Hiekkajunan veturi vihelsi, ilmoittaen tuloansa asemalle. Työmiehet,
jotka aikoivat junasta jäädä, varustivat ruokalaukut käsiinsä
ollaksensa valmiit hyppäämään, sillä junaa ei ollut tapana seisauttaa
työmiesten pois menoa varten, ainoastaan vauhtia hiukan hiljentää.
Juna jarrutti aseman kohdalla. Veturi hirnui lyhyeen ja tiheään, ikään
kuin ori, jolla on vimmattu halu eteenpäin.
Ruokasäkit lentelivät vuorottain ja joukottain maahan. Jännitys salpasi
miesten keskustelun, kun asettuivat kukin vaununreunalle alas
hyppäämistä varten.
"Piii pii piii..." kiirehti veturi. Miehillä ei ollut aikaa valikoimaan
paikkaa.
"Hop! Hoi, tulkaa pois!" Miehet alkoivat poukahdella alas ja huutelivat
toisille, jotka vielä kuhnailivat.
"Pii..." vihelsi veturi ja alkoi jouduttaa kulkuansa.
Oli jo hiukan pimeä. Miehet etsiskelivät kokkapuheita laskien
ruoka-pussejaan ja muutamat jalkaansa ontuen kiroilivat sitä helvetin
kiirettä, kun eivät jouda junaa senvertaa seisauttamaan, että siitä
jäseniänsä loukkaamatta voisi alas astua.
"Jesus siunatkoon! kuinka siinä on käynyt?"
Huuto kuului hiukan etäämmältä ja oli niin hätäinen, että se sai kaikki
miehet sinne päin juoksemaan.
"Mitä siellä on tapahtunut?" kyselivät jo matkanpäästä.
"Täällä on tapahtunut hirmuista! Nurkanperä on joutunut junan alle."
Ja vahvoihin työmiehiin vaikutti sanoma kuten sähkö, yhteen ääneen
rupesivat siunailemaan niinkuin lapset. He kokoontuivat tiheään ryhmään
Matin ympärille.
"Kuollut!... Kuollutko on?"
Matti makasi hengetönnä. Toinen jalka oli mennyt poikki polvenalta
niin, että ainoastaan jotkut sitkeät suonet sitä kiinni pitivät. Kasvot
olivat pahasti ruhjottuneet ja verissä, samoin toinen käsi.
Miehet ensinnä seisoivat hämmästyksestä toimettomina ja henkeänsä
pidättäen katselivat hirveätä näkyä.
"Mutta ... Jumala armahda! onkohan se kuollut?" virkkoi joku vihdoin ja
rupesi hiljaa Mattia liikuttamaan.
"Kuollut, kuollut!" huusivat useammat. "Meidän täytyy kiiruhtaa viemään
häntä tuohon likimäiseen taloon", sanoi vihdoin joku. Puuhaan
ryhdyttiin, hankittiin jonkunlainen lava, jonka päälle Matti
varovaisesti nostettiin ja lähdettiin kantamaan.
Sannan pää oli koko päivän ollut kipeä. Iltahämärässä, kun Miinan sai
nukkumaan ja toiset lapset vielä kylässä viilettivät, jäi itsekin
vuoteensyrjälle hetkeksi lepäämään. Hän makasi kasvot seinään päin ja
oli juuri päässyt hortoon, kun joku tuli tupaan.
"Joko Matti tuli?" kysyi Sanna kasvojaan kääntämättä.
"Ei se vielä... Minä täällä vain." Se oli outo, vieras miehen ääni, ja
Sanna nousi ylös.
"Ka, Mickelsoni. No mihinkä Matti on jäänyt?"
Mickelson rykäsi, avasi jo suunsa aikoen jotain sanoa. Mutta ei siitä
sanoja tullutkaan, vaan rykäys vielä ja sitten astui hän vähän
peremmäksi, katselemaan ikkunasta.
"Tuota ... kyllä hän tulee heti."
Mutta Mickelsonin käytös näytti Sannasta niin omituiselta, ettei hän
saanut oikein selvää mitä hänen piti siitä ajatteleman.
"Mutta missä hän viipyy, kun te jo olette täällä?"
