Keväämpänä ehtivät Nurkanperäiset niille tienoille, jossa rautatietä
rakennettiin. Matti kuulusteli ja sai työtä. Möi hevosensa kahdeksalla
markalla nuijatorille, sillä sen voimat eivät enää riittäneet
hiekan-ajoon. Perheellensä hän hyyräsi asunnoksi erään talon ränstyneen
pihatuvan.
Elämäntoivo oikein hihkasi Matin rinnassa ja innolla ryhtyi hän työhön.
Jotakuinkin tultiin ensi kuukausi toimeen talven mittaan kertyneillä
varoilla. Se oli ilonpäivä, oikein elämän pääsiäinen perheelle, kun
Matti sai ensi kerran palkkansa.
"Loppui se kitu meiltäkin", sanoi hän laskiessa rahojaan, joita oli 42
markkaa. Semmoista rahasummaa ei hänellä ollut kädessä ollut häittensä
jälkeen.
"Kyllä meidän täytyy nyt laittaa vaateita lapsillekin, kun on millä
ostaa. On niin surkeata nähdä heitä tuommoisissa repaleissa", tuumaili
Sanna.
"Saanko minäkin, äiti, sellaisen mekon, kuin Värttinästä on Hemmulle
laitettu?" kyseli Tuppu. Hemmu oli Värttinässä paimenena ja oli sieltä
saanut uuden nutun.
"Ja saanko minä äiti karttuunihameen?" tutkaili hyväillen Liinu.
"Saatte, jos isä antaa rahaa", sanoi äiti. Isä lupasi rahaa ja lapsilla
oli yleinen riemu.
Hyyry maksettiin isännälle, kauppapuodissa käytiin yhdessä ostoksilla.
Kahvia vehnäsen kanssa juotiin, keitettiin puuroa riisiryyneistä ja
syötiin.
Päivän kuluessa ei juuri paljon mistään muusta puhuttu kuin viime
talvisesta kurjuudesta ja nykyisestä onnesta.
"Kun nyt tällaista ansiota riittäisi, niin olisin maar minä se mies,
joka jouluun kokoaisin tuvan hinnan", sanoi Matti, kun ryynipuuroa
poskeensa pisteli. Sanna otti puheeseen kiini, ruvettiin tekemään
laskua ja tultiin siihen iloiseen päätökseen että varmaan on
joulunaikana jonkunlainen mökin hinta säästössä.
Matti päätteli että sinne omalle paikalle hän menee tuvan ostamaan
perheellensä, kun ikään vain niin paljon rahaa saa. Vakuutti itse
pysyvänsä rautatien työssä niin kauan kun sitä vain riittää.
Yhteisesti kuvittelivat, että kyllä tässä jaksaa panna kokoon
tuonnempana kokolailla ... mutta nyt ei vielä kovin paljoa. Täytyyhän
saada hetkisen elää vähän vapaammin, kun oli niin kauan saatu kärsiä
puutetta.
Kiitollisuuden kyyneleet nousivat Sannan silmiin, kun puhuttiin näistä
asioista. Jumalalta hän koetti hartaasti anteeksi anoa entisiä
rikoksiansa, kun oli pahoina aikoina joskus tyytymätön ollut
kohtaloonsa ja Jumalaakin vastaan nurissut. Hän oli tuntevinaan
mielessään rauhoittavaa lepoa siitä että Jumala oli antanut anteeksi.
Toisinaan, kun mieli oli kiitollisena ja sen johdosta viime talviset
ajat elävästi muistissa elpyivät, ilmestyi sydämeen rasittava aavistus
ja pelko, että jos vieläkin täytyisi ruveta sellaista kurjuutta
näkemään. Silloin hän koetti rauhoittavaa tunnetta kaikin voimin
epäilyksen sijaan johtaa ja sitä kukistaa. Mutta rauha tuntui ivaillen
tukkeutuvan ulos jokaisesta hikireijästäkin ja jonkunlaisena
savuntapaisena aineksena haihtuvan käsistä tuntemattomaan avaruuteen.
"Mutta eihän sallimus voi olla niin ankara!" hän ajatteli ja toisinaan
tuskallisella äänellä virkkoi. "Kasvavathan lapsetkin isommiksi aina,
että rupeavat kelpaamaan ihmisille ja sittenhän sitä menotkin
vähenevät."
Toivo päästä joskus vapaaksi lasten elättämisestä, se aina paraastaan
rauhoitti. Se oli varmaan tiedossa joskus tulevaisuudessa tapahtuvana.
Kun vielä keitti pienen pannullisen kahvia ja särpi, niin se vaivutti
jonkunlaisen rauhallisen levon helmoissa tuudittelemaan.
Kun kesä kului pitemmälle, ikävyyden kohtaukset harvenivat. Säästöjä
tosin ei karttunut, sillä kuukausipalkat kuluivat aina jokseenkin
tarkoin loppuun siksi kunnes uutta rahaa saatiin. Mutta se ei
erityisesti huolettanut. He olivat päättäneet jäädä kaikin tänne koko
vuodeksi ja ruveta tuonnempana vasta säästämään tuvan