MITÄ ON JUMALANPALVELUS?
Kirj.
Arvid Järnefelt
Kuopio,
Osakeyhtiö Kuopion Uusi kirjapaino,
1901.
Tämä kirjoitus on jatkoa v. 1898 ilmestyneeseen "Evankeliumin alku"
nimiseen kirjoitukseen, mutta ei edellytä ehdottomasti tutustumista
viimemainittuun. "Evankeliumin alku" sisältää: 1) kriitillisen
katsahduksen evankeliumissa tavattaviin kertomuksiin Jeesuksen
syntymisestä yliluonnollisella tavalla neitseestä Mariasta, sekä
2) esityksen Jeesuksen henkisestä syntymisestä Johanneksen saarnaa
kuullessaan ja sen johdosta miettiessään korven yksinäisyydessä
ihmiselämän perustuksia. Kirjoituksessa tullaan siihen johtopäätökseen,
että tämän henkisen syntymisen tarkoitus ei suinkaan ole todistaa
Jeesusta erilaiseksi muihin ihmisiin nähden, vaan päinvastoin antaa
avain hänen ihmis-sydämmeensä ja osoittaa hänen sisällinen,
inhimillinen suhteensa Jumalaan. Korven taistelu esitetään jokaiselle
ihmiselle mahdollisena henkisenä uudestisyntymyksenä.
Mitä on Jumalanpalvelus?
Evankeliumin alku kertoo Jeesuksen henkisestä syntymisestä Johanneksen
saarnaa kuultuaan ja korven yksinäisyyteen mentyänsä.
Johannes saarnasi, että jumalan valtakunta on lähestynyt, eli että
ihmiset, muutettuaan mielensä elämän tarkoituksesta, saattoivat elää
maan päällä jumalan välittömän valtikan alaisina.
Kuullessaan tätä oppia Jeesus tunsikin sydämmessään jumalan välittömän
hallitsija-äänen, joka vakuutti hänelle, että se, mitä Johannes puhuu,
on totta, eli että "sinä olet minun poikani ja minä rakastan sinua".
Tässä hengessä lähti Jeesus korven yksinäisyyteen miettimään uutta
elämän-ymmärrystänsä. Jos piti joka hetki tehdä Jumalan tahtoa, niin
oli selvää, että piti samalla luopua kaikesta siitä ihmisten
tavallisesta työnaiheesta, jonka tarkoituksena on oman olemisen
turvaaminen.
Korpeen mennessään oli Jeesuksen vastattavana seuraavat
elämänkysymykset:
1) Kun en voi elää syömättä, niin voinko silloin täydellisesti
heittäytyä jumalan pojaksi? Jos kaikki ihmiset yhtaikaa olisivat
päättäneet tehdä työtä vaan yhteiseksi hyväksi eli välittömästi Isän
käskyn mukaan, niin silloin ei tietysti kukaan tarvitsisi ajatella
erikseen omaa toimeentuloansa. Mutta nyt olen minä vaan yksin jättänyt
ihmisten yhteiskuntalaitoksen ja tahdon elää maan päällä niinkuin
olisin Jumalan valtakunnassa. Voiko se käydä päinsä, kun en minä voi
tehdä ihmeitä ja muuttaa kiviä leiväksi?
2) Samalla perustuksella hän epäilee myöskin voivansa kokonaan luopua
itsensä suojelemisen ajatuksesta. Eihän hän voi heittäytyä katolta
rikkoontumatta. Voiko hän siis myöskään elää maailmassa yksin, niinkuin
se olisi Jumalan valtakunta, kun hän silloin asettuu yksin kaikkea
vastaan, tulee tehneeksi ja opettaneeksi semmoista, mikä tekee kaikki
vallanpitäjät hänen vihollisiksensa. Kun ei Isä häntä varjele, jos hän
katolta heittäytyy, niin onko hänen tässä toisessakaan suhteessa
kokonaan luopuminen itsensä-suojelemisen ajatuksesta, eli voiko hän
pitää itseään täydellisesti jumalan poikana?
Nämät epäilykset häipyvät häneltä korven yksinäisyydessä, ja jättäen
kaikki näkyvät valtakunnat ja ne edut, joita nämä palvelijoillensa
tuottavat, hän palaa korvesta elääkseen ihmisten joukossa tunnustamalla
Isää ainoaksi vallanpitäjäksi.
Tämä korven taistelu ilmaisee, mitä Jeesuksen _usko_ oli. Lyhyimmin
sanottuna oli Jeesuksen usko siis siinä, että ihminen on kokonaan Isän
vallassa, tai että ihminen on Jumalan poika, tai vielä, että ihmisen on
eläminen Jumalan valtakunnassa.
Täytyy siis uteliaasti kysyä, mitä kertovat evankeliumit hänen
ensimäisistä askeleistansa elämän todellisuudessa, "ihmisten
keskuudessa"? Millä teoilla hän siis palveli Isää eli teki pojan
tekoja.
Matteuksella kerrotaan näin (4: 17): Siitä ajasta rupesi Jeesus
saarnaamaan ja sanomaan: tehkäät parannus; sillä taivaan valtakunta
lähestyi. (23) Ja Jeesus vaelsi ympäri kaiken Galilean, ja opetti
heidän synagogissansa, ja saarnasi valtakunnan evankeliumia, ja paransi
kaikkinaiset taudit ja kaiken sairauden kansan seassa. (24) Ja sanoma
kuului hänestä kaikkeen Syyrian maahan. Ja he toivat hänen tykönsä
kaikkinaisia sairaita, moninaisilla taudeilla ja kivuilla vaivatuita,
ja piruilta riivatuita, ja kuutaudillisia, ja halvatuita: ja hän
paransi ne. (25) Ja häntä seurasi paljon väkeä Galileasta, ja niistä
kymmenestä kaupungista ja Jerusalemista ja Judeasta, ja niistä
maakunnista sillä puolella Jordanin. Mutta koska hän näki kansan, astui
hän ylös vuorelle... (seuraa vuorisaarna).
Markuksella (1: 14-55) on myöskin kerrottu Jeesuksen ensimäiset teot
samalla tavalla: hän saarnaa taivaan valtakuntaa, mutta ajaa ennen
kaikkea ulos perkeleitä, tekee ihmeitä ja hämmästyttää niillä kansan.
Luukkaalla sanotaan: (4: 14) Ja Jeesus palasi hengen väessä taas
Galileaan, ja sanoma kuului hänestä ympäri kaiken lähimaakunnan. (15)
Ja hän opetti heidän synagogissansa ja kunnioitettiin kaikilta. (16) Ja
tuli Natsaretiin, kussa hän kasvatettu oli, ja meni tapansa jälkeen
sabatin päivänä synagogaan ja nousi lukemaan. (17) Ja hänelle annettiin
Esaias profeetan raamattu. Ja kun hän raamatun avasi, löysi hän sen
paikan, kussa kirjoitettu on: (18) Herran henki on minun päälläni,
sentähden on hän minun voidellut, ja lähettänyt minut saarnaamaan
köyhille hyvää sanomata, parantamaan särjetyitä sydämiä, saarnaamaan
vangeille lunastusta, ja sokeille näkönsä jälleen saamista, särjetyitä
vapauteen saattamaan: (19) Saarnaamaan Herran otollista vuotta. (20) Ja
kun hän pani raamatun kiinni, antoi hän sen palvelialle, ja istui: ja
kaikkein silmät, kuin synagogassa olivat, katselivat hänen päällensä.
