaan.
Vanhus huojuttelee ruumistaan edes ja takaisin kuin suurta kipua
tunteva. Hän ei tiedä puhuuko vai ajatteleeko hän. Ajatukset
lentelevät hurjassa epäjärjestyksessä sinne tänne kuin syystuulten
tanssittamat lehdet.
Hän ei enää ole vanha leipäänsä kerjäävä eukko. Hän on nuori vaimo,
jolla on hyvä mies ja oma koti. Mutta niistä hän ei välitä. Hän
iloitsee vain mustasta suuresta tukastaan, valkeista hampaistaan,
aina nauravasta suustaan ja siitä mielen ja olennon kepeydestä, joka
ihastuttaa kaikkia.
Koti tuntuu hänestä usein häkiltä, hän itse on häkkilintu ja mies
on häkin vartija. Sentähden hän usein vihaa sekä miestä että kotia.
Mutta ne ovat hänelle kaikesta huolimatta tarpeen. Sillä hän
tahtoo nauttia elämästä. Ja nauttia voi vain se, jolla on jotain,
jolla hankkia itselleen iloa ja nautintoa. Antonio on velvollinen
hankkimaan hänelle tilaisuutta tällaiseen iloon. Naimisiin mennessään
sitoutuu mies elättäjäksi. Ja hän saa palkkansa, kun hänen vaimoaan
huomataan ja ihaillaan. Jokainen mies tahtoo ylpeillä vaimostaan
ihan niinkuin hevosistaan. Ja jokainen tuntee, että vaimon niinkuin
hevosenkin kauneus koituu miehen kunniaksi.
Olihan Antoniokin alussa iloissaan. Mutta sitten...
Vanhus tekee ristinmerkin ja painaa sitten kädet rintaansa vasten.
Ahdistaa niin kummasti. Ja itkettää, itkettää...
Samassa sanoo nuori nainen hänen rinnallaan: -- Teidän mielestänne
olen ehkä ollut antelias, kun saitte 20 centesimiä ja sitten vielä
viisi liiraa?
Vanhus vavahtaa hermostuneesti.
Eihän vieras vain mahda katua anteliaisuuttaan? Ja vaikka katuisikin,
niin annettu on annettu. Ei sitä takaisin oteta. Eikä annetakaan.
Sillä se tietää ruokaa köyhälle, paljon ruokaa ja hyvää ruokaa,
makaroonia, riissiä ja murevaa, rasvasta kilinpaistia.
-- Minä häpeän teidän kiitollisuuttanne, puhelee portailla istuva
nuori nainen. -- Mitä minä oikeastaan olen antanut teille?
Hieman rahaa. Siinä kaikki. Lähimmäiselle -- etenkin vanhalle ja
yksinäiselle pitäisi antaa parempaa, antaa jotain omasta itsestään.
Niin tekisi mieheni. Jos hän olisi ollut täällä ja jos hänelle olisi
ollut aikaa niinkuin minulla, ei hän olisi voinut antaa teille
soldoakaan noin vain ohikulkevana niinkuin useimmat antavat. Hän
olisi asettunut tähän viereenne, keskustellut kanssanne, kysynyt
miehestänne, lapsistanne ja kuultuaan että olette yksin olisi hän
kysynyt, ettekö te tahtoisi ilahduttaa häntä syömällä päivällistä
hänen kanssaan. Sitten hän olisi tarjonnut käsivartensa teille,
kunnioittavasti kuin omalle äidilleen, ja yhdessä olisitte lähteneet
tuonne toiselle puolelle.
-- Missä hän on? Tuleeko hän pian? kysyy vanhus kiireisesti. Nälkä
muistuttaa taas olemassaolostaan, ja paistin käry tuntuu kadun
toiselta puolelta.
-- Ei, ei hän on kaukana. -- Nuori nainen vaikenee samassa. Hän on
mielestään melkein valehdellut. Sillä olivatko he ennen koskaan
olleet toisiaan niin lähellä kuin äsken tuolla kirkossa?
-- Hän on kaukana, jatkaa nuori vaimo hiljaa kuin itsekseen, mutta
tuolla kirkossa, kun minä katselin veistosta, jossa se veripunainen
ruusu riippuu...
Antonio Salernin leski katkaisee hänen puheensa kesken: -- Ei, ei,
se ei ole totta. Sen näköinen oli minun Antonioni, kun hän makasi
lattialla. Ja haava hänellä oli ihan sydämen kohdalla. Te näitte sen
itse.
Vieras katsoo pitkään vanhukseen. Hän kysyy itseltään, onko vanhus
hänen rinnallaan sekä sokea että vähämielinen. Mutta samalla herää
hänen uteliaisuutensa. -- Te tiedätte jotain siitä ruususta, sanoo
hän kuin päästäkseen vanhuksen ajatusten perille. Mutta vanhus jatkaa
siitä, mihin hänen omat ajatuksensa ovat pysähtyneet. Hän nyökkää
kirkkoon päin ja tekee ristinmerkin.
