kirkon keskuudessa osoittavat, että silloinkin jo saattoi vapautua
vielä vähän enemmän kuin Luterus, kuten vapautui Kalvin ja Zvingli, ja
myöskin vähän vähemmän, kuten n.s. reformeerattu kirkko. Olihan
sitäpaitsi jo siihen aikaan semmoisiakin ihmisiä, jotka uskalsivat
ajatella, että raamatunkertomus maailmanluomisesta on vaan taru, ettei
Jeesus ole voinut syntyä neitseestä, ettei ehtoollisleipä ja -viini voi
muuttua lihaksi ja vereksi, ettei voi löytyä mitään paikallista
taivasta, johon Jeesus olisi näkyvästi kohonnut, eikä helvettiä, jossa
hän olisi käynyt, ettei kolme voi olla yksi eikä yksi kolme, ja niin
edespäin.
Mutta lukuunottamatta näitä harvoja aikansa käsityksien edelle
kehittyneitä ihmisiä, ei siihen aikaan Luteruksen eikä yleensä ihmisten
järkeä loukanneet semmoiset käsitteet kuin paikallinen taivas,
helvetti, istuminen jumalan oikealla kädellä, piru. Taikauskoiset
käsitykset olivat niin syöpyneet ihmisten mieliin, että vielä 17 ja 18
vuosisadallakin uskonnollisuuden nimessä vaadittiin noitien polttamista
roviolla, koska nämä muka olivat pirun kanssa liitossa. Sentähden
kaikki nuo käsitykset jatkuivat uskonpuhdistuksen mukana uuteen aikaan.
Paljosta taikauskosta uskonpuhdistajat tosin vapautuivat, mutta paljon
taikauskoa he vielä ottivat mukaan tunnuskirjoihinsa tulevien aikojen
särjettäväksi. Ja, kuten sanottu, luonnollinen kehitys olisi sen jo
tehnytkin, ellei nuo Luteruksen ja Melanktonin tilapäiset väitelmät
katolista kirkkoa vastaan olisi muuttuneet jäykistyneiksi
tunnustuskirjoiksi, joiden ohella ei mikään kehitys voinut tulla
kysymykseen.
Siksipä on nyt uudelleen tapahtunut se, että luonnollinen
ihmisymmärrys, joka ei hetkeksikään voi kehityksessä pysähtyä, on
vuosisatojen kuluessa jälleen mennyt suuren askeleen eteenpäin, silloin
kun tunnuskirjat eli virallinen uskonto yhä pysyvät samoina kuin 400
vuotta sitten. Olemme tulleet jälleen siihen, että ihmisjärjen
vaatimus, joka tahtoo tunnustaa vaan semmoista mikä on sen kanssa
sopusoinnussa, täytyy julistaa suureksi synniksi, ja nimenomaan täytyy
opettaa, ettei järjellä muka ole tekemistä uskon asiain kanssa. Se
seikka, ettei keskinkertainen talonpoika meidän aikanamme sallisi
mitään muuttaa raamattunsa, uskontunnustuksensa tai edes
virsikirjansakaan suomennoksessa, osoittaa hänenkin järkensä jo olevan
edellä, eli hänenkin pelkäävän, että jos järjelle antaa hiukankaan
sananvuoroa, niin koko tuo isiltä peritty, vanhojen sanamuodostusten
varassa seisova jumalankuva kaatuu telineiltänsä, eikä sitten ole
mitään sijaan pantavaa.