Mickelson istui penkille, kynsäsi korvantaustaa ja näytti kokonaan
neuvottomalta.
"Tuota ... älä nyt kovin pelästy. Matti on vähän vahingoittunut, mutta
ehkäpä se siitä paranee."
Mickelsonin ääni värähteli tätä sanoessaan.
Sanna rupesi kovin epätoivoisesti kohta huutamaan ja siunaamaan.
"No missä hän on nyt? Millä tavalla vahingoittunut?"
Mickelson arveli, että hänen pitäisi jollain tavalla saada lohdutetuksi
vaimoa, mutta ei hän keksinyt mielessään mitään sopivaa. Jotain
kuitenkin täytyi sanoa.
"Älkää nyt kovin surko, kyllähän Jumala pitää huolen teistä."
"Eihän vain ole kuollut? Kuollutko hän on?"
"Eei, mitäs te nyt niin, ei hän kuollut ole, mutta ... kyllähän Jumala
teistä huolen pitää."
Mickelson sekautui, kun näki kuinka kovaan tuskaan vaimo joutui. Hän
harmistui enemmän kuin luuli, että hän oli taitamattomasti puhunut,
niin että vaimo saattoi kohta ruveta aavistamaan asian oikeata laitaa.
Siitä johtui, että hän rupesi lohduttelemaan Jumalan huolenpidolla,
vaikka ei hän ollut tottunut siihen luottamaan omassa jätkä-elämässään.
Nyt tunsi itsekin saavansa jotain vakuutusta tekevänsä aivan oikein,
kun kertoi hätäilevälle vaimolle: "Kyllähän Jumala teistä huolen
pitää." Hän kertoi sitä useammankin kerran ja tunsi vaistomaisesti
itsessään, että se oli ainoa keino, jolla tässä pätevästi saattoi
lohduttaa epätoivoista vaimoa.
"Mutta missä Matti on, Mickelsoni? Voi, voi, te ette uskalla sanoa! Hän
on kuollut ihan varmaan... Herra laupias Jumala!..."
"Älkäähän nyt sentään niin kovasti huolestuko. Lähtekää mukaani, hän on
siellä talossa rautatieaseman lähellä."
"Ja missä nuo lapsetkin, kun Miina yksin jää..."
Pihalta alkoi kuulua lasten hätäisiä voivotuksia ja itkua. Samassa ne
jo saapuivat tupaan, Aukusti eellimäisenä.
"Äiti, äiti, kun isä on mennyt masiinin alle!"
"Voo-o-i!"
Äidin kädet lensivät ensinnä ylös, vartalo taipui taaksepäin ja siitä
äkkiä, ikään kuin suonenvedon tapaamana eteenpäin kyyryyn ja kädet
rupesivat taidottomasti syleilemään jalkoja. Jäsenten toimintaa ohjasi
ja koko ruumista pudistutti ikään kuin sähkövirta, jonka aikana ei
tahdolla ollut mitään valtaa. Äärettömän tuskan pusertamina ne
tuntuivat nuo huudahdukset ja siunaamiset tulevan, joiden selvään
ääntämiseen kieli ei ollut enää taipuvainen. Lasten itku herkesi ja
hämmästyneinä jäivät he suu auki katselemaan äidin ruumiin koneellista
väännehtimistä. Mickelsonin silmiin vääntyivät kyyneleet ja hän tunsi
itsensä kovin vähäpätöisen heikoksi antamaan ja löytämään vähäistäkään
lohdutusta tuollaiseen tuskaan.
"Älkäähän nyt Jumalan nimessä noin..."
Mickelson astui Sannan tykö ja tarttui tämän käsivarteen.
"Voi lapseni, raukkani! Herra!..."
Sannan kieli alkoi jo paremmin taipua lausumaan selvemmin tuskallisia
ajatuksiaan. Hän alkoi rientää ulos ja lapset perässä.
"Pysykää kotona te Miinan kanssa, älkää tulko!" Tämä osoitti että
tuskan ensimäinen vaikutus oli ohi mennyt, koska järki jo kykeni
ohjaamaan. Käsillänsä hän vielä, matkan päässä, asemaa kohden
juostessaan, huitoi lapsia kohden, vaikka se pimeän tähden ei enää
mitenkään olisi voinut näkyä.
