VII.

Hiekkajunan veturi vihelsi, ilmoittaen tuloansa asemalle. Työmiehet,

jotka aikoivat junasta jäädä, varustivat ruokalaukut käsiinsä

ollaksensa valmiit hyppäämään, sillä junaa ei ollut tapana seisauttaa

työmiesten pois menoa varten, ainoastaan vauhtia hiukan hiljentää.

Juna jarrutti aseman kohdalla. Veturi hirnui lyhyeen ja tiheään, ikään

kuin ori, jolla on vimmattu halu eteenpäin.

Ruokasäkit lentelivät vuorottain ja joukottain maahan. Jännitys salpasi

miesten keskustelun, kun asettuivat kukin vaununreunalle alas

hyppäämistä varten.

"Piii pii piii..." kiirehti veturi. Miehillä ei ollut aikaa valikoimaan

paikkaa.

"Hop! Hoi, tulkaa pois!" Miehet alkoivat poukahdella alas ja huutelivat

toisille, jotka vielä kuhnailivat.

"Pii..." vihelsi veturi ja alkoi jouduttaa kulkuansa.

Oli jo hiukan pimeä. Miehet etsiskelivät kokkapuheita laskien

ruoka-pussejaan ja muutamat jalkaansa ontuen kiroilivat sitä helvetin

kiirettä, kun eivät jouda junaa senvertaa seisauttamaan, että siitä

jäseniänsä loukkaamatta voisi alas astua.

"Jesus siunatkoon! kuinka siinä on käynyt?"

Huuto kuului hiukan etäämmältä ja oli niin hätäinen, että se sai kaikki

miehet sinne päin juoksemaan.

"Mitä siellä on tapahtunut?" kyselivät jo matkanpäästä.

"Täällä on tapahtunut hirmuista! Nurkanperä on joutunut junan alle."

Ja vahvoihin työmiehiin vaikutti sanoma kuten sähkö, yhteen ääneen

rupesivat siunailemaan niinkuin lapset. He kokoontuivat tiheään ryhmään

Matin ympärille.

"Kuollut!... Kuollutko on?"

Matti makasi hengetönnä. Toinen jalka oli mennyt poikki polvenalta

niin, että ainoastaan jotkut sitkeät suonet sitä kiinni pitivät. Kasvot

olivat pahasti ruhjottuneet ja verissä, samoin toinen käsi.

Miehet ensinnä seisoivat hämmästyksestä toimettomina ja henkeänsä

pidättäen katselivat hirveätä näkyä.

"Mutta ... Jumala armahda! onkohan se kuollut?" virkkoi joku vihdoin ja

rupesi hiljaa Mattia liikuttamaan.

"Kuollut, kuollut!" huusivat useammat. "Meidän täytyy kiiruhtaa viemään

häntä tuohon likimäiseen taloon", sanoi vihdoin joku. Puuhaan

ryhdyttiin, hankittiin jonkunlainen lava, jonka päälle Matti

varovaisesti nostettiin ja lähdettiin kantamaan.

Sannan pää oli koko päivän ollut kipeä. Iltahämärässä, kun Miinan sai

nukkumaan ja toiset lapset vielä kylässä viilettivät, jäi itsekin

vuoteensyrjälle hetkeksi lepäämään. Hän makasi kasvot seinään päin ja

oli juuri päässyt hortoon, kun joku tuli tupaan.

"Joko Matti tuli?" kysyi Sanna kasvojaan kääntämättä.

"Ei se vielä... Minä täällä vain." Se oli outo, vieras miehen ääni, ja

Sanna nousi ylös.

"Ka, Mickelsoni. No mihinkä Matti on jäänyt?"

Mickelson rykäsi, avasi jo suunsa aikoen jotain sanoa. Mutta ei siitä

sanoja tullutkaan, vaan rykäys vielä ja sitten astui hän vähän

peremmäksi, katselemaan ikkunasta.

"Tuota ... kyllä hän tulee heti."

Mutta Mickelsonin käytös näytti Sannasta niin omituiselta, ettei hän

saanut oikein selvää mitä hänen piti siitä ajatteleman.

"Mutta missä hän viipyy, kun te jo olette täällä?"