Mutta ihan uusimpana aikana on vielä pahempaan pulaan jouduttu:
Koko se lunastuskäsite, mikä on luterilaisen opin ydin, ei tahdo enää
kaikissa ihmisissä synnyttää tarkoitettua miellettä ollenkaan. Niin
yleisesti kuin vielä keskiaikana, ehkä muinais-germanilaisten
uhrikäsitysten vaikutuksesta, tuo lunastusoppi tulikin omistetuksi,
niin itseselvästi kuin se jossakin kehittyneemmässä muodossa ehkä
vieläkin muutamille ihmisille todistaa jumalan rakkautta heihin, ei se
enää ole sovelias antamaan miellettä jumalan rakkaudesta niille
ihmisille, joissa koko tuo sovintouhrin käsite on jo kokonaan ehtinyt
hivuta pois siveellisestä tietoisuudesta, Ja niinpä meidän aikanamme on
ihmisiä -- ne lisääntyvät päivä päivältä -- joiden mieleen tuo
luterilaispaavalilainen lunastusoppi ei luo niin mitään jumalan kuvaa.
Omituisessa tilassa ovat meidän ajan lunastusopissa kasvatetut, mutta
uhrikäsitteistä jo vapautuneet ihmiset. Heille on lapsuudesta saakka
opetettu, mimmoiseksi jumala on ajateltava, kuinka tähän ajatuskuvaan
on uskottava ja kuinka sitä palveltava, -- ja heillä ei synny mitään
ajatuskuvaa!
Ja monta onkin heidän joukossaan, jotka luulevat, että koko syy heidän
kykenemättömyyteensä jumalan palvelemiseen on mahdottomuus omistaa
mitään ajatuskuvaa jumalasta. Pitääkö kääntyä takaisin katolilaisiin
kirkkotunnelmiin ja pyhimyskuviin, niinkuin aikamme muoti vaatii ja
niinkuin monet taiteilijoista ja kirjailijoista, ajan henkeä arvaillen
ovatkin tehneet?
Ei. Palata vielä kauemmas entisyyteen, alkulähteeseen asti.
Jos kaikki jumalanpalvelus pitää riippua siitä ajatuskuvasta, mikä
meillä on jumalasta, niin tottapa silloin on tärkeintä ottaa selvä,
mitä uskontomme perustaja itse ajatteli siitä jumalasta, jota hän sanoi
palvelevansa.
Löytyykö Jeesuksella mitään opetuksia tästä asiasta? Ei. Ei sanaakaan
siitä mimmoiseksi jumala on ajateltava. Päinvastoin:
"Ei astu kenkään ylös taivaaseen", ja "ei ole kenkään koskaan jumalata
nähnyt."
Jeesus, kuten evankelioista näemme, kokonaan hylkäsi juutalaisen
ajatuskuvan jumalasta, mutta ei asettanut mitään uutta kuvaa sijalle.
Päinvastoin hän nimenomaan opetti, ettei kukaan voi jumalasta tietää
mitään muuta kuin että jumala on _isä_, eli että ihminen on jumalan
poika, joka itsenäisesti tuntee jumalan tahdon.
Jeesus määrittelee Isänsä yksinomaan niillä käskyillä, jotka hän antaa.
Antamalla nämä käskynsä Jeesus herättää muissa ihmisissä tunnon samasta
käskijästä eli samasta Isästä.
Näistä käskyistä on korkein rakkauden käsky, "Se on minun käskyni: että
te rakastatte toisianne niinkuin minä teitä rakastin."
Sen vuoksi onkin yksi Jeesuksen oppilaista, Johannes, sittemmin
määritellyt Jumalan rakkaudeksi, Jumala on rakkaus, sanoo hän. Tämä nyt
voisi antaa aihetta käsitykseen, että Jeesuksenkin Jumala siis
edellyttää määritelmää eli ajatuskuvaa. Mutta huomattava on, että tässä
ei voi olla kysymys mistään rakkauden käsitteestä eli objektiivisesta
rakkauden mielikuvasta, sillä tarkoitus on vaan sanoa, -- kuten
Johanneksen sanat kuuluvatkin: -- että se, joka rakastaa, hän tuntee
Jumalan, eli että ihmisen subjektiivinen rakkauden tunto on jumalan
eläminen ihmisessä.
