Sanna astui insinörin kamariin. Häntä pelotti, henkeä salpasi, kun
toivo ja pelko sydämessä taistelivat.
"Vai niin." Insinöri kääntyi kirjoituspöytänsä luota Sannan puoleen:
"Mitä teillä nyt olisi sanottavaa?" Insinöri katseli ystävällisesti
Sannaa, nojasi toista kyynärpäätään pöydänreunaan ja hiveli käsiään.
Sanna notkisti polviaan, kun insinörille puhumaan rupesi.
"Se minun mieheni ... kun sen niin huonosti kävi."
"Ahaa, te olette tuon miehen vaimo, joka joutui santajunan alle. Se oli
ikävä tapaus, hyvin ikävä. Mutta mitä teillä oli aikomus tästä minulle
puhua?"
Insinörin hyväntahtoisuus rohkaisi pelkäävää vaimoa niin paljon, että
hän osasi ruveta selvittämään.
"Niin ... minä tulin puhumaan herra Insinörille, kun miehet sanoivat,
että valtio antaa aina palkintoa, kun valtion työssä vahinkoa tapahtuu.
Niin minä ajattelin tulla kysymään herra Insinöriltä että saako sitä.
Me olemme niin kovin köyhässä tilassa, kun on viisi lasta, eikä
kotoakaan..."
"Hjaa. Kyllä se oli ikävä vahinko. Mutta ei valtio maksa siitä mitään
korvausta, koska se ei tapahtunut työssä. Ainoastaan työssä
tapahtuneista onnettomuuksista maksaa valtio. Mutta katsokaas, tämä oli
vain rautatieonnettomuus."
"Eikö siitä annettaisi edes vähän?"
"Ei. Nähkääs, ei valtio voi vastata siitä, jos joku huolettomuudessaan
itsensä junan-alle heittää."
"Mutta ei Matti huolettomuudessaan... Toiset miehet sanoivat, että jos
juna olisi seisahtunut, niin että siitä olisi ehtinyt maahan päästä,
niin ei Matti olisi joutunut junan alle."
"Kuulkaapa, se on koneenkuljettajan syy. Ja entäpä, jos eivät miehet
vaatineetkaan seisauttamaan? Ne useinkin luottavat jalkajäntereittensä
pontevuuteen ja hyppäämisen onnistumiseen."
"Kyllä ne olivat pyytäneet seisauttamaan, mutta..."
"Jaa, jaa, asia on kuitenkin se, että minä en voi tässä asiassa mitään
sen suuntaista teidän hyväksenne tehdä. Vaan kuinka, rupeaako miehenne
paranemaan?"
"Jumala sen tietää. Kuulutaan leikatun jalka reidestä ja toinen käsikin
on poikki."
Insinöri katseli ajatuksissaan eteensä ja heilutti jalkaansa toisen
polven päällä.
"Surkea tapaus, kyllä minä sen myönnän. Mutta niinkuin jo sanoin,
valtio ei sitä varmaankan ota korvataksensa. Onko teillä muuta asiaa?"
"Eihän minulla muuta..."
Hyvästellen lähti hän pois, toiveiden turhiin rauettua.
Ei hän nyt itkenyt. Hänen tunteensa olivat kankeassa tilassa. Kyllä
ihmiset olivat hänelle uskotelleet, että valtio on velvollinen
korvaamaan vahingon, joka sen työssä tapahtuu. Mutta hän ei ollut sitä
oikein uskonut. Sehän olisi ollut heille onni. Nyt oli hän kuullut
insinöriltä, että syy onnettomuuteen oli siinä, ettei oltu tehty
sopimusta junankuljettajain kanssa sen seisauttamisesta.