(21) Ja hän rupesi heille sanomaan: tänä päivänä on tämä kirjoitus
täytetty, kuin te nyt kuulette. (22) Ja kaikki antoivat hänelle
todistuksen, ja ihmettelivät niitä armon sanoja, kuin hänen suustansa
läksivät ulos; ja he sanoivat: eikö tämä ole Joosefin poika? (23) Ja
hän sanoi heille: sanokaat kaiketi minulle tämä sananlasku: parantaja
paranna itses: ne, kuin me kuulimme tapahtuneen Kapernaumissa, tee myös
tässä isäs maalla. (24) Mutta hän sanoi: totisesti sanon minä teille:
ei yksikään profeetta ole isänsä maalla otollinen. (25) Vaan minä sanon
teille totuudessa: monta leskeä oli Israelissa Elian ajalla... (26) Ja
ei Elias lähetetty yhdenkään heidän tykönsä, vaan leskivaimon tykö
_Sidonin Sareptaan_. (27) Ja monta spitalista oli Israelissa Eliseus
profeetan ajalla; ja ei yksikään heistä puhdistettu, vaan Naeman se
_Syrialainen_. (28) Ja kaikki kuin synagogassa olivat, tulivat vihoja
täyteen, koska he nämät kuulivat. (29) Ja he nousivat ylös, ja ajoivat
hänen ulos kaupungista: ja veivät hänen hamaan vuoren kukkulalle, jonka
päälle heidän kaupunkinsa rakettu oli, syöstäksensä häntä alas. (30)
Mutta hän kävi ohitse heidän keskeltänsä, ja meni pois. (31) Ja meni
Kapernaumiin, Galilean kaupunkiin, ja opetti heitä siellä sabatin
päivänä. (32) Ja he hämmästyivät hänen opetustansa: sillä hänen
puheensa oli voimallinen.
Johanneksella (2: 1-11) löydämme uteliaisuutemme vastaukseksi
kertomuksen -- Kaanaan häistä, s.o. siitä kuinka hän muutti veden
viiniksi ja sillä niinikään hämmästytti kaiken kansan, "ilmoitti
kunniansa", kuten sanotaan, jonka ihmetyön johdosta sitten
"opetuslapset uskoivat hänen päällensä". -- --
Jonkinlainen pettymyksen tunne valtaa mielen näiden kertomusten
ensimäisen yleisen vaikutuksen johdosta. On juuri luettu evankeliumin
alku ja kaikista sitä himmentävistä lisäkertomuksista, taruista ja
väärinkäsityksistä huolimatta löydetty pääsy Jeesuksen omaan
sisälliseen elämään. Ja nyt kysymme totisella uteliaisuudella, täynnä
luottamusta siihen, että se mitä edempänä tulee ei voi olla muuta kuin
yhä jatkettua, yhä selvemmäksi käypää esitystä tästä sisällisestä
ilmestyksestä: mihin tekoihin Isän tahto nyt viepi Jeesusta? Mutta
vastauksen sijaan näyttää meitä ensi katsahdukselta kohtaavan vaan
kertomuksia ihmeistä, perkeleitten ulosajosta, halvattujen ja rampojen
parantamisesta, veden noitumisesta viiniksi. Joka haaralta näkyy
jälleen punoutuvan samat esteet käsityksellemme, kuin alkaessamme lukea
evankeliumia. Kaikki mikä on kerrottu Jeesuksen ensimäisestä
esiintymisestä hänen tultuaan korvesta, nähtävästi taaskin tarkoittaa
vaan todistaa, että juuri se, mikä meille oli suurin aarre, se, että
Jeesuksen tilinteko omasta sisällisestä suhteestansa Jumalaan oli oleva
meidän oma suhteemme, se oli vaan väärinkäsitystä meiltä: Jeesus onkin
muka käsitettävä erikoiseksi jumalihmiseksi, ja hänen tekonsa ihmeiksi,
juuri tämän hänen erikoisasemansa tunnustähdiksi.
Jollemme tahdo tämän johdosta jättää evankeliumia lukematta, kuten niin
monet ihmiset menettelevät tästä samasta syystä ja useimmiten juuri
tähän saakka luettuansa, niin ei meillä ole jäljellä muuta kuin taaskin
ajatella, että tässäkin jotkin yksinkertaiset tosiasiat ovat vaan
väärinkäsitetyt ja sittemmin tahallaan vääristetyt väärän tarkoituksen
saavuttamiseksi.
Jotainhan Jeesuksen on täytynyt tehdä sen jumalanpalveluksen nimessä,
joka oli tullut hänen elämänymmärryksekseen korvesta lähtiessä.
Väärässä tarkoituksessa on nähtävästi tahdottu käyttää Jeesuksen
yksityisiä tekoja todistamaan hänen erikoisuuttansa muihin ihmisiin
nähden. Tämä tarkoitus on vienyt etupäässä selittämään, että se, mitä
Jeesus teki ja mikä ihan luonnostaan herättää suurinta uteliaisuutta,
ei suinkaan saanut olla semmoista, mitä jokainen voi ihmisenä tehdä tai
vielä vähemmän: mitä jokaisen ihmisen pitää tehdä. Hänen tekonsa ovat
siis selitetyt järjestään ihmeteoiksi eli tunnustähdiksi, jotka nyt
muka todistavat hänen kunniatansa ja erikoisuuttaan. Meidän
käsityksemme mukaan taas päinvastoin, jos meillä on jotain tekemistä
Jeesuksen toimien ja tekojen kanssa, niin vaan saadaksemme tietää mitä
meidän itsemme on tekeminen elämässä, ja koko pyrkimyksemme on siis
noista teoista löytää takasin Jeesuksen omaan sisälliseen käsitykseen.
Jos jätämme kertomuksista syrjään kaiken sen, mitä tuo väärä tarkoitus
on voinut luoda, niin jääpi jäljelle aivan vähäsen, eikä mitään
kummastuttavaa, vaan se on sitä tärkeämpää ja sitä enemmän hänen
oppiansa selventävää: Meidän täytyy silloin etupäässä huomata, että
Jeesus jättää kotomaansa ja omaisensa, että hän menee vieraisiin
paikkoihin ja julistaen kaikkialla samaa Jumalan valtakuntaa palvelee
vieraita ihmisiä, semmoisia, jotka enin tarvitsevat apua, niinkuin
nämät enin apua tarvitsevat olisivat hänen läheisimpänsä, ja myöskin
riippumatta siitä ovatko he omanmaalaisia vai muukalaisia hänelle.
Heti kun näin sammutamme sen väärän valon, jonka piti loistaa ihmeistä
ja joka, pääasiaksi tehtynä, oli häikäsyllään himmentänyt kaiken muun
ympäriltänsä, huomaamme, että nyt toinen, uusi pääasia selvenee
luetusta eteemme: edessämme on Jeesuksen jumalanpalvelus, semmoisena
kuin hän sen itselleen korvessa selvitti.
Kaikki on täydessä sopusoinnussa hänen uuden korvessa selviytyneen
elämänymmärryksensä kanssa:
Ajattelematta omaa _toimeentuloansa_ näemme nyt tämän ihmisen ryhtyvän
työhön, josta ei ole eikä voi olla mitään palkkaa. Ilman mitään
yksityisomaisuutta hän kuljeskelee vierailla mailla ja palvelee sekä
ruumiinsa että henkensä voimilla kaikkein kurjimmassa tilassa
olevia ihmisiä. Niinikään hän, ajattelematta omaa _suojaa ja
turvallisuuttansa_ jättää kotinsa, kotikylänsä ja kotimaansa ja
palvelee vihattuja muukalaisia lähimmäisinänsä. Poikettuansa vihdoin
myöskin kotimaahansa hän nimenomaan sanoo, ettei Jumala käske profeetaa
erityisesti kotimaata palvelemaan, vaan voi pitää syyrialaista
parempana kuin israelilaista, joista sanoista he ajavatkin Jeesuksen
ulos kotikaupungista ja uhkaavat ottaa hengiltä (Luuk. 4: 23-30).