Toinen samallainen määritelmä jumalasta -- sekin saman Johanneksen
lausuma -- on, että Jumala on "logos", järki, elämän järki, elämän
sana eli elämän ymmärrys. Mutta silläkään ei tarkoiteta mitään
määriteltävää, objektiivista käsitettä jostakin elämän järjestä, vaan
sanotaan, että ihminen voi tuntea Jumalan omasta subjektiivisesta
Jumalan äänen eli tahdon ymmärtämisestä hänen omassa sydämmessään.
Rakkaus ja elämisen järki ovat siis ne subjektiiviset ominaisuudet,
joiden avulla me tunnemme Jumalan, mutta ne eivät missään määrässä anna
meille ajatuskuvaa Jumalasta.
Näemme siis, että Jeesuksen jumalanpalvelus ei lainkaan riipu jonkin
ajatuskuvan olemassa olosta.
Ja juuri senvuoksi Jeesuksen jumalanpalvelus on olemukseltaan ihan
toista kuin kaikki entinen jumalanpalvelus. Se on olemukseltaan myöskin
toista kuin nykyinen luterilainen, katolilainen, kreikkalainen ja
jokainen muu jumalanpalvelus, joka edellyttää ihmisten opettamaa
ajatuskuvaa jumalasta.
Mitä erityisesti tulee luterilaiseen jumalanpalvelukseen, niin
täytyyhän meidän heti nähdä, ettei se lainkaan pidä yhtä Jeesuksen oman
jumalanpalveluksen luonteen kanssa. Ensiksikin Jeesuksen _usko_ ei voi
merkitä yhtä kuin meidän uskomme Paavalin ja Luteruksen piirtämään
jumalankuvaan lunastuksineen, sillä tämmöistä jumalankuvaa hänellä
luonnollisesti ei voinut olla jo siitäkin syystä, että "lunastus" ei
ollut vielä tapahtunutkaan. Se mikä siis meitä pitäisi tehdä autuaaksi:
usko lunastukseen, -- sitä ei ollut edes olemassa Jeesuksella silloin
kuin hän käyskenteli julistamassa jumalan valtakuntaa ja sairaita
auttamassa. Jeesuksen "usko" oli, kuten olemme nähneet, usko siihen,
että hän on kokonaan Isän vallassa, s.o. että Isä sekä elättää että
suojelee häntä, ja että hänen ei tarvitse murehtia huomisesta päivästä
eikä niistä, jotka väijyvät hänen henkeänsä ja vapauttaan, vaan hänen
oli ainoastaan _tekeminen Isän tahtoa_.
Jeesuksen jumalanpalvelus ei siis ole mikään tekojen hylkääminen ja
usko lunastukseen, vaan päinvastoin: koko usko on siinä, että hänen on
tekeminen jumalan tahtoa eli rakkauden töitä.
Tähän nyt sanoo Luterus:
"Minä piinasin itseäni valvomisella, rukouksella, lukemisella ja muulla
työllä. Niinkuin muutkin kerjäläismunkit minä käyskelin reppu selässä
pitkin kaupungin katuja, puhdistin ja lakasin kirkkoa ja olin sen
ovenvartijana. Jos suinkin joku munkki tällä tavoin pääsisi taivaaseen,
niin kyllä minäkin. Mutta kuta lähemmäksi Jumalata luulin tulevani,
sitä kauemmas tulin hänestä. Jumalata ei tällä tavalla löydetä ei
omilla töillä, vaan hän itse tulee meidän luoksemme."
Ja kun Luterus tämän on sanonut, selviääkin meille heti miten asia on.
Luterus siis tarkoittaa "töillä" semmoisia töitä, joiden avulla on
tarkoitus "päästä taivaaseen."