"Pysykää lapset kotona, kyllä äitinne pian tulee", varoitti Mickelson
lapsille, lähtiessään astumaan Sannan perään.
Asemalaiturilla makasi Matti vuoteella ja iso joukko uteliaita ja
surkuttelevia ihmisiä hyöri ympärillä.
Ei hän ollutkaan kuollut, sillä talossa, johon hän onnettomuuspaikalta
vietiin, saatiin hänet tainnuksistaan heräämään. Likellä asuvalle
työ-insinörille toimitettiin heti asiasta tieto ja hän ryhtyi toimiin,
että takaisin palaavalla junalla saataisiin teloittunut lähetetyksi
sairaalaan. Mickelson ja eräs toinen työmies tarjoutuivat
hyväntahtoisesti saattamaan Mattia, koska Sannan pääsy lasten tähden
niin pitkään matkaan ei ollut helppoa.
Odotettiin junaa. Sanna oli noutanut lapsetkin sanomaan isälle
jäähyväisiä, -- kenties viimeisen kerran. --
Heikko oli Matti. Niin heikko, ettei hän voinut jäsentäkään liikuttaa
eikä yhtään sanaa ääneen lausua, ainoastaan hiljaa sipistä. Kipeä
valitus sai toisinaan rinnasta äänen lähtemään.
Vaimoväestä ei Sanna ollut yksin, joka itki. Muut itkivät liikutettuna
Sannan tuskasta ja siitä surullisesta näystä, jonka yleensä tuon
turvattoman perhekunnan asema tuossa sairas-vuoteen ympärillä aiheutti.
Veturi vihelsi, juna saapui lähemmäksi, merkki annettiin ja se
seisahtui. Matti kuuli ja ymmärsi, että nyt hänen tulee lähteä. Sanna
alkoi lausua hyvästiä, mutta itkuksi se vain muodostui ... sanoja ei
siitä syntynyt. Matin huulien hän näki liikkuvan ja kumarsi päänsä
kuulemaan mitä hän sanoisi.
"Ei ... me ... saaneetkaan ... enää ... tupaa..."
Sannan hytkytys kasvoi.
"... mutta ... kyllä ... Jumala teistä ... murheen ... pitää. Hyvästi".
"Sen vuode täytyy nyt nostaa vaunuun", tuli junanjohtaja sanomaan.
Lapset vei Sanna vielä hyväilemään isää. Matin kasvot värähtelivät ja
sisästä taas lähti kimeä pitkäveteinen valitusääni.
Miehiä tarttui vuoteeseen ja nostivat sen vaunuun.
"Älkää nyt kovin surko, kyllä hän siitä voi parantua. Mutta kun täräys
oli niin kova, niin kyllä se miehen heikoksi panee", sanoi Mickelson
Sannalle, vaunuun mennessään.
Juna kiiti pois. Ihmiset alkoivat liikkua kotiinsa.
"Surkea tapaus", sanoivat he toisilleen, "jos tuosta paraneekin, niin
ei hänestä muuta tule kuin kotikuntansa ruotivaivainen."
Sanna oli vaipunut maahan ja vaimoja kokoutui ympärille. Miina itki
parahdellen.
"Ettehän purista sitä lasta liiaksi kun noin parahtelee", sanoi joku.
Toinen ryhtyi hellittämään Sannan kättä lapsen ympäriltä. Äiti nousi
itse ylös lapsen kanssa ja tuli enemmän tajullensa, kun häntä
huomautettiin, sekä rupesi hyväilemään Miinaa. Akat osoittivat
myötätuntoisuuttaan pitemmällekin, joku tarjoutui kantamaan Miinaa, kun
äiti niin heikolta näytti, toinen tahtoi taluttaa Tuppua ja yleensä
puhuivat he Sannalle osanotolla ja lohduttaen.
Sanna tunsi tämän johdosta hiukan helpottavan. Mutta kerjäläiselämä ja
sen tuskallisimmat varjopuolet tunkeutuivat mieleen vastustamattomalla
voimalla.