Muutamia viikkoja viipyi Sanna lapsineen vielä näillä paikoin. Sai
toisinaan tietoja Matistakin, mutta eivät ne lohdullisia olleet. "Jos
paraneekin, niin kurja ruotivaivainen tulee", sanottiin. Ensin Sanna
ihastui tuosta paranemisesta, mutta rupesi jälestäpäin ajattelemaan:
"Kuolema taitaisi parempi olla."
Päivät pääksytysten hän itki, itki niin, että huonot silmät alkoivat
käydä verisiksi ja pakottaa. Mutta kyyneleet loppuivat vihdoin ja hän
tapasi toisinaan itsensä pitkät ajat yhteen kohti tuijottamassa,
jolloin ajatukset aina ensin olivat liikkuneet kohtalon kovuutta
tutkien, mutta sitten pysähtyneet. Kun havahtui, tuntui se raskaasta
unesta heräämiseltä, jonka painavaa valtaa ei tuntenut voivansa
itsestään poistaa. Tajun herätessä ei aina heti huomannut mikä asia
oikeastaan mieltä painoi ... lopulta sen jo tiesi ulkoapäinkin, kun ei
ajatuksissa muuta yleensä liikkunutkaan, kuin kohtalo.
"Herra armahda! ... kun vielä pitää kuudes tulla tähän kurjuuteen ...
ihmisten kirottavaksi!..." Se hänen tuskansa korkeimmilleen sai. Ei
ollut edes yhtään sellaista ystävää, jolle sydämensä olisi avannut
lohdutusta saadakseen. Matin teloittumisesta ja siitä seuraavasta koko
perheen kurjuudesta hän kyllä saattoi puhua ja kohtaloansa valittaa.
Mutta tämä tieto kukkuroitsi hänen mittansa ylitsevuotavaksi. Jos
olisikin uskaltanut jollekin ihmiselle puhua... Mutta ihmiset eivät
tässä enää voi lohduttaa... Ne vain hämmästyneinä rupeavat kurjuutta
voivottelemaan ja takanapäin panettelemaan, niinkuin niiden tapa on,
kun köyhille lapsia tulee.
Kun muisteli kuluneen kesän onnellista aikaa, niin se toi mieleen vain
katkerampia aineksia ja rupesi näyttämään siltä, kuin tämä aika olisi
ollut paratiisin elämää, jossa hänenkin kaltaisensa ihmisen on sallittu
kerran käydä, tullakseen takaisin helvettiin piinattavaksi.
Kesän kuluessa olivat he Matin kanssa toisinaan lausuneet varmana
toivona, ettei ainakaan likimmässä tulevaisuudessa enää tarvitsisi
muiden ihmisten armoleipään turvautua.
Nyt tunsi Sanna sitä tarvitsevansa aina.
Hänelle tuli polttava ikävä kotikylään. Muisti kotipuolen väkeä, muisti
miten ne armahtivat ja ruokaa antoivat silloin kun palo tapahtui. Kyllä
muisto siitä karvasteli, kuinka kovin heitä siihen aikaan oli kohdeltu,
kun matkaan lähtivät. Mutta ei se kyennyt kukistamaan toista. Hän
uskoi, piti sen ihan varmana, että nyt, kun ei enään ollut Mattiakaan
turvana, ne hartaalla osanottavaisuudella häntä kohtelisivat, nuo tutut
oman kylän ihmiset, joiden parissa oli aina lapsuudestaan asti elänyt.
Hän sai jostain huonot vankkurit, asetti Tupun ja Miinan niihin,
tarttui vetoaisaan ja rupesi vetämään kotipuoleen. Hemmu, Aukusti ja
Liinu juoksivat edellä ja perässä, väliin auttoivat äitiä vetämisessä.
Tiet olivat rapaiset, ilmat sateiset, kulku vaikea ja vankkurien veto
hankalaa.
Kotikylään joukko kuitenkin vihdoin saapui ja Korvisen pihaan kulkunsa
ohjasi.
"No kuinkas nyt", puhutteli emäntä painolla, "kun niin kovat kohtalot
ovat kautta käyneet?"
Sanna ei voinut puhua vähään aikaan. Vihdoin kuin kieli tottelemaan
rupesi, virkkoi:
"Tässähän sitä ... täytyy mennä."
"Jopahan... Raskaasti se Jumalan kaikkivaltias käsi koettelee
muutamia." Emäntä huokasi ja pyyhkäsi kyyneliä silmäkuopistaan.
"Vai on se tännekin jo ehtinyt tieto siitä", sanoi Sanna.
"On se. Mutta ei suinkaan Matti kuollut ole vielä?"
"Ei hän kuollut ole, mutta kovin kuuluu olevan huono."
"Sen toki tietääkin."
"Reidestä on jalka sahattu poikki."
"Hyvä Isä sentään!"
Oltiin vaiti. Emäntä katseli yhteen kohti, ja kuvitteli mielessään
tapausta.
"Kas, kuinka tuo Miinakin on jo kasvanut", tuli emäntä vähän ajan
päästä puhelemaan ja pisti sokeripalasen tälle käteen.
"Taati", käski äiti.
Miina nosti kättänsä.
"Hyvä lapsi Miina onkin."
Tuppu tepasteli ääressä sokeria mielitellen.
"Tuppu näkyy kanssa kasvaneen jo oikein aika mieheksi. Osaatko kättä
paiskata?" Emäntä kohotti kättä. Tuppu ensinnä äimäili, mutta äidin
kehoitettua meni ja läiskäytti. Emäntä kehui Tuppuakin hyvin opetetuksi
ja haki hänellekin sokerimurusen.
"Kun tuo pienin edes sinulta kuolisi", sanoi taas emäntä vakavan
näköisenä.
Sannan sydäntä viilsi kipeästi ja suusta pakkausi tulemaan tunnustus,
että sydämen alla vielä yksi kasvaa. Mutta ei sitä tullut sanotuksi.
Kyyneliä vain pyyhkäsi silmistään ja huokasi: "Niin", ja nieli alas
karvaan palan.
"Minnekä te nyt täällä pääsisitte asumaan?" päivitteli emäntä.
"Ei tiedä ... saaneeko missään."
"Kyllähän se on paha, kun noita lapsia on niin monta. Mutta saaneehan
jossain. Olkaahan nyt tässä edes huomiseen saakka."
Se lohdutti Sannaa.