Tietysti. Jos jumalanpalvelemisella tarkoitetaan oman autuuden
saavuttamista tulevassa elämässä, niin se tulee aina olemaan
paastoamista ja kirkonpermantojen lakasemista, ja -- voipi lisätä: --
leivän ja viinin nauttimista, virsien veisaamista ja rukouksien
lavertamista. Voihan vihdoin itse usko lunastukseen ja oblaattien
nauttiminen olla kuollut ja tarkoittaa vaan oman vanhurskauden
ansaitsemista eli toisin sanoen olla juuri noita hylättäviä "töitä."
Mutta Luterus sanoo vielä enemmän. Hän sanoo: "Voimaa ei eläviin töihin
saa mistään muusta kuin uskosta lunastukseen. Ainoastaan usko
lunastukseen voi vanhurskauttaa ihmisen."
Ja ne ovat juuri nämä sanat ja tämä ajatus, jotka tekevät
luterilaisuudestakin vaan pelkän uskonlahkon, niin kuin on
katolilaisuus ynnä muut tunnustuskunnat. Lahkolaisuuden tunnusmerkkinä
on aina se, että jokainen lahko pitää omaa käsitystapaansa
vanhurskautuksesta ainoana oikeana ja nimen omaan opettaa, että kaikki
muut ovat mahdottomia.
Saattaa olla ihmisiä, jotka eivät voi tulla toimeen ilman opetettua
ajatuskuvaa jumalasta ja jotka tarvitsevat uhrilunastuksen välikuvaa
ymmärtääkseen, että jumala on rakkaus, Mutta se ei oikeuta tuohon
väitteeseen, että muka millään muulla tavalla ei voi tuntea jumalaa
rakkaudeksi ja saada voimaa rakkaudentöihin.
Niitä on ihmisiä, jotka ilman lunastusopin välitystä Jeesuksen _omasta_
opista pääsevät totuuden tietoon, yksinkertaisesti vaan siitä opista,
joka on lausuttu sanoissa: muuttakaa mielenne, sillä Jumalanvaltakunta
on lähestynyt, -- aivan niinkuin siitä opista heräsivät lukemattomat
hänen aikalaisensa, siis ennenkuin lunastusopista oli vielä mitään
uneksittukaan.
Jeesuksen oppi jumalanpalveluksesta ei ole mikään oppi teoista tai
uskosta, joiden pitäisi vaikuttaa vanhurskautusta ja autuutta
haudantakaisessa elämässä, vaan se on oppi nykyisyyden elämästä Jumalan
tahdon täyttämisessä. Elämä ja autuus on siis jumalanpalvelus itse.
Tosi kyllä on, että jos "töitä" pidetään jumalanpalveluksena, mutta
jumalana pidetään ulkonaista ajatuskuvaa ja autuutena taas tulevaista
elämää paratiisissa, niin silloin nämä "työt" aina saavat ansion
tavoittelemisen muodon. Mutta nämät työt eivät silloin vuodakaan
Jeesuksen herättämästä, ihmisen omasta elämänymmärryksestä, hänen omin
korvin kuulemansa jumalan tahdon vaikuttimesta, vaan ovat kuolleita
"ansion" tavoitteluja.
Kysymys töiden "ansiosta", joka kysymys on niin paljon sekasotkua
maailmaan tuonut, katoo sitävastoin heti, kun jumalanpalvelusta ei
käsitetä _keinona_ autuaaksi päästäkseen, vaan elämänä ja autuutena
itsenään. Silloin jumalanpalvelus ei enää voikaan olla kirkollisten
temppujen suorittamisessa, vaan tulee olemaan välitön, henkisiä ja
ruumiillisia ponnistuksia kysyvä työ elämänymmärryksen toteuttamiseksi.
Jos siis Luteruksen yllämainitut työt, kuten kirkon lattian
lakaseminen, olivat jumalanpalveluksena hyljättäviä, niin eivät kaikki
työt siltä ole jumalanpalveluksena hyljättävät, niinkuin hän kuitenkin
väittää.