-- Minä tiedän kuka siellä on. Ja sittenkin uskon näkeväni Antonion.
Hänen haavansa oli ihan samanlainen -- juuri sydämen kohdalla. Ja hän
oli yhtä kärsivän näköinen, kun hän makasi lattialla trattoriiassa.
Vanhus painaa suunsa melkein kiinni vieraan kasvoihin, ja ääni käy
sameaksi kyynelistä. -- Katsokaa, hänkin kuoli minun tähteni. --
Molemmat, ne kaksi parasta kuolivat minun tähteni. Minä en osaa
erottaa heitä toisistaan. Minun ajatusjuoksuni pysähtyi, kun minä
näin hänet trattoriian lattialla ja ymmärsin, että hän oli kuollut.
En minä itkenyt, mutta minä huusin, huusin niin että kuului pitkien
matkojen päähän. Ja minä viskauduin hänen päälleen ja uskoin, että
hän kyllä siitä nousee. Hän nousee siitä, sillä hän säälii minua.
Hän oli aina niin hyvä. -- -- Ja kun ei muu auttanut, juoksin tänne
kirkkoon.
Minä revin sen ruusun hiuksistani, ja minä huusin ja itkin siinä
ristin edessä. Ja minä odotin ihmettä. Mutta sitä ei tullut.
Vanhuksen pää painuu käsien varaan, ja hän puhkee hillittömään
itkuun. Vieras istuu ison aikaa äänettömänä hänen rinnallaan.
Viimein tarttuu hän vanhuksen käteen ja puristaa sitä. Hän tuntee
sinä hetkenä ihmeellistä sisäistä yhteenkuuluvaisuutta tämän
tuntemattoman, mieleltään sairaan vaimon kanssa. Mutta samalla hän
käsittää, mikä ääretön ero heidän kohtalollaan on. Hänellä itsellään
on elämä edessään, ja hän voi sovittaa, voi tehdä onnelliseksi. --
Älkää itkekö, sanoo hän hellästi. -- Teidän Antonionne oli hyvä.
Hyvät ihmiset antavat mielellänsä anteeksi.
Mutta vanhus pudistaa surumielisesti päätään.
Anteeksi! Oliko hän edes koskaan pyytänyt anteeksi? Hän oli
mielestään aina ollut oikeassa.
Hän vaikeroi puoliääneen. -- Sen koreavärisen venetsialaisen huivin,
jossa oli iloisesti hyppelehtiviä reunatupsuja -- senkin hän osti
minulle. Se oli kallis, hirveän kallis. Mutta minusta hän vain
täytti velvollisuutensa. Ja minä tahdoin sen huivin omakseni, sillä
se puki minua. Minä tahdoin olla kaunis, kun menin puotiin, jossa
nuori Neri oli myymässä. Neri oli toisenlainen kuin muut miehet. Hän
teki aina pilkkaa tytöistä eikä hän välittänyt tanssipaikoista eikä
muusta sellaisesta. Mutta minusta hän oli sanonut, että olin sukkela
suustani. Minä tulin niin iloiseksi, että nauroin ja lauloin koko
päivän, kun minä kuulin sen. Ja sitten minä näin, että hän katsoi
jälkeeni kadulla aina kun menin hänen ohitsensa. Ja kun minä sain
sen huivin, panin sen hartioilleni ja kuljin kerta toisensa jälkeen
torikatua sen kaupan ohi, jossa Neri oli. Hän tuli ikkunaan, ja minä
tulin siitä yhä iloisemmaksi. Illalla oli tanssit. Nerikin tuli
sinne. Ja me tanssimme koko illan yhdessä. Antonio pyysi minua pari
kertaa, mutta minä kielsin. -- --
-- Antonio oli hyvin surullinen sinä iltana. Ja minä tein pilkkaa
hänestä. Minä kiusottelin häntä ja nauroin. Mutta hän ei sittenkään
suuttunut. Aamulla näin hänen silmistään, ettei hän ollut nukkunut
koko yönä. Silloin minun kävi sääli häntä, sillä minä olin nukkunut
mainiosti. Minä muistin silloin kuinka hyvä hän aina oli ollut, mutta
minä en tahtonut sanoa sitä. Minä tein vieläkin kiusaa. En luvannut
antaa ruokaakaan. Ja illalla hän oli ruumiina. -- Hän ei koskaan
antanut toisten sanoa pahaa sanaa minusta. Silloin hän oli kuin
tuli ja leimaus. Ja trattoriiassa olivat toiset puhuneet Neristä ja
minusta. Silloin se tapahtui. Se haava oli suuri ja syvä. Te näitte
itse tuolla kirkossa.