Toisin sanoen, hän menettelee itse niinkuin sittemmin käski
ystävillensä, joita lähetti samalla tavalla palvelemaan. Ensiksikin
mitä _toimeentuloon_ tulee, hän sanoi heille: "Ei teidän pidä
varustaman itseänne kullalla eikä hopealla, eikä vaskella teidän
vyöllenne, eikä evässäkillä matkalle, eikä kahdella hameella, eikä
kengillä, eikä sauvalla; sillä työmies on ruokansa ansainnut"; -- ja
mitä itsensä _suojelemiseen_ tulee, hän sanoi: "Kavahtakaat ihmisiä,
sillä he ylönantavat teidän heidän raastupiinsa, ja heidän
synagogissansa he hosuvat teitä. Te viedään myös päämiesten ja
kuningasten eteen minun tähteni, heille ja pakanoille todistukseksi.
Koska he teitä ylönantavat, älkäät murhehtiko, kuinka eli mitä teidän
pitää puhuman: sillä teille annetaan sillä hetkellä, mitä teidän pitää
puhuman. Sillä ette te ole, jotka puhutte, vaan teidän Isänne henki,
joka teissä puhuu." (Matt. 10: 9, 10, 17-20).
Näemme tästä nyt, että se, mitä Jeesus tarkoitti sanoilla: "Herraa
sinun Jumalatas pitää sinun palveleman ja häntä ainoata kumartaman,"
joilla vanhan testamentin sanoilla korven taistelu päättyy, -- oli
jotakin aivan toista kuin mitä juutalaiset niillä tarkoittivat, jotka
suorittivat jumalanpalvelusta temppelissä ja siellä kaitsivat "kaikkein
pyhintänsä".
Mutta erotus ei rajoitu suinkaan ainoastaan juutalaisiin. Jos Jeesuksen
jumalanpalvelus tarkoittaa todellakin tämmöistä välitöntä työntekoa
jumalalle _ilman oman toimeentulon ja suojan ajatusta_, niin sama
erotus on vielä meidänkin ja Jeesuksen käsitysten välillä
jumalanpalveluksesta. Sekä juutalaiset että me tarkoitamme
jumalanpalveluksella joko erikoisia menoja tai ainakin pyyntörukouksia,
jotavastoin meidän jokapäiväinen _työmme_, kuten hyvin tiedämme, ei
tarkoita jumalanpalvelusta, vaan juuri _omaa toimeentuloamme ja
suojaamme_.
Me emme tee työtä köyhimmille, vaan niille, jotka voivat nykyisyydessä
tai tulevaisuudessa maksaa meille. Me teemme työtä saadaksemme
ihmisiltä palkkaa toimeentuloksemme, kauppiaille, maanomistajille,
kirkolle, valtiolle. Samoin myös me omaksi suojaksemme sodimme
muukalaisia vastaan, suojelemme itseämme vankiloiden ja poliisien
avulla. Kaikki nämä toimet ovat meidän varsinaisia työalojamme. Mutta
jumalanpalvelukseksi me sanomme sunnuntaisia toimituksia kirkossa ja
rukouksiamme oman personamme ajalliseksi ja tulevaiseksi autuudeksi.
Jeesus sitävastoin, kuten olemme nähneet hänen ajatuksistaan korvessa,
ja tässä nyt luemme hänen jokapäiväisestä toiminnastaan, ei
tarkoittanut jumalanpalveluksella mitään sunnuntaisia kirkkotoimituksia
tai mitään pyyntöjä oman ajallisen tai iankaikkisen autuuden
saamiseksi, vaan piti jumalanpalveluksena "valtakunnan sanan" eli
korvessa saadun elämänymmärryksensä noudattamista jokapäiväisessä
arkielämässään.
Ulkonaisen, kirkonmenoilla palveltavan jumalan asemaan oli tullut,
kuten Johanneksen evankeliumin alussa suoraan sanotaankin, "sana", s.o.
välitön ilmoitus ihmissydämmessä siitä, mitä työtä hänen on elämässä
tekeminen. Ja niinkuin elämä on vaan tämän sanan omistamisessa, niin
voi jumalanpalvelukseksikin enää sanoa vaan tämän sisällisen käskyn eli
Jumalan tahdon täyttämistä. Palvelijan ei sanota palvelevan herraansa
silloin kun hän pyytää tältä jotakin, kun hän polvistumalla osottaa
tälle nöyristymistä, sanoilla ylistää tätä j.n.e., vaan palveleminen
voi tapahtua yksistään sillä, että palvelija täyttää isäntänsä käskyn.
Ja nyt tuntee ihminen isäntänsä käskyt niinkuin poika tuntee isänsä
tahdon, siis omasyntyisen pojan tavalla aina tietää mitä töitä hänen on
talossa tekeminen.
Näin ollen Isää ei voi palvella kaikilla töillä, ei semmoisilla töillä,
jotka tarkoittavat leivän, verhon varaamista tulevaisuutta varten, --
josta johtuu yksien rikkaus ja toisten köyhyys, tai semmoisilla, jotka
tarkoittavat oman hengen suojelemista kaikenlaisia vaaroja ja
vihollisia vastaan, -- josta johtuu vankilat, tappelut ja sodat. Ei voi
myöskään sanoa, että palvelemalla valtiota palvelemme Jeesuksen
Jumalata, sillä vaikkemme palvelisikaan valtiota palkan vuoksi, niin
palvelemme valtion johtavien henkilöjen elämänymmärrystä, eikä omaamme
eli samaa kuin Jeesuksen. Palvellessamme valtiota olemme päinvastoin
estetyt palvelemasta Jumalaa, sillä samalla hetkellä ei voi palvella
kahta isäntää. Ei voi siis suinkaan sanoa kaikkea työtä yleisellä
nimellä jumalanpalvelukseksi, vaan jumalanpalvelukseksi voi sanoa
ainoastaan semmoista työtä, jonka välittömänä aiheena on Jumalan tahdon
täyttäminen.
Jos nyt, pitäen silmällä tätä erotusta jumalanpalveluksen käsityksessä,
luemme evankeliumia eteenpäin, niin tapaamme jo heti alussa useita
kohtia, joissa Jeesus on suoraan puhunut sekä siitä, mitä
jumalanpalvelus on, että siitä, mitä se ei ole.
1) Juutalaisten jumalanpalvelus tapahtui, kuten vielä meilläkin,
pääasiassa heidän sunnuntaipäivänänsä, sabattina. Silloin suoritettiin
kirkonmenot ja kaikki muut toimitukset Jehovan kunniaksi, joka oli itse
asettanut tämän sabatin pitämisen liittonsa ehdoksi ja kulmakiveksi.
Jeesus ei näytä olleen tietääksensäkään tästä päivästä, vaan jatkoi
työtänsä aivan niinkuin muinakin päivinä: kulki matkoillansa, opetti
tietämättömiä ja auttoi niitä ihmisiä, jotka hänen tiellensä sattuivat.