Päinvastoin täytyy koko sydämmellä, koko järjellä ja koko mielellä vaan
palata siihen, että juuri _työt_ ovatkin jumalanpalvelusta, -- ei tosin
mitkään työt kirkolle ja omalle autuudelle, vaan työt totuudelle ja
lähimmäiselle, jota Jeesuksen koko jumalanpalvelus oli.
Täytyy ymmärtää, että rakkaudentöitä ei tietysti voi tehdä muusta kuin
rakkaudesta; ja kun rakkaus on Jumala, niin ei ihminen voi käskeä sitä
tulemaan sydämmeensä ja laajentumaan siellä, ellei hän poista esteitä
sen tieltä. Ihminen ei voi ajatustensa avulla synnyttää itseensä
rakkautta eikä sitä synnytä myöskään semmoiset teot, joilla kyllä on
ulkonainen rakkauden muoto, mutta joiden vaikutin on autuuden tavoitus.
Ainoa mitä ihminen voi tehdä, on esteiden poistaminen rakkauden tieltä.
Tarkoituksessa valmistaa sijaa omassa sydämmessään Jumalalle eli
rakkaudelle kaikkiin lähimmäisiin eroituksetta, ihminen voi luopua
niistä esteistä, jotka ovat tämmöisen rakkauden tiellä. Hän voi luopua
omaisuudestaan, joka häntä estää köyhiä rakastamasta, hän voi luopua
vallasta, joka estää häntä veljistymästä palvelijain kanssa, hän voi
luopua toimeentulonsa ajatuksista, jotka käskevät hänen kilpailla
lähimmäisensä kanssa, hän voi luopua itsensä suojelemisesta, joka
käskee häntä harjoittamaan väkivaltaa lähimmäistä vastaan. Ja sen
mukaan kuin ihminen poistaa näitä esteitä rakkauden tieltä, sen mukaan
rakkaus, Jumala, asettuu hänen sydämmeensä. Ja silloin vasta hän voi
tehdä todellisia rakkaudentöitä itsekään niitä huomaamatta, se on:
niin, ettei oikea käsi tiedä mitä vasen tekee.
Kuten näkyy, nämä työt, esteiden poistaminen rakkauden tieltä, ovat
juuri sitä, mitä Jeesus teki, kun hän tuli korvesta, jätti omaisensa,
isänmaansa, juutalaisuutensa, jätti kaikki ajatukset toimeentulostaan
ja itsensä suojelemisesta vainoojia vastaan. Rakkaus täytti hänen
sydämmensä ja hän oli Jumalan poika.
Voimaa tämmöiseen jumalanpalvelukseen ei Jeesus ammentanut mistään
sakramenttien nauttimisesta tai mystillisestä uskosta lunastukseen,
vaan hän ammensi voimaa omasta elämänymmärryksestänsä, siitä tiedosta,
että ihminen tämmöisessä elämänymmärryksessä on Jumalan poika.
Samasta lähteestä ammensivat voimaa kaikki hänen aikalaisensa, jotka
olivat hänen oppilaitansa. Ja niinpä vielä tänäkin päivänä ihminen voi,
tietämättä mitään siitä, kuinka luterilaisen tai katolisen tai
reformeeratun tai kreikkalaisen uskonlahkon mukaan tullaan autuaaksi,
ammentaa voimaa jumalanpalvelukseen välittömästi tästä samasta
Jeesuksen elämänymmärryksestä.
* * * * *
Vielä voipi jäädä vastattavaksi kysymys, missä suhteessa _rukous_ on
jumalanpalvelukseen. Sillä joku voi sanoa: Jeesus itsekin palveli
Jumalaa paitsi teoilla, myöskin rukouksella.
Luemme evankelioista todella, että Jeesus monessa tapauksessa rukoili.