Vanhus ei enää tee ristinmerkkiä. Hän ei tiedä kenestä hän puhuu.
Ajatukset ovat taas sotkeuksissa kuin langat sekavassa vyyhdessä ja
kyyneleet valuvat virtana kuihtuneita poskia pitkin.
Nuori nainen hänen rinnallaan ei saa mitään sanotuksi, hän sivelee
hiljaa vanhuksen kättä. Ja hän ymmärtää, että ero ihmisen ja ihmisen
välillä enimmäkseen on hyvin pieni. Nuori tai vanha, köyhä tai rikas,
mitä se oikeastaan merkitsee? Ei mitään, ei kerrassaan mitään.
Ihminen on ihminen. Ja minkä hän povessaan tuntee iloa tai surua, se
on sukua sille, mitä hänen lähimmäisensäkin tuntee.
Ja itsekäs, ajattelematon nuori vaimo voi tuottaa miehelleen yhtä
paljon surua ja sydämentuskaa, olipa mies käsityöläinen tai oppinut
tiedemies.
Hän muistaa, mitä hän itse äsken oli oppinut tuolla kirkossa. Se
pieni punainen ruusu oli vaikuttanut syvästi häneen. Siinä oli
liikuttavaa hartautta ja samalla kärsimystä, paljon kärsimystä. Se
oli kastettu sydänvereen. Hän tunsi sen. Ja hänen täytyi ajatella
miestään -- ehkä siitäkin syystä, että hän vastoin miehensä tahtoa
oli lähtenyt tälle matkalle. Enricon katse oli ollut surullinen
heidän hyvästellessään. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän oli jo
aikaisemmin sanonut sanottavansa. Hän oli puhunut siitä, ettei
hänen kukkaronsa kestä sellaista, kun aika muutenkin on kallis, ja
että hänestä yleensäkin on oikeampaa supistaa turhia menoja, jotta
on mistä ottaa, jos sattuu tositarpeessa oleva kohdalle. Mutta kun
sana ei pystynyt, vaikeni hän aina. Hän oli hyvä niinkuin itkevän
vanhuksen miesvainaja oli ollut.
Mutta tästä puoleen ei Enricon enää tarvitseisi katsoa niinkuin usein
ennen silmät noin täynnä suurta ymmärtämyksen ikävää. Tästä puoleen
piti kotielämän muuttua. Pyhiinvaelluksen hän oli tehnyt Roomaan, hän
kuten muutkin. Ja Enrico saisi kokea, ettei matka ollut turha!
Samassa muistuu ajan kulku hänen mieleensä. Hän kiskaisee kellon
esille ja kavahtaa pystyyn. Vanhus lakkaa itkemästä. Hän kuulee, että
vieras tekee lähtöä.
-- Istuttehan te täällä, tiedustelee nuori nainen pyytävästi. --
Minun täytyy hetkeksi mennä pois. Olen luvannut yhtyä tuttavaan
täällä läheisyydessä. Mutta minä tulen kohta takaisin. Ja sitten
menemme yhdessä syömään -- aivan niinkuin mieheni olisi tehnyt. Me
teemme samoin.
Hän lähtee melkein juoksujalkaa menemään, ja leski katsoo
haikeamielisenä hänen jälkeensä. Päivälliskutsu ei parane
viivytyksestä. Ja nyt etenkin, kun mieli on väsynyt monista ja
raskaista muistoista ja kun ajatukset lentää lepattavat kuin
säikähdyksissään siipiään räpyttävä lintuparvi, nyt olisi ruoka
tarpeen.
Vanhus istuu hetken painuneena haikeamieliseen odotukseen. Hän ei
muista tarkata kirkkoon meneviä. Mielen levottomuus ahdistaa häntä
yhä. Porraskivet ovat lämminneet ja tuntuvat hänestä polttavan.
Kiirastuli uhkaa kuoleman toisella puolella, entisyydestä ahdistavat
raskaat muistot.
Hän nousee hätäisesti. Hän ei jaksa enää odottaa. Paistinkäry kadun
toiselta puolelta tuntuu houkuttelevana ja nälkä hoputtaa lähtemään.
Hän astuu jalallaan tunnustellen katua Mario Perosion ruokalaa
kohden. Hän tahtoo odottaa sen edustalla. Hänen täytyy olla niin
lähellä kuin mahdollista ja ajatella jotain, joka keventää mieltä,
ajatella ruokaa, riissiä, hyvän rasvaisen kastikkeen kanssa ja
pehmeätä, murevaa kilinpaistia, joka sulaa vanhassa hampaattomassa
suussa.