Kirkonmiehet närkästyivät. Mutta hän vastasi, että he itse, kun oli
kysymys heidän _omastaan_, kuten esimerkiksi heidän karjastansa,
juottivat elukoitaan sunnuntaina niinkuin muinakin päivinä (Luuk. 13:
15), tai nostivat suosta naudan, joka oli sinne vajonnut (Luuk. 14: 5).
"Mutta onhan ihminen paljon parempi nautaa, sentähden minun, jonka
tarkoitus myöskin on auttaa omiani, ihmisiä, sopii kyllä olla
sunnuntaina työssä." (Matt. 12: 12) Kirkonmiehet saivat Jeesuksen
kiinni siitäkin, että hän heidän sunnuntaijumalanpalveluksensa aikana
kuljeskellessaan pitkin kyliä oli antanut opetuslapsensa hiertää
tähkäpäistä _itselleen_ syötävää. Tähän vastasi Jeesus, että olihan
heidän kuningas Davidinsakin lupa syödä temppelissä näkyleivät
nälkäänsä, ja papit niinikään, huolimatta sunnuntaista, olivat siellä
täydessä puuhassa. Ja hän jatkoi: "Mutta minä sanon teille: tässä on
se, joka on suurempi kuin temppeli; mutta jos te tietäisitte, mitä se
on: laupeutta minä tahdon ja en uhria, sitte ette suinkaan tuomitseisi
viattomia (Matt. 12: 1-7). Sabatti on ihmistä varten tehty, ja ei
ihminen sabattia varten. Niin on myös ihmisen poika sabatin herra"
(Mark. 2: 27, 28).
2) Kirkonmiesten moitteeseen, ettei Jeesus noudattanut mitään
ulkonaisia jumalisuuden sääntöjä, vastasi Jeesus osoittamalla, että
noiden sääntöjen noudattaminen valmistaa ihmisille vaan petollisen
tilaisuuden vapautumaan todellisesta jumalanpalveluksesta, joka on
toistensa auttamisessa, ja ettei ulkonaisen jumalanpalveluksen tavoista
luopuminen voi pahentaa ihmistä, koska ainoa pahennus ihmiselle
voi tulla ainoastaan hänen omista sisällisistä ajatuksistaan
(Mark. 7: 1-23).
3} Jeesus tuli pääsiäisenä Jerusalemin temppeliin, jolloin siellä olisi
ollut suoritettava kaikkein juhlallisimmat jumalanpalvelus-menot ja
jota varten sinne oli tuotu myytäväksi suuri joukko uhrielukoita,
härkiä, lampaita ja kyyhkysiä. Mutta Jeesus teki nuorista itselleen
ruoskan ja ajoi kaikki uhrieläimet ulos, niin että rahat menivät pitkin
maata ja pöydät kaatuivat. Hän käski viemään kaikki tyyni pois ja
sanoi, ettei hänen Isänsä huone ollut markkinapaikka. (Joh. 2: 13-15 ja
Mark. 11: 16, 17).
Tavallisesti selitetään tätä paikkaa niin, että Jeesus olisi vaan
kieltänyt pitämästä kauppaa temppelissä. Mutta pääkysymys oli
nähtävästi _uhrielukoista_. Kaikki nuo elukat olivat nimittäin sinne
tuodut juutalaisen jumalanpalveluksen suorittamista varten. Täytyy
muistaa, että pappien uhritoimitukset katuvien syntisten puolesta,
jotka ostivat elukoita ja toivat niitä heille uhrattaviksi, olivat
juutalaisten jumalanpalvelusmenojen pääperustus. Ja kun siis Jeesus
ajaa temppelistä ulos kaiken sen, mitä tätä jumalanpalvelusta
varten tarvitaan, niin tahtoo hän tietysti sanoa koko heidän
jumalanpalveluksensa mitättömäksi.
Seuraavassa kerrotaan, että juutalaiset vaativat häneltä tiliä siitä,
millä oikeudella hän teki tämmöisiä tekoja. Mutta Jeesus vastasi
siihen, että hajoittakoot he tuon temppelinsä maan tasalle,
niin hän herättää heille kolmessa päivässä eloon uuden temppelin
(Joh. 2: 18, 19).
Näillä sanoilla on se selvä tarkoitus, että jos juutalaiset seuraisivat
häntä, luopuisivat väärästä jumalanpalveluksesta, se on: hajoittaisivat
tuon temppelinsä, jota pitivät jumalan asuntona, niin jumalan henki
ottaisi asuntonsa heidän omaan sydämmeensä ja syntyisi todellinen,
elävä temppeli ihmisestä.
Tämä on sama ajatus, jota jo Johannes kastaja tarkoitti saarnallaan
Jumalan valtakunnan lähestymisestä: että Jumalan tuntemiseksi ei
tarvinnut mitään ulkonaista jumalanpalvelusta, vaan ainoastaan
puhdistumista hengessä, jonka ajatuksen sitten Jeesus korvessa
itselleen selvitti sanalla: ihminen on Jumalan poika, eli että ihminen
palvelee Jumalaa niinkuin poika, joka tekee oman isänsä tahtoa, -- ei
siis millään kirkollisilla toimituksilla. Nyt sanoo Jeesus vielä
enemmän. Hän sanoo, että ennenkuin ihminen voi tulla tämmöiseen elävään
uskoon, hänen on luopuminen väärästä jumalankuvasta ja sen
palvelemisesta.
4) Yhtä suorilla ja selvillä sanoilla on Jeesus ilmaissut tämän saman
seikan samarialaiselle vaimolle, joka piti häntä profeettana ja
sentähden tiedusteli kumpi oli oikeassa, samarialaisetko, jotka
rukoilivat jumalaa pyhällä vuorellansa, vai juutalaiset, jotka pitivät
Jerusalemia rukouspaikkana. Jeesus vastasi, että aika tulee, ja nyt jo
on, että todelliset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa,
sillä Jumala on henki, ja häntä on palveleminen hengessä ja totuudessa.
(Joh. 4: 23, 24.)
Tämä sama eroitus on yhä vielä olemassa Jeesuksen jumalanpalveluksen ja
meidän nykyisen jumalanpalveluksen välillä. Jeesus palvelee sitä sanaa,
jota hän kuulee itsessänsä, mutta me palvelemme jotakin jumalankuvaa ja
tarvitsemme sitä varten pappeja ja temppeleitä. Koko meidän
käsityksemme jumalanpalveluksesta on yhteydessä sen kanssa, että me
erityisinä hetkinä ja erityisissä paikoissa lähestymme hartaudessa tätä
ulkonaista ajatuskuvaa jumalasta.
* * * * *
Ja nyt, 19 sataa vuotta Jeesuksen jälkeen, nousee kysymys: onko tämä
meidän nykyinen ajatuskuvamme Jumalasta ollenkaan sitä samaa, mitä
Jeesus tarkoitti Isällä?
Jumalankuva on: meillä se ajatuskuva, minkä jokainen ihminen on saanut
jumalasta välittömästi annettujen opetusten perustuksella.
Mitä meidän nykyinen ajatuskuvamme sisältää, siitä opettaa
lyhykäisyydessä katkismus.
On välttämätöntä pääpiirteissä uudelleen tarkastaa tämän meidän
ajatuskuvamme historia.
Sen alku on kaukana. Se on ollut osaksi jo juutalaisilla, mutta meillä
sittemmin täydentynyt lunastusopilla.
Mistä juutalaisten ajatuskuva on kotosin?
Tällä kansalla näyttää olleen alituinen sota _näkyvän_ jumalankuvan
palvelemista vastaan. Näkyvä jumalankuva, eli epäjumala, oli joku
esine, johon epäjumalan palvelija saattoi kiinnittää ajatuksensa
pyytäessään itselleen tai lähimmälle suvulleen menestystä.