Ja kuinka toisin voisi ollakaan; sillä se, joka ymmärtää elämän niin,
että ihminen on lähetetty maailmaan täyttämään Isän tahtoa, ei voi elää
eikä toimia muuten kuin alituisesti katsoen sisäänsä, jossa tämä Isän
tahto, "sana" eli elämänymmärrys keriytyy auki. Mutta siltä ei ole
sanottu, että tällä rukoilemisella olisi hänen oppinsa mukaan
jumalanpalveluksen nimi.
Päinvastoin todistaa rukous useissa tapauksissa heikkoutta,
kykenemättömyyttä täyttämään Jumalan tahtoa. Rukous tapahtuu usein
silloin kuin ihminen erehdysten ja kiusausten harhaanviemänä ei löydä
sitä minuutta, joka on valmis rakkaudesta ihmisiin kestämään
ruumiillisia kärsimyksiä. Semmoisia rukouksia oli myöskin Jeesuksen
rukous Getsemanessa, missä hän tiesi vainoojain lähestymisestä ja tunsi
Isän tahdon olevan, ettei hän näitä vastustaisi vaan antautuisi
taistelutta heidän käsiinsä. Hän rukoili silloin: "ota pois minulta
tämä kalkki". Tämä rukous ei ollut jumalanpalvelusta, vaan
jumalanpalvelusta oli vasta se, kun hän voitti hetkellisen heikkoutensa
ja täytti Isän tahdon.
Rukoukseksi voi myöskin sanoa niitä hetkiä, joina ihminen kohoo
henkensä korkeimmille huipuille, jolloin hänessä tapahtuu elämän
ymmärryksen selventyminen, välittömyyden tunteminen hänen minuutensa ja
isän välillä. Semmoinen on Jeesuksen ylistys opetuslasten palattua
lähetysretkeltänsä, -- semmoinen myöskin hänen viimeinen puheensa
opetuslapsille.
Rukoukseksi voi vihdoin sanoa häiritsemätöntä ajatusten kokoomista
päästäkseen omien vaikuttimiensa perille, verratessaan menettelyänsä ja
askeleitansa elämänymmärrykseen. Se on jokapäiväinen rukous. Semmoinen
rukous on isämeidän-rukous, jonka lyhyeissä lauseissa kätkeytyy koko
Jeesuksen elämänymmärrys.
Tämmöiseen totiseen rukoukseen nähden on Jeesus nimenomaan sanonut
(Matt. 6: 5-13): kun rukoilet, älä rukoile näkyvässä paikassa, vaan
mene huoneeseesi ja sulje ovi, äläkä luule että sanain lateleminen on
rukousta, niinkuin pakanat luulevat, kun he pyytävät itsellensä
menestystä. Älkää te mitään pyytäkö, sillä Isä tietää mitä te
tarvitsette, ennenkuin te rukoilettekaan. Kun siis rukoilette, niin
ette tarvitse muuta kuin selvittää itsellenne se elämänymmärrys, jonka
te nyt olette omistaneet ja joka on lyhyesti lausuttuna seuraavissa
sanoissa: Isä meidän j.n.e. (Vertaa Matt. 6: 5-13).
Kaikkein vähimmässä määrässä on jumalanpalvelusta siis se rukous, jota
tosin ei koskaan tavata Jeesuksella, mutta joka on sitä tavallisempi
meille: rukous oman aineellisen menestymisen hyväksi.
Tämmöinen rukous on aivan vieras Jeesuksen elämänymmärrykselle, ja on,
kuten hän itsekin sanoo, _pakanallinen_.
Siinähän Jeesuksen oppi eroaakin kaikista vanhoista uskonnoista, että
nämät, annettuaan kuvan ulkonaisesta jumalasta, opettivat ihmisen
voivan rukousten ja muiden temppujen avulla suosittaa tätä jumalaa ja
siten välttää kärsimyksiä; mutta Jeesuksen oppi sitävastoin sanoo,
ettei kukaan ole taivaissa käynyt tietääksensä mimmoinen jumala on, ja
ettei kärsimyksiä ole tarkoitus välttää, vaan että niiden välttäminen
ja oman menestyksen ajatteleminen hukuttaa ihmistä pois Isän tahdosta.
