Nurkanperäisten kohtalo säälitti muutamia isäntiä niin paljon, että
kutsuivat kokoon muitakin päivittelemään mitä olisi heidän hyväksensä
tehtävä. Useat lausuivat kokouksessa tylyjä sanoja ja arvelivat, että
asia olisi kunnan yleisen vaivaishoidon autettava, eikä yksityisen
kyläkunnan. Lopulta tultiin kuitenkin siihen, että ostettiin eräs
hylkymökki, kun eivät missään saaneet vakinaista kortteeria.
Elatuksesta saisi Sanna itse huolta pitää ja turvautua vaivaishoitoon,
jos ei muuten toimeen tulisi.
Niin sai Sanna lapsinensa päänsuojaa, leivästä koettaisi itse pitää
huolta.
Hänellä oli vielä vähän rahoja, kun rautatieltä tuli ja niillä rupesi
hän kaupustelemaan. Liinu, Tuppu ja Miina saivat päivät pääksytysten
olla mökissä, omissa hoteissaan, kun äiti kierteli kaupoillaan.
Vanhemmat pojat olivat saaneet lähteä kerjuulle muihin pitäjiin.
Matista tuli väliin tietoja, että hän alkoi parantua.
Kevättalvella, kun Sannan kulku alkoi yhä raskaammaksi käydä, kävi
eläminenkin yhä hankalammaksi ja hän päätti turvautua vaivaisapuun.
Pekkolainen oli tähän aikaan vaivaishoitokunnasss ja Sanna kuului hänen
piiriinsä. Siis hänen luoksensa oli mentävä asiansa esittämään.
Kovalta tuntui. Sydän pani vastaan, mutta puute pakotti ja voitti.
Kohta oli hän joutuva makuulle. Täytyi koettaa edes leipää hankkia
lapsille ... vettä he kyllä itse saisivat särpimeksensä.
Vielä Pekkolan porstuassa hän aprikoitsi... Ei hän ollut talossa käynyt
pitkään aikaan. Ei köyhillä ollut tapana siellä käydä kuin viimeisessä
hädässä.
"Lienevätkin panneet Pekkolaisen hoitokuntaan juuri sitä varten, ettei
hän ainakaan liiaksi köyhiä armahda", ajatteli Sanna. Mutta hän
rohkaisi itseään ja meni tupaan. Siellä ei ollut muita kuin toisella
kymmenellä oleva palvelustyttö. Kamarin ovi oli auki ja sieltä kuului
kovaäänistä miesten puhetta.
"Kun tarkoitus on näin hyvä, niin voitte te hyvinkin kirjoittaa tuohon
listalleni 10 markkaa", kuuli Sanna jonkun sanovan innokkaasti.
"Hä hä hä hää!" nauroi Pekkolainen, "oikeinko siihen sitte pitää panna
sen mukaan mitä kukin voi? hä hää..."
Kuului siltä, että kerääjä oli osannut kutkutella Pekkolaisen
itserakkautta.
"Kirjoita nyt sitten kaksikymmentä! Vai piisaako se?"
"Sehän onkin jotain se! Mutta sellaisten, jotka asian tärkeyden
käsittävät ja joilla on varoja, pitääkin uhrata yleishyödyllisiin
tarkoituksiin."
"Eipähän pakkoa ole! Mutta kun antaa, niin antaa. Ei tuohon
viitsi nimeänsäkään tuhrata muutaman pennin tähden, kun asia
sanomakirjallisuudessakin julaistaan. Kirjoita nyt selvästi: Nestori
Pekkolainen, Kunnallislautakunnan jäsen... No mitä nyt?" Kysymys koski
tyttöä, joka häntä tuli tupaan kutsumaan. Itsekseen tyytymättömästi
muristen, kun oli tultu häiritsemään, meni Pekkolainen tupaan.
"Mitä sillä Sannalla nyt?" hän kysyi seisahtuen keskilattialle itseänsä
keikistellen ja suu ivahymyssä.
Sanna arveli että tuo lapsiton pohatta ivailee hänen raskaana oloaan,
ja huokasi.
"Tulin tänne katsomaan", sanoi hän sitten, "eikö isäntä meillekin
puolustaisi vähän vaivaisapua?" Hän rupesi henkeänsä pidätellen
vastausta odottamaan, samalla kun Pekkolainen häntä pitkään kulmainsa
alta katseli.
"Jaa", pani viime mainittu vihdoin pitkään, kiikautti toista polveaan
ja lähti huoneenperälle kävelemään. Palasi sieltä taas puolilattiaan:
"Tuota ... se miehesi kerran mulle tässä niin leveili, etten tiedä,
josko välitän teistä mitään", hän sanoi. Pyörähti taas ja meni
perä-ikkunasta katselemaan.
"Koska J----lan tähden?"
Vastaamatta Sannan kysymykseen, jatkoi Pekkolainen ikkunasta katsellen:
"Niitä elätettäviä karttuu vaivaishoidon niskoille niin, että lopuksi
ei tässä saa muuta kuin riihestäpäin ajaa viljansa vaivaismakasiinille
laiskain elättämistä varten."
Sanna ei jaksanut puhua mitään. Kuumat kyynelet alkoivat ripistä
poskille.
"Rupeaako se Masa paranemaan?"
"Niinpä se kuuluu."
"Sekin", jatkoi Pekkolainen, "kun ei viitsinyt työtä tehdä täällä,
laiskuuksissaan lähti maita mantereita ratuamaan ja rautatielle isoja
palkkoja saamaan. Mutta omaan pitäjään sitä sitten on raja kun ruodin
paikkaa ruvetaan kuulustamaan. Kerjäämällähän te siihenkin asti elitte
ja nythän sinä olet tehnyt kauppaa kuin hantesmanni. Tottapa jotain on
kasautunutkin?"
Isännän suu oli hymyssä kun hän kääntyi Sannaan. Sanna katsahti
Pekkolaisen silmiin ja huomasi niiden tirkuttamisesta, että hän oli
juovuksissa.
Pekkolainen astui likemmäksi.
"Valtiolta sinä saisit elatusta pyytää", sanoi hän ikään kuin
jonkunlaisella harrastuksella. "Valtion työssä Masa teloittui, niin
valtio elättäköönkin!"
"Kukapas niitä köyhän asioita sitten valvoisi, haukutaan vain
kaikkialla, mihin puutteinensa kääntyy."
"Haukutaan", matki Pekkolainen, "haukkumiseksi se aina otetaan, jos
joku sanoo asian julki ja halki. Ja kuulepas, tuota, Sanna, kyllä
sellaisen täytyy kärsiä edes puhuttavan, joka ei muualta jaksa elää
kuin vaivaishoidosta, ei sitä sovi paheksuakaan."
"Kyllä sen näkee että te olette pirua kovempi, niin että ennen sitä
kuolee nälkään ristissä käsin ja hammasta purren, kuin tuollaisilta
enää pyytääkään!" purkausi Sanna suunniltaan raivossa.
"Kun tuollaisia pannaan köyhäinhoitokuntaan, niin ei sillä muuta
tarkoiteta kuin sitä, että köyhät kuolisivat nälkään, pois rikasten
vaivana olemasta! Mitähän se hyvä Jumala tarkoitti sillä, kun se köyhiä
loi rikasten rasitukseksi, kun ei se luonut vain rikkaita ja sellaisia
kun Pekkolainenkin, suurilla perinnöillä elämään..."
"Älä motkota, sen vietävä!" Pekkolainen tömisti jalkoja ja osoitteli
mennäksensä Sannan kimppuun.
Mutta Sanna ei odotellut, vaan kiirehti ulos jatkaen haukkumistaan:
"Motkotan minä!" hän huusi, "et kuitenkaan lyödä uskalla hävytön! Kyllä
minä pääsen muidenkin hoitomiesten luo ja tiedän varmaan ettei yksikään
muu kiellä minulta apua!... Ootko nyt ollut hiljan kirkkoväärtin
vaalis, että pääsisit kirkon viiniä juomaan? Et ikänä sinä siihen
pääse, älä luulekaan, ei pitäjäläiset niin hulluja ole! Osta vain
rommia isävainajas rahoilla ja särvi kaapin oven takana, kyllä kestää!"
Sanna meni kaiken jaksonsa mukaan ja purki sydäntänsä.