Jumalanpalvelus esiintyi sukujuhlien muodossa ja sen yhteydessä
pidettiin tanssia ja mässäyksiä. Se ei sitonut yksilöä mihinkään
velvollisuuksiin yläpuolella hänen omaa tai lähimmän sukunsa
hyvinvointia.
Tämmöinen kuvainpalvelus lienee sentähden aina yhteydessä sen
kehityskauden kanssa, jolloin ihmiset eivät ole vielä yhtyneet eri
sukuja laajempaan yhdyskuntaan. Puujumalansa saattaa olla jokaisella
kylällä. Mutta puujumala ei enää riitä kokonaiselle kansayhteydelle.
Kansayhteys sotii hajoittavaa sukujen valtaa vastaan ja koettaa tarujen
ja sitten kirjallisuuden avulla antaa kaikille yhteisen _ajatuskuvan_
jumalasta eli jumalista. Mitä voimakkaampi kansallishenki, sitä
yhtenäisempi on yhteinen ajatuskuva jumalasta.
Juutalaisilla näyttää jo varhain syntyneen ja kaikenlaisten
koettelemusten ja selkkausten jälkeen muodostuneen varsinaiseksi
uskonkappaleeksi se vaatimus, että jumalaa ei saa ajatella
aistillisesti havaittavaksi olennoksi eikä siis tehdä näkyvää kuvaa,
epäjumalaa, hänestä.
He sittemmin voittivatkin epäjumalanpalveluksen, niin että jokaisen
juutalaisen tietoisuuteen painui vähitellen viha kaikkea kuvapalvelusta
vastaan, joka ei asettanut mitään rajoja intohimoille eikä antanut
mitään yhteistä käsitystä jumalan vaatimuksista _kaikkiin_ juutalaisiin
nähden, kun kuitenkin aate Juudan _kansan_ erikoisesta tehtävästä jo
oli kytemässä. Ei epäjumalanpalvelus olisi voinut tulla voitetuksi,
ellei sitä olisi tunkenut tieltään juuri jokin uusi ilmoitus siitä,
mitä jumala on, ja mimmoista palvelusta hän juutalaisilta vaatii. Se,
mikä näin tarjoutui näkyvän jumalankuvan ja sen palvelemisen sijaan,
oli Juudan kansan historia, eli historia siitä, kuinka Jehova oli
johtanut Juudan _kansan_ vainon maasta halki merien ja korpien
luvattuun Kaanaan maahan, tehdäkseen tämän valitun kansansa koko
maailman valtiaaksi. Nyt piti siis tämän historian antaa näkymätön
ajatuskuva jumalasta. Kaikki heprealaiset profeetat ovat täynnänsä
opetuksia siitä mimmoiseksi tämä kansallinen jumala on ajateltava.
Profeetat osaksi kuvasivat runollisissa väreissä jumalan entisiä tekoja
ja osaksi ennustivat voimakkailla, sytyttävillä sanoilla mitä jumala
vastaisuudessa aikoi. Mooses erityisesti määritteli, mitä juutalaisen,
kansansa jäsenenä, on tekeminen ja mitä jättäminen tekemättä
palvellakseen tätä jumalaa ja ylläpitääkseen tehtyä liittoa hänen
kanssaan. Tässä tarkoituksessa Mooses järjesti uhrijumalanpalveluksen
ja määräsi muut teot, joilla Jehova oli palveltava, sekä rangaistuslain
näiden tekojen laiminlyömisestä, Näin oli nyt näkyväisten jumalankuvain
sijaan tullut "laki ja profeetat": juutalaisille oli annettu mahtava
_ajatus_kuva siitä jumalasta, joka oli luonut maailman, valinnut Juudan
kansan omaksensa ja oli lähettävä Messiaan vapauttamaan tätä kansaa
inhimillisestä orjuudesta ja saattamaan sitä maailman valtiaaksi. Ja
tanssien ja mässäysten sijaan, joilla eri suvut olivat hyvittäneet ja
lepyttäneet kotijumaliansa, tarkoitti tämän uuden mahtavan ja ainoan
ajatusjumalan palveleminen, kuten sanottu, hänen lepyttämistänsä ja
pysyttämistänsä kansalle antamissaan lupauksissa, joka palvelus
tapahtui Mooseksen määräämien _laintöiden_ suorittamisella.
Itse asiassa on tämä juutalaisten suorittama ylimeno näkyväisien
epäjumalten kuvain palvelemisesta näkymättömän ajatuskuvan
palvelemiseen kylläkin suuri edistysaskel. Jos juutalaiset eivät
olekaan tulleet maailmanvaltiaiksi, kuten oli tarkoitus, niin on
kuitenkin tämä heidän jumala-käsitteensä jyrkkä kehittäminen
aistilliselta alalta ehdottomasti ajatuksen alalle saavuttanut kylläkin
laajalle ulottuvan merkityksen. Ei ainoastaan Juudan historiassa, vaan
niidenkin uudenaikaisten kansain historiassa, jotka muodostavat
nykyisen kristikunnan, on pakanuuden heimotaistelujen lakkaaminen ja
hajanaisten sukujen yhdistyminen kansalliseksi kokonaisuudeksi
tapahtunut yhtaikaa luopumisen kanssa tarunsekaisesta monijumaluudesta,
jonka sijaan on tullut yhdellä tavalla ajateltu ja siis tämän
ykseytensä avulla kaikkia yhdistävä ajatusjumala, niin sanottu
kristittyjen jumala.
Tämä uusi kristittyjen ajatusjumala, joka tuli pakanallisten
sukujumalien sijaan, on laajempi kuin juutalaisten Jehova. Nyt oli
Jehovan juutalais-kansalliseen jumalankuvaan, semmoisena kuin tämä on
Mooseksella ja profeetoilla, liittynyt jatkoksi vielä historia siitä,
kuinka tämä Jehova astui maan päälle ihmisen, ainokaisen poikansa
hahmossa, ja kuinka tämä poika sitten antoi itsensä kuolemaan
sovitusuhriksi ihmisten syntien edestä.
Tämä uusi kehittyneempi kuva jumalan olennosta, jonka uudet kansat ovat
omistaneet, on myöskin suuri edistysaskel, joka sekin ennen kaikkea
etupäässä ilmenee muuttuneessa käsityksessä siitä mitä jumalan
_palveleminen_ on. Tämä uusi kristittyjen jumalankuva on nimittäin
poistanut uhripalveluksen, jolla sekä juutalaiset vielä palvelivat
Jehovaansa että myöskin uudet kansat entisiä pakanajumaliaan.
Apostolit, jotka olivat ottaneet tehtäväkseen murtaa nuo juutalaisten
uhrikäsitykset ja valaa sijaan uusi käsitys sekä jumalasta että hänen
palvelemisestaan, teroittivat kirjeissään juutalaisille kristityille
enimmäkseen juuri uhrien tarpeettomuutta, niin että voi sanoa siinä
olevankin avaimen heidän meille usein himmeiden opetuksiensa
käsittämiseen. Erittäinkin ovat Paavalin opetukset ja tuo juutalaisille
osoitettu heprealaiskirje, jonka tekijästä ei tosin olla aivan
selvillä, tässä kohden merkilliset. Näkyy selvästi kuinka syvälle
juutalainen uhrikäsite oli Paavaliin itseensä juurtunut, kuinka elävä
oli sen ohella hänen uusi vakaumuksensa siitä, että kaikki uhrit olivat
tarpeettomat, ja kuinka suuria ponnistuksin hän puolestaan teki
selittääkseen järjen avulla, mistä syystä uhri ennen oli ollut
jumalalle otollinen, niin että "ilman verta ei ollut mitään
anteeksiantamusta", kuten vanhassa testamentissa sanotaan, mutta nyt,
Jeesuksen Kristuksen jälkeen, uhraaminen oli tullut kokonaan
tarpeettomaksi. Hänen oppinsa tuli sentähden olemaan meille himmeitä ja
usein pilventakaisia aatteita siitä, kuinka Jeesus muka oli kuollessaan
kerran kaikkiaan vuodattanut tuon anteeksiantamukseen välttämättömän
veren, ja kuinka siis kaikki se, mitä juutalainen laki määräsi
tehtäväksi jumalan palvelemiseksi, oli nyt tullut tarpeettomaksi. Tätä
tarkoittavat Paavalin alituisesti uudistuvat lauseet siitä, että
Mooseksen lain määräämät "lain teot", s.o. uhrit ja ympärileikkaukset,
eli koko ulkonainen jumalanpalvelus, eivät vapauta ihmistä synnistä,
vaan synnistä vapauttaa ainoastaan _usko_. Täytyy vaan muistaa, ettei
Paavali siis näitä "tekoja" vastustaessaan tarkoittanut Jeesuksen
opettamia rakkauden töitä, sillä rakkauden töiden tekemisessä
Paavalinkin mielestä jumalanpalvelus on.
Tämmöinen uusi oppi synnin lunastuksesta ilman uhrielukoita, Jeesuksen
veren kautta, oli omansa astumaan ylimenon tavalla Euroopassakin
pakanauskon sijaan, kun oli vähitellen totutettava pakanat pois
vanhoista juurtuneista uhripalveluksen käsityksistä. Ja lunastusoppi
onkin sentähden löytänyt yhtä otollisen maan kaikkialla uudemmissakin
kansoissa, missä pakanallinen uhrikäsite samalla tavalla on ollut
voimassa ja ihmisten tietoisuuteen juurtuneena. Mitä kauemmas mennään
niin sanotun Kristinuskon entisyyteen, sitä voimakkaampana on tämä
verilunastus-opin puoli Euroopankin kansoilla edustettuna. Ja mitä
myöhempiin aikoihin tulemme, sitä enemmän lunastusoppi alkaa ensin
hakea itsellensä uusia aatteellisempia selityksiä ja sitten vähitellen
kokonaan häipyä. Niin että sitä mukaa kuin pakanallinen käsite
lepytysuhrin välttämättömyydestä on vähitellen kulumassa pois ihmisten
tietoisuudesta, on tuo Paavalin perustama oppi Jeesuksenkin
verilunastuksesta vihdoin tulemassa kokonaan tarpeettomaksi.
Paavalin mukaan uusi jumalanpalvelus edellyttää tosin semmoista
"uskoa", että uhrijumalanpalvelus on Jeesuksen uhrityön tähden
tarpeeton, koska jumala on sillä lepytetty yhtä ehdottomasti kuin ennen
elukan uhriverellä; mutta tämä on ainoastaan uskon kieltoperäinen
määritelmä. Uskon positiivinen puoli on Paavalinkin mukaan uskossa
evankeliumiin eli siihen, että jumalan valtakunta on lähestynyt ja että
ihmisen siis on tekeminen Jumalan tekoja, se on: palveleminen jumalaa
teoilla, kunhan ei vaan Mooseksen ulkonaisilla "lainteoilla".
Paavalin selitykset, että Jeesuksen uhrikuolema ihmisten syntien edestä
on todistus ihmisille tämän jumalan rakkaudesta heitä kohtaan, suuressa
määrin muuttaa entistä juutalaisten ajatuskuvaa Jehovasta.
Rakkaus on ihan uusi piirre lisäksi vanhan testamentin jumalankuvaan.
Se on tietysti oleva yhtä ehdottomasti ainoastaan _ajatus_kuva kuin
entinenkin. Heprealaiskirjeessä nimenomaan sanotaan uskon olevan siinä,
ettei epäillä näkymättömiä, se on: ei epäillä sitä, että tämä
ajatuskuva on reaalinen todellisuus. Ajatuskuva oli siis suuressa
määrässä laajentunut. Paitsi Juudan kansan historiata, Mooseksen ja
profeetain lausuntoja, joka kaikki yhä edelleenkin jäi tämän kuvan
perustaksi, tuli kuvaan lisäksi juutalaisten historian jatkona
lunastushistoria. Juutalaisten Jehovalta, niin selväpiirteisenä kuin
hän heidän historiassaan esiintyykin, puuttui rakkauden ominaisuus.
Mutta uudessa lunastushistorian täydentämässä kuvassa oli rakkauden
ominaisuus valtavin piirre. Tämä uusi ominaisuus ei selventänyt Jehovan
yksiväristä ja selväpiirteistä ajatuskuvaa, mutta vapautti sen jyrkästä
kansallisesta rajallisuudesta tehden sen kelpaavaksi myöskin muille
kansoille kuin juutalaisille.
Tämä juutalaisen kansallishistorian ja apostoli Paavalin yhteisesti
piirtämä jumalankuva, nykyisen dogmatiikan, eksegetiikan ja
kirkkohistorian viimeistelemänä, ilmoitetaan nyt meidän päivinämme
siksi jumalankuvaksi, jota ihmisen on kuolemasta pelastuakseen
rukoileminen.
Tästä uudesta jumalankuvasta ei kuitenkaan mikään teologia eikä mikään
ihmisten oma tottumuksen voima ole voineet poistaa sitä kaksinaisuutta,
minkä ylläviitattu historiallinen kehitys on siihen tuottanut.
Heprealaisten Jehova oli yhtenäinen luonnekuva, joka heidän
kansallisesta historiastaan itsestään nousee painuakseen semmoisenaan
ihmisen mieleen. Mutta kun tähän kokonaiseen luonnekuvaan nyt liittyy
ihan uusi piirre, joka on nimenomaan tarkoitettu olemaan yhtä voimakas
ja vallitseva kuin entinen, niin kysytään jo paljon suurempaa
kuvituskykyä saadakseen nuo kaksi ihan erilaista piirrettä sulamaan
semmoiseksi yhtenäisyydeksi, joka tekee pysyvän mielikuvan
mahdolliseksi. Ja nyt nuo piirteet eivät ole ainoastaan erilaiset, vaan
ne ovat päälliseksi vastakohtia toisilleen. Heprealaisessa
ajatuskuvassa vallitsee rankaiseva oikeamielisyys, koston etsiskely
kolmanteen ja neljänteen polveen. Paavalin lisäpiirre taas on rakkaus,
ja rakkauden pääominaisuus juuri on anteeksiannon _ehdottomuus_. Mutta
mikään kuva ei pysy koossa mielessä, ellei sitä sido sisällinen
yhtenäisyys. Ei riitä että vaan opetetaan ehdottomasti _yhdestä_
jumalasta, jotta se pysyisi koossa; täytyy sen luonteenkin olla yhtä,
kuten oli juutalaisten Jehovalla. Muussa tapauksessa ei mielikuvaa
synny -- psykoloogisen luonnonlain vaikutuksesta.
Sentähden kristillisen teologian päätehtävä onkin aina ollut koettaa
juottaa nuo kaksi vastakkaista ominaisuutta yhdeksi, niin että samaan
kuvaan soveltuisi yhtaikaa sekä oikeamielisyys, jonka sopii käyttää
ikuista helvettiä rankaisukeinonaan, että myöskin rajattomasti ja
ehdottomasti anteeksi antava rakkaus. Kuten tunnettu, on teologia
koettanut peittää tätä luonteen kaksinaisuutta muun muassa
kolminaisuuden opilla. Mutta tämä keksintö ei ole syventänyt, vaan
päinvastoin himmentänyt ja edentänyt ajatuskuvaa.
Silloin kuin jumalan ajatuskuva näin auttamatta kadotti selvyytensä ja
yhtenäisyytensä, ei kuitenkaan selvän ja yhtenäisen kuvan tarve ollut
suinkaan vähentynyt, vaan päinvastoin. Sillä niinkuin Paavalin uuden
uskonnon koko kärki oli kohdistunut _yksilöllisen_ autuuden oppiin
(jota vastoin juutalaisilla oli kysymys _kansan_ autuudesta), niin oli
uusi jumalakin nyt oleva jumala jokaiselle yksityiselle ja piti siis
olla myöskin selvä jokaiselle personallisesti. Ja kun vielä
jumalanpalvelus ei enää ollut uhrielukkain tuomisessa papeille eikä
ulkonaisten laintöiden noudattamisessa, vaan jumalanpalvelukseen
vaadittiin juuri ajatuskuvan personallista omistamista, personallisia
kääntymisiä rukouksessa tämän ajatuskuvan puoleen, niin on
ymmärrettävää, että helposti omistettava, selväpiirteinen ja
yksivärinen ajatuskuva oli päinvastoin tullut entistä monin verroin
tärkeämmäksi.
Kun nyt teologian ponnistukset ja kirkonkokousten päätökset uuden,
yhteytensä menettäneen ajatuskuvan selventämiseksi veivät
luonnollisesti vaan yhä monimutkaisempiin ja ristiriitaisiinkin
oppeihin, joita oli mahdoton semmoisinaan puheenalaisessa
tarkoituksessa tarjota kansalle, ja kun toiselta puolen selvän
jumalankuvan tarve yhä kasvoi, niin oli seurauksena _pakollinen
luopuminen juutalaisten alkuperäisestä ankarasta vaatimuksesta, ettei
saanut palvella mitään näkyviä kuvia_. Munkit kyllä säilyttivät
itsellään virallista oppia yhtenäisestä jumalankuvasta, mutta kansalle
piti antaa jotakin selvempää. Ja niin tämän vaikeasti koossa pysyvän
ajatuskuvan sijaan tuli avuksi viljalti näkyviä erilaisia rukouskuvia.
Kaikki kirkot täyttyivät kuvilla. Jumalan äiti oli ensimäinen, sitten
ristiinnaulittu, sitten apostolit, sitten pyhimykset, niin että
keskiajan taiteilijoilla oli täysi työ tätä hengen tarvetta
tyydyttääkseen. Jokaisella oli oma rukouspyhimyksensä, jonka kuvan
eteen hän vei kynttilänsä kirkkoon, -- jonka puoleen hän rukouksissaan
kääntyi, jota hän illoin aamuin ajatteli sen suuren käsittämättömän
jumalan asemasta, jota hän ei voinut koossa pitää, ja josta oli lähempi
selko vaan papistolla.
Katolinen kirkko ei kuitenkaan opettanut, että jumalanpalvelus oli
yksinomaan rukouksissa ja uskossa noihin ihmeitä tekeviin madonniin ja
pyhiin muinaisjäännöksiin, lunastukseen eli Jeesuksen veren ja lihan
nautitsemiseen, vaan synninpäästöä antavan jumalanpalveluksen toinen
puoli oli ennen kaikkea "teot", joita kaikki apostolit, ja
nimenomaisesti apostoli Jaakob, muita selvemmin, vaativatkin. Näillä
"teoilla" -- miserabile dictu -- tarkoitti kirkko kuitenkin etupäässä
velvollisuutta ylläpitää papistoa ja kartuttaa kirkonkassaa almuilla,
ja, kuten tunnettu, meni niin pitkälle, että paras teko oli kirkolle
annettu selvä raha, joka merkitsi samaa kuin synninpäästö. Tästä
seurasi katolisen kirkon lahoaminen. Tähän kohtaan uskonpuhdistajat
suurimmalla voimalla iskivätkin.
Osoittaakseen nyt jumalan oman sanan perustuksella katolisen
synninpäästöopin vääräksi, Luterus vetosi Paavaliin, sovittaen Paavalin
opin "tekojen" ja "uskon" suhteesta toisiinsa keskiajan kokonaan uusiin
oloihin. Luterus jätti huomioon ottamatta, että Paavali, kieltäessään
teoilla jumalaa palvelemasta, oli tarkoittanut "teoilla" vanhoja
Mooseksen opettamia jumalanpalvelusmenoja, ja selittänyt nämät
tarpeettomiksi. Luterus käytti nyt Paavalin sanoja hyväkseen
selittääkseen, että ihminen ei voi millään "teoilla" saada
synninpäästöä, vaan ainoastaan "uskolla", kuten Paavali muka oli
opettanut. Yhtä leveäkätisesti kohteli Luterus tätäkin Paavalin uskon
käsitettä. Ollen ikäänkuin näkemättä, että Paavali puhui uskosta
lunastukseen ainoastaan kieltoperäisessä merkityksessä eli -- kuten
ylempänä jo huomautettiin, -- että Paavali puhui Jeesuksen
verilunastuksesta ainoastaan sanoakseen että juutalaisten vanha
elukkauhraus oli tullut tarpeettomaksi; unohtaen siis, että Paavalikin
katsoi positiivisen uskon olevan sisällisessä uskossa Jumalan tahtoon
eli juuri hyvien töiden käskyyn, Luterus teki tuon juutalaisille
tarkoitetun lunastusopin positiiviseksi uskonkappaleeksi, joka antaa
synninpäästön, ja kiivaudessaan katolista kirkkoa vastaan opetti, että
kaikki ihmisten yritykset elämänsä pelastamiseen hyvien tekojen avulla
ovat turhat.
Jumalanpalvelus siis Luteruksen opin mukaan ei suinkaan ole ihmisen
omissa yrityksissä elää oikein, vaan ainoastaan hänen personallisessa
uskossaan lunastukseen ja autuuden lupaukseen.
Tämmöinen personallinen usko sanotaan syntyväksi synnin tunnosta eli,
kuten Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa sanotaan (3: 21):
siitetään peljästyneessä omassatunnossa, joka tuntee jumalan vihan
meidän synteimme tähden ja halajaa syntein anteeksisaamista ja
synninpäästöä. -- Tämän sisällisen uskon juurtuminen kansaan edellytti
tietysti ennen kaikkea tietoa lunastuksen historiasta, se edellytti,
että jokaisella kansan jäsenellä oli oma personallinen käsityksensä
vanhan ja uuden testamentin jumalasta ja hänen pitkästä historiastaan.
Ja niinpä katolisen kirkon madonnat ja pyhimykset, joiden tehtävänä oli
olla käsittämättömän jumalankuvan sijassa jokaisen personallisina
pikkukuvina, jälleen pyyhitään pois, ja niiden sijaan yksi ainoa
ajatuskuva jälleen annetaan kansalle. Alkukirjat käännettiin nyt kansan
omalle kielelle. Lunastusoppi lyhyin piirtein esitettiin kirjoitetuissa
kaavoissa ja innokkain mielin ruvettiin tätä välitöntä ajatuskuvaa
luvanneesta ja lupauksensa täyttäneestä jumalasta saarnoilla ja
opetuksilla istuttamaan kansan tietoisuuteen. Tietysti tällöin oli
tärkeintä ensiksikin sopia niin selvästi, lyhyesti ja täsmällisesti
lausutuista sanoista kuin mahdollista, että kuva olisi kaikilla yksi.
Se oli yhteisten tunnuskirjain ja Luteruksen katkismuksen tehtävä, joka
tuli uuden jumalankuvan varsinaiseksi aapiseksi.
Ja niin meillä on tähän päivään saakka säilyneet nuo luterilaisen
jumalankuvamme luomasanat:
"Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan,
-- Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Hänen ainoaan poikaansa, meidän
Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi Neitsyt Mariasta,
piinattiin Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoletettiin
ja haudattiin, astui alas helvettiin, nousi kolmantena päivänä
kuolleista, astui ylös taivaaseen, istuu Isän Jumalan kaikkivaltiaan
oikealla kädellä, sieltä on tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. --
Minä uskon Pyhään Henkeen, yhteen pyhään yhteiseen seurakuntaan, pyhäin
yhteyteen, syntein anteeksi saamiseen, ruumiin ylösnousemiseen, ja
iankaikkiseen elämään. Amen."
Mutta tämä kolmiyhteinen Jumala ei sittenkään tarttunut kansan mieleen.
Ja niin ei Luteruksenkaan kirkko tullut toimeen ilman näkyviä kuvia.
Kansan mielikuvitus, josta oli säikytetty pois kaikki katolilaiset
apukuvat, haki luonnonlain pakotuksesta semmoista ajatuskuvaa, jonka
mielessäpitäminen ei vaatisi koossapitämisen ponnistuksia. Täytyy
huomata, ettei Luteruksen katkismukseen kirjoittama lunastusoppi, niin
selvä kuin se oppina olikin, suinkaan tehnyt ajatuksen kuvaa yhdestä
jumalasta yhtenäisemmäksi tai helpommin omistettavaksi. Mutta kun tarve
_personallisesti_ kääntyä jumalan puoleen oli juuri lunastusopin vuoksi
tullut vieläkin tärkeämmäksi, niin on selvä, että jonkun uuden
mielikuvan oli ennen tai myöhemmin astuminen hyljättyjen madonnain ja
pyhimysten tehtävää suorittamaan. Ja tämmöiseksi kuvaksi tuli nyt
_Jeesuksen persona_.
Selvä on, että kun lunastusoppi näin tuli kaiken autuuden kulmakiveksi
ja jumalan rakkauden todisteeksi, niin pääpainon täytyi siirtyä siitä
jäsenestä kolminaisuudessa, joka _vaatii_ verilunastusta, siihen
jäseneen, joka sen kärsimyksillänsä _suoritti_. Ja näin ennen pitkää
oli Jeesuksen henkilö, semmoisena kuin jokainen sitä mielessään taisi
kuvailla, muuttunut siksi ajatuskuvaksi jumalasta, jota saattoi pitää
mielessään, kun rukoili tai suoritti muita jumalanpalvelusmenoja.
Niinkuin avatuista suluista täyttyivät kaikki kirkot tällä uudella,
helposti mielessä pidettävällä kuvalla. Ja pian oli Kristuksen kuva,
tai ainakin joku ristin tapainen, kaivattu ja melkein välttämätön esine
jokaisessa luterilaisessa kirkossa. Hän on täällä aina kuvattu
jumaluuden merkki, sädekehä päähän. Milloin näemme hänen syntyneenä
neitseestä Mariasta, paimenten ja tietäjäin kumartamana, milloin
kävelemässä veden päällä, säännönmukaisesti liehuville liepeillensä.
Tavallisimmasti näemme hänet ristinpuussa riippumassa, lunastusaatteen
vertauskuvana.
Huomattava myöskin on, että vasta siitä ajasta syntyy tapa rukoilla
Jumalan asemasta Jeesusta. Ylimmilleen on tämä tapa kehittynyt meidän
päivinämme muutamissa lahkokunnissa, joiden jäsenet tekevät Jeesuksen
kuvasta miltei aistillisen epäjumalan, ja nimenomaan opettavat,
että kaikki pyrkiminen työllä ja teoilla jumalata palvelemaan on
jumalan edessä turhuutta, ja että täytyy vaan omistaa ajatuskuva
ristiinnaulitusta Jeesuksesta.
Mutta palatkaamme Luterukseen.
Luteruksen mukaan on jumalanpalveleminen siis: kääntyminen
kolmiyhteisen jumalankuvan puoleen synnintunnosta heräävässä uskossa
lunastukseen Jeesuksen uhrikuoleman kautta.
Tämän mukaan onkin meidän nykyinen luterilainen
jumalanpalvelus muodostunut: Papiston tehtävä on ennen kaikkea
antaa raamatunselityksillä käsitys oikeasta jumalankuvasta, ja
alttaritoimituksen ja saarnan avulla synnyttää sanankuulijassa ensin
uskoa ikuisten helvetin tuskien uhkaan, joiden on herättäminen hänessä
pelkoa ja synnintuntoa, ja sitten uskoa armoon eli syntien lunastukseen
Jeesuksen veren kautta.
Ei voi kieltää, että edistysaskel katolilaisesta jumalanpalveluksen
käsityksestä on olemassa. Uskoa, että maksamalla rahaa papistolle,
messulla, paastoomisilla tai muilla tempuilla voisi jossakin tulevassa
elämässä ansaita sielullensa autuuden, on todellakin suurta ja pimeätä
taikauskoa. Niinikään on suuri edistysaskel, että välittömän
jumalankuvan omistaminen tehdään jokaisen yksityisen asiaksi, ja
luovutaan syöttämästä kansalle sen sijaan vaan madonnia ja pyhimyksiä.
Kaikki olisikin ollut niinkuin olla pitää, jos mahdollisuus
tämän jumalankuvan kehittymiselle tulevien aikakausien uusien
ajatustapojen ja käsitysten mukaiseksi olisi jäänyt avonaiseksi. Mutta
niin ei tapahtunut. Luteruksen kirjoitukset, tehtyinä kirkon
tunnustuskirjoiksi, eivät jätä tämmöistä mahdollisuutta. Tapahtunut on,
että vaikka Luterus itse lieneekin ajatellut alituista kehitystä
tulevaisuudessa, ja vaikka hän tarkoitti kirjoituksillaan vaan vapauden
sulkujen särkemistä, ovat samat poleemiset kirjoitukset nyt neljän
sadan vuoden kuluttua vapauden suluiksi tulleet. Vapautuminen oli
siinä, että vapauduttiin katolilaisesta taikauskosta, jota sen papisto
oman etunsa vuoksi tahallaan ylläpiti kansassa. Vapautumisen riemu
syntyi siitä, että ihmiset huomasivat, ettei taikauskosta luopuminen
hävittänyt jumalankuvaa, vaan että päinvastoin entistä totisempi,
mahtavampi jumalankuva oli se, joka oli sopusoinnussa ihmisten
silloisen järkeisen kehityksen kanssa. Luteruksen kirjoitukset huokuvat
tätä taikauskosta vapautumisen riemua. Munkkilaisen latinan hän
jätti syrjään, käytti leveätä arkipäiväistä, sukkeluuksista ja
sanansutkauksista vilisevää saksaansa eikä välittänyt mistään
teoloogisista traditsioneista. Mutta on muistettava, että Luterus ja
hänen aikansa vapautuivat taikauskosta kuitenkin ainoastaan niinpaljon
kuin silloisiin käsityksiin nähden kävi päinsä.