Mickelson istui penkille, kynsäsi korvantaustaa ja näytti kokonaan

neuvottomalta.

"Tuota ... älä nyt kovin pelästy. Matti on vähän vahingoittunut, mutta

ehkäpä se siitä paranee."

Mickelsonin ääni värähteli tätä sanoessaan.

Sanna rupesi kovin epätoivoisesti kohta huutamaan ja siunaamaan.

"No missä hän on nyt? Millä tavalla vahingoittunut?"

Mickelson arveli, että hänen pitäisi jollain tavalla saada lohdutetuksi

vaimoa, mutta ei hän keksinyt mielessään mitään sopivaa. Jotain

kuitenkin täytyi sanoa.

"Älkää nyt kovin surko, kyllähän Jumala pitää huolen teistä."

"Eihän vain ole kuollut? Kuollutko hän on?"

"Eei, mitäs te nyt niin, ei hän kuollut ole, mutta ... kyllähän Jumala

teistä huolen pitää."

Mickelson sekautui, kun näki kuinka kovaan tuskaan vaimo joutui. Hän

harmistui enemmän kuin luuli, että hän oli taitamattomasti puhunut,

niin että vaimo saattoi kohta ruveta aavistamaan asian oikeata laitaa.

Siitä johtui, että hän rupesi lohduttelemaan Jumalan huolenpidolla,

vaikka ei hän ollut tottunut siihen luottamaan omassa jätkä-elämässään.

Nyt tunsi itsekin saavansa jotain vakuutusta tekevänsä aivan oikein,

kun kertoi hätäilevälle vaimolle: "Kyllähän Jumala teistä huolen

pitää." Hän kertoi sitä useammankin kerran ja tunsi vaistomaisesti

itsessään, että se oli ainoa keino, jolla tässä pätevästi saattoi

lohduttaa epätoivoista vaimoa.

"Mutta missä Matti on, Mickelsoni? Voi, voi, te ette uskalla sanoa! Hän

on kuollut ihan varmaan... Herra laupias Jumala!..."

"Älkäähän nyt sentään niin kovasti huolestuko. Lähtekää mukaani, hän on

siellä talossa rautatieaseman lähellä."

"Ja missä nuo lapsetkin, kun Miina yksin jää..."

Pihalta alkoi kuulua lasten hätäisiä voivotuksia ja itkua. Samassa ne

jo saapuivat tupaan, Aukusti eellimäisenä.

"Äiti, äiti, kun isä on mennyt masiinin alle!"

"Voo-o-i!"

Äidin kädet lensivät ensinnä ylös, vartalo taipui taaksepäin ja siitä

äkkiä, ikään kuin suonenvedon tapaamana eteenpäin kyyryyn ja kädet

rupesivat taidottomasti syleilemään jalkoja. Jäsenten toimintaa ohjasi

ja koko ruumista pudistutti ikään kuin sähkövirta, jonka aikana ei

tahdolla ollut mitään valtaa. Äärettömän tuskan pusertamina ne

tuntuivat nuo huudahdukset ja siunaamiset tulevan, joiden selvään

ääntämiseen kieli ei ollut enää taipuvainen. Lasten itku herkesi ja

hämmästyneinä jäivät he suu auki katselemaan äidin ruumiin koneellista

väännehtimistä. Mickelsonin silmiin vääntyivät kyyneleet ja hän tunsi

itsensä kovin vähäpätöisen heikoksi antamaan ja löytämään vähäistäkään

lohdutusta tuollaiseen tuskaan.

"Älkäähän nyt Jumalan nimessä noin..."

Mickelson astui Sannan tykö ja tarttui tämän käsivarteen.

"Voi lapseni, raukkani! Herra!..."

Sannan kieli alkoi jo paremmin taipua lausumaan selvemmin tuskallisia

ajatuksiaan. Hän alkoi rientää ulos ja lapset perässä.

"Pysykää kotona te Miinan kanssa, älkää tulko!" Tämä osoitti että

tuskan ensimäinen vaikutus oli ohi mennyt, koska järki jo kykeni

ohjaamaan. Käsillänsä hän vielä, matkan päässä, asemaa kohden

juostessaan, huitoi lapsia kohden, vaikka se pimeän tähden ei enää

mitenkään olisi voinut näkyä.