Muistelkoon jokainen omaa ajatuskuvaansa jumalasta, ja se on kylläksi,
että jokainen ymmärtäisi sen mahdottomuuden.
Tämän kirjoittajalla oli ennen ajatuskuva jumalasta, se oli jokin suuri
taivaansininen olento! Jos olisin sen tehnyt näkyväksi, olisin
siniselle pohjalle heikosti piirtänyt ihmisolennon ulkoviivat. Olisin
myöskin hyvin voinut rukouksissani katsoa tähän piirustukseen, se olisi
ollut minulle suora kevennys, en olisi silloin tarvinnut erityisesti
ponnistaa pitääkseni ajatuskuvaa mielessäni. Minä olisin tottunut tähän
kuvaan ja minulle se olisi muuttunut hyvin kalliiksi, niin etten olisi
sallinut siinä mitään muuttaa, vaikka olisinkin nähnyt virheitä
piirustuksessa. Ja aivan niinkuin pakana loukkaantuu, jos joku tulee ja
kumoo hänen puujumalansa, aivan niin olisin minäkin loukkaantunut, jos
joku olisi repinyt rikki minun paperijumalani, jonka edessä olin niin
monasti pyytänyt menestystä ja onnea omalle itselleni.
Ja kuitenkin se oli revittävä.
Sillä ei ole olemassa mitään semmoista jumalaa, joka tahtoo ihmisen
rukoilevan onnea ja menestystä itsellensä, vaan ainoastaan semmoinen,
joka tahtoo, että ihminen omistaisi hänen tarkoituksensa maailman
suhteen. Eikä voi ihminen palvella yhtä aikaa tuota entistä jumalan
kuvaa ja tätä Isää. Ei auta hänen enää katsoa seinään tai omaan
entiseen ajatuskuvaansa, vaan hänen täytyy katsoa itseensä, missä
elämän Isä puhuu, ymmärtääkseen mitä varten hän on maailmaan lähetetty.
Tätä mahdottomuutta palvella yhtäaikaa Mooseksen Jehovata ja elämän
Isää on Jeesus monella tavalla selittänyt. Kuten näimme jo alussa, hän
lupasi herättää elävän temppelin, millä saattoi jumalaa palvella, --
sittenkuin juutalaiset olivat ensin maan tasalle hävittäneet ulkonaisen
temppelinsä, missä he jumalan palvelusta suorittivat. Vanhan
jumalanpalvelusopin yhdistäminen hänen oppiinsa elävistä rakkauden
töistä on, sanoi hän, samaa kuin paikata vanhaa vaatetta uudella
veralla. Uusi vaate tulee siten revityksi ja vanhassa ei paikka pysy,
vaan läpi tulee entistä suuremmaksi. Tai, sanoi hän, ei saa kaataa
nuorta viiniä vanhoihin leileihin, sillä leilit pakahtuvat ja viini
pursuaa ulos; vaan on uusi viini uusiin leileihinkin kaadettava.
Yhtä vähän yhteyttä Isän kansa on sillä ajatuskuvalla jumalasta, jota
me vielä tänä päivänä palvelemme julkisilla polvennotkistuksilla,
teoilla joiden tarkoitus on autuuden ansaitseminen, tai uskolla
lunastukseen, Kristuksen ruumiin ja veren nauttimisella ynnä muulla
semmoisella.
Ja sen tähden, kun Jeesus muinoin, hyväksymättä
juutalaisten jumalanpalvelusta, ajoi ulos uhrielukat ja muut tämän
jumalanpalveluksen välikappaleet, niin hän tänäpäivänä ihan samalla
tavalla tulee meidän kirkkoomme, kumoo meidän viinimaljamme, sirottaa
maahan leipäpalaset ja ennen kaikkea vetää viivan sen sädekehällä
varustetun jumalankuvan ylitse, jonka pitäisi esittää hänen
henkilöänsä.
Kaikkein viimeisinkin nykyaikainen "jumalanpalvelus", saarna ynnä sitä
seuraavat kumartumiset rukoukseen, täytyy jo julkisuutensakin vuoksi
olla hyljättävä. Saattaahan mennä kirkkoon kuuntelemaan kokeneen
ihmisen puheita, -- jumalan palvelusta se ei ole, eikä sitä siksi tee
hypnotiseeraavat urkujen sävelet ja yhteiset kumartumiset. Jos ihminen
sitä vastoin tahtoo syventyä omaan suhteeseensa Jumalaan niin ei hän
hae julkista paikkaa. Hän menee huoneeseensa ja sulkee oven. Ja jos
hänellä on sielläkin tarve panna kätensä silmille tai kumartaa päänsä
pöytää vastaan, niin tulee se siitä, ettei hän tunne vieläkään olevansa
kyllin häiritsemätön. Mutta kun koko seurakunta annetusta merkistä
julkisesti kumartaa päänsä vartavasten laitettuihin kirkonpenkkeihin
niin silloin ei ihminen kumarra ollakseen häiritsemätönnä, vaan joko
siksi, että ujostuttaa jäädä yksin pää pystyyn, tai siksi että tahtoo
muuten seurata tapaa. Ja ennen kuin hän on isämeidän sisällyksen
alkuunkaan päässyt, vaatii sama merkki hänet jo nousemaan.
Mikäli tämä "jumalan palvelus kirkossa" ei ole yksinomaan kokeneen
ihmisen puhetta, vaan vielä seurakunnan opettamista julkisesti
kääntymään jumalan puoleen rukouksissa ja alttarin edessä, on se
suuressa määrin turmiollista. Se nimenomaan totuttaa ihmistä pitämään
kirkossa-oloaan, tuota kirkkotunnelmaa ja kumarruksiaan jumalan
palveluksena; se panee hänet ylpeilemään semmoisista ulkonaisista
rukoustempuista, joita luonnollinen ihminen enin ujostelee ja koettaa
muilta salata; jumalanpalvelemisen asemasta totuttaa hänet
silmäinpalvelemiseen, totuttaa pitämään hartaushetkiä ja kyyneleitä
jumalalle otollisina tekoina.
Ja, ennen kaikkea, tämmöinen julkinen jumalan kumartaminen temppeleissä
ja alttarien edessä panee ihmisen ehdottomasti hakemaan ja luomaan
itselleen semmoista jumalankuvaa, jonka hän luulee muilla seurakunnan
jäsenillä olevan. Mutta juuri tämä seikka, tämä jumalan hakeminen
ulkopuolelta omaa henkeä, toisten ihmisten mukaan, kaikkein enin
vieroittaa ihmistä Isästä. Sillä ihmisten opettama ajatuskuva jumalasta
on mykkä ihmisen sydämmelle ja saattaa ilmaista tahtonsa ainoastaan
toisten ihmisten välityksellä niin että nämä toiset tulevat määräämään
myöskin mitä hänen on tekeminen ja jättäminen tekemättä tämän jumalan
palvelemiseksi. Mutta Isä, jota ei voi mitenkään sanoissa eikä
ajatuksissa kuvata, ilmaisee tahtonsa ainoastaan välittömästi jokaisen
ihmisen omassa hengessä ja häntä voi palvella ainoastaan jokaisen oman
ymmärryksen johdolla.
* * * * *
"Tulee aika, ettette tällä vuorella ettekä Jerusalemissa palvele
jumalata. Hetki tulee ja jo nyt on, että totiset rukoilijat rukoilevat
Isää hengessä ja totuudessa, sillä Isä tahtoo myös semmoisia, jotka
häntä rukoilevat."
Näin sanoi Jeesus samarialaiselle.