Eräänä päivänä levisi kylässä tieto että Nurkanperän Sanna oli
synnyttänyt kaksi tyttöä. Tieto sai useat hämmästyksestä siunaamaan.
Kovatkin sydämet emäntäväen piireissä heltyivät. Useat panivat juustoa,
leipää ja jotkut lihaakin, sekä leiliin maitotilkan ja lähtivät
katsomaan.
Kun emännät tulivat, tapasivat he hänen pahnoilla makaamassa, kaksoiset
käsivarrella, leipäpalanen ja vesikuppi sängyn vieressä. Tuppu ja Liinu
itkivät päivät pääksytysten ja koettivat holhota Miinaa, söivät suolaan
kastettua leipää ja särpivät vettä. Oli siellä ollut apuna eräs köyhä
akka, mutta ei hänelläkään ollut mitään ravinnollista antaa.
"Kuinka ovat koreat tytöt", ihmettelivät emännät, kun katselivat
lapsia.
Sanna alkoi voimistua, kun sai ravintoa, ja lasten itku taukosi äidin
voimistumisen kanssa yhden rinnan.
"Olis noita lapsia jo ollut teillä muutenkin", sanoivat muutamat.
"Olishan niitä ... mutta eipä se olekaan ihmisten vallassa, kuinka
monta niitä kullekin --"
"Kun Jumala korjaisi pois!"
Sanna tunsi, kuinka hartaasti hänen oma sydämensä samaa toivoi, mutta
ei hän itse sitä uskaltanut ihmisten kuultaville lausua. Hartaasti vain
sydämessään Jumalaa rukoili lapsia luoksensa korjaamaan, pois
kurjuudesta.
Ensin olivat lapset terveet, mutta alkoivat viikon kuluttua kääntyä
rituisemmiksi. Äiti ei saanut lepoa yöllä ei päivällä. Emäntäin
tuomiset oli pian syötynä ja sitten tuli nälkä.
Kamalan kolkkoa oli elämä, synkeä, toivoton tulevaisuus. Leivästä
koettivat huoltaa pitää Liinu ja Tuppu, mutta sairasta äitiä eivät
karkeat kerjupalat virvoittaneet.
Hemmusta ja Aukustista ei ollut tietoa.
"Taivaallinen isä!" huokasi äiti toisinaan sydämen tuskalla, "vaaditko
minua lasteni kasvatuksesta tilinteolle?"
Jo rupesi äiti taas sängyn omaksi joutumaan, ainoastaan suurimmalla
ponnistuksella kykeni vielä ylhäällä olemaan ja lapsiansa hoitelemaan.
Eräänä päivänä hän väsyneenä oli laskeutunut kaksoisten viereen sängyn
laidalle. Ajatteli siinä lastensa kohtaloa. Yhä selvemmäksi alkoi
hänelle käydä, että jos ei lapsista pian edes toinen kuole, kärsimykset
ja vaivat hänet itsensä pian sortavat.
Ja jos elämään jäävät lapset!?
Se ajatus painoi. Hän tiesi että ne tulisivat huutokaupalla myötäväksi
vähimmän vaativalle. Mielikuvituksiin ilmestyi oikein selvänä, miten
hän itse kylmänä ruumiina makaa jonain päivänä tuossa vuoteella ja
lapset ympärillä itkevät ... eikä hän sitä enää kuule ...
henkisilmillään vain saa katsella, miten ne ensin joku korjaa
huostaansa, maksua vastaan viedäkseen kunnantuvalle huutokauppaan. Ja
miten ihmiset siellä sanovat että ei sekään pari muuta kyennyt kuin
lapsia laittamaan kunnan niskoille. Hän ajatteli sitäkin kuinka
vastahakoisia olivat olleet kummeiksi tulemaan kaksoisille, Korvisen ja
Karttulan haltijat. Eivät ne juuri sitä sanoneet, etteivät he tule,
mutta Sanna oli vakuutettu, että he olisivat mieluisasti suoneet
kunnian muille. Tuskaan hän joutui, kun ajatteli sitä, miksi heille
sallittiin niin paljon lapsia, kun ei ollut keinoja millä niitä
elättää.
... Ja kun Matti tulee vielä kotiin, niin eläminen käy yhä
tukalammaksi, kun en pääse lapsilta edes kerjuulle.
"Hyvä Jumala riennä jo apusi kanssa ja korjaa kaikkivaltiaasen huomaasi
nuo viattomat raukat tästä kurjuudesta!" hän huokasi lapsia katsellen.
Joku kuului oven takana napailevan sisään tullakseen. Sanna nousi
istumaan sängyn reunalle. Päätä huimasi niin kovin, että täytyi
kumartaa alas eteenpäin ja koettaa käsin puserrella ja vilvoittaa.
Ovesta tultiin. Sanna näki sormiensa lomitse ja päästi tuskallisen
valituksen, samassa vaipuen ryysyille, joita oli sängyssä tyynyjen
asemasta.
Se oli Matti. Tuli kainalosauvoihin nojaten kuihtuneena ja vaaleana
sisään. Ainoastaan lyhyt tynkä oli jälellä tuota kovanonnen jalkaa.
Oven luoksi Matti ensin seisomaan jäi, hänen täytyi jäädä, sillä
sydämen ankara telmintä teki puujaloilla seisomisen vaapperaksi. Sitten
astui vuoteen luo, sai tuolin ja istui tuijottaen kaksoisiin.
"Tuollaisenako sinä palaat", itki vaimo ja koetti nousta kättelemään.
Matti ei voinut puhua, kyynelten ripinä poskia pitkin ja hytkytys
ilmaisivat hänen tunteittensa laatua. Saatuaan liikutustaan hiukan
hillityksi, lähti hän kompuroimaan, istahti vuoteenlaidalle lapsia yhä
katsellen.
"Niin, siinä ne ovat", sanoi Sanna.
"Viattomat lapsiraukat", huokasi Matti vihdoin, "pitäneekö teidänkin
ruveta elämään tässä kurjuuden ja murheen laaksossa."
"Missä ovat toiset lapset?" kysyi Matti.
"Kerjuulla ovat jo olleet monta viikkoa tiellä tietämättömällä Hemmu ja
Aukusti, Liinun ja Tupun lähetin äsken kylään pyytämään leipää ja
Miinaa kulettavat vankureilla muassaan."
* * * * *
"Jo vihdoinkin ehti Jumala apunsa kanssa ... kutsui pois luoksensa
kaksoiset Nurkanperästä", sanottiin eräänä päivänä kylässä. Kaksi
päivää oli väliä niiden kuolemalla, yhteen arkkuun ne pantiin ja
laskettiin hautaan. Useita muitakin, erittäinkin lapsia, haudattiin
samalla kertaa. Kaikkein omaiset itkivät haudoilla, niin muiden kuin
Nurkanperänkin lasten. Muut itkivät kaipuusta ja kapinoitsivat
kuolemata vastaan, kun se ankaralla kädellään oli pois pyyhkäissyt
heiltä heidän rakkaitansa. Nurkanperäiset eivät kuolemata nuhdelleet,
vaan kiitollisuutta tunsivat syvää, harrasta, sydämellistä siitä että
kuolema oli pelastanut lapset.
Erittäinkin äiti itki, kun ajatteli sitä, kuinka monipuolisesta
kurjuudesta lapset olivat pelastuneet ... "iäiseen iloon Jumalan
luokse".
Kotiin palasivat he haudalta, syömään kuivan maahanpanijais-ateriansa
ihmisten antipaloista.
Samana päivänä tuli eräs isäntä sanomaan Matille, että ruodinpaikka
olis avoinna ja jos Matti haluaisi, niin hänet pantaisiin siihen.
Kova oli Matilla taistelu itsensä kanssa, ennenkuin saattoi isännälle
mitään vastata.
"Etkö tahdo mennä ruotiin?" kysyi isäntä suu hieman kummastusta
osoittavassa hymyssä, kun ei Matilta ruvennut vastausta tulemaan.
"Niin ... kyllähän minä tulen jos vain otetaan. Mikäpä tässä muukaan."
"Minun mielestäni saat olla kiitollinen, että pääset, taitaa muuten
eläminen käydä hyvinkin raskaaksi", arveli isäntä.
"Kyllähän se niin on."
Pois mennessään oli isäntä kuitenkin vakuutettu siitä, että Matti oli
vastahakoinen. Hän oli luullut ilosanomaa vievänsä!
"Vielä on ylpeyttä Matissa", hän kotonansa kertoi ja muut ihmettelivät,
ettei se jo ollut rapissut.
Mutta Matti taisteli sinä päivänä itsekkäisyytensä kanssa ratkaisevan
taistelun.
"Ei minulla enää ole valikoiman varaa", sanoi hän vaimollensa, sitten
kun oli päättänyt ottaa tarjouksen vastaan, ja näytti sitä sanoessaan
verrattain tyytyväiseltä.
"Niinpä taitaa olla", huokasi Sanna tuntien lohdutusta siitä, että näki
Matin alistuvan kohtaloonsa. Vaan itsessään hän tunsi, ettei hän voisi
vielä astua ruotiin, vaikka hänelle paikka tarjolla olisikin.
"Mutta sinä ja nuo?..." virkkoi Matti taas vähän ajan kuluttua ja
katsahti lapsiin, Liinuun, joka hiljaisena ja surkastuneena istui
ristissäkäsin takkakivellä, ja katseli Tuppua sekä Miinaa, jotka
lattialla huolista vapaana pienillä kivillä leikkivät.
"Eihän siinä", vastasi Sanna vitkaan, "muu auta, kuin Jumalaan turvata,
joka luonutkin on, niin tottahan huolen pitää ja antaa voimia kitua
kestämään siksi kun..."
"Siksi kun kuolema katkaisee köyhän ristinalaisen elämän", päätti
Matti.