"Pysykää lapset kotona, kyllä äitinne pian tulee", varoitti Mickelson

lapsille, lähtiessään astumaan Sannan perään.

Asemalaiturilla makasi Matti vuoteella ja iso joukko uteliaita ja

surkuttelevia ihmisiä hyöri ympärillä.

Ei hän ollutkaan kuollut, sillä talossa, johon hän onnettomuuspaikalta

vietiin, saatiin hänet tainnuksistaan heräämään. Likellä asuvalle

työ-insinörille toimitettiin heti asiasta tieto ja hän ryhtyi toimiin,

että takaisin palaavalla junalla saataisiin teloittunut lähetetyksi

sairaalaan. Mickelson ja eräs toinen työmies tarjoutuivat

hyväntahtoisesti saattamaan Mattia, koska Sannan pääsy lasten tähden

niin pitkään matkaan ei ollut helppoa.

Odotettiin junaa. Sanna oli noutanut lapsetkin sanomaan isälle

jäähyväisiä, -- kenties viimeisen kerran. --

Heikko oli Matti. Niin heikko, ettei hän voinut jäsentäkään liikuttaa

eikä yhtään sanaa ääneen lausua, ainoastaan hiljaa sipistä. Kipeä

valitus sai toisinaan rinnasta äänen lähtemään.

Vaimoväestä ei Sanna ollut yksin, joka itki. Muut itkivät liikutettuna

Sannan tuskasta ja siitä surullisesta näystä, jonka yleensä tuon

turvattoman perhekunnan asema tuossa sairas-vuoteen ympärillä aiheutti.

Veturi vihelsi, juna saapui lähemmäksi, merkki annettiin ja se

seisahtui. Matti kuuli ja ymmärsi, että nyt hänen tulee lähteä. Sanna

alkoi lausua hyvästiä, mutta itkuksi se vain muodostui ... sanoja ei

siitä syntynyt. Matin huulien hän näki liikkuvan ja kumarsi päänsä

kuulemaan mitä hän sanoisi.

"Ei ... me ... saaneetkaan ... enää ... tupaa..."

Sannan hytkytys kasvoi.

"... mutta ... kyllä ... Jumala teistä ... murheen ... pitää. Hyvästi".

"Sen vuode täytyy nyt nostaa vaunuun", tuli junanjohtaja sanomaan.

Lapset vei Sanna vielä hyväilemään isää. Matin kasvot värähtelivät ja

sisästä taas lähti kimeä pitkäveteinen valitusääni.

Miehiä tarttui vuoteeseen ja nostivat sen vaunuun.

"Älkää nyt kovin surko, kyllä hän siitä voi parantua. Mutta kun täräys

oli niin kova, niin kyllä se miehen heikoksi panee", sanoi Mickelson

Sannalle, vaunuun mennessään.

Juna kiiti pois. Ihmiset alkoivat liikkua kotiinsa.

"Surkea tapaus", sanoivat he toisilleen, "jos tuosta paraneekin, niin

ei hänestä muuta tule kuin kotikuntansa ruotivaivainen."

Sanna oli vaipunut maahan ja vaimoja kokoutui ympärille. Miina itki

parahdellen.

"Ettehän purista sitä lasta liiaksi kun noin parahtelee", sanoi joku.

Toinen ryhtyi hellittämään Sannan kättä lapsen ympäriltä. Äiti nousi

itse ylös lapsen kanssa ja tuli enemmän tajullensa, kun häntä

huomautettiin, sekä rupesi hyväilemään Miinaa. Akat osoittivat

myötätuntoisuuttaan pitemmällekin, joku tarjoutui kantamaan Miinaa, kun

äiti niin heikolta näytti, toinen tahtoi taluttaa Tuppua ja yleensä

puhuivat he Sannalle osanotolla ja lohduttaen.

Sanna tunsi tämän johdosta hiukan helpottavan. Mutta kerjäläiselämä ja

sen tuskallisimmat varjopuolet tunkeutuivat mieleen vastustamattomalla

voimalla.

Salliman oikkuja · 第 9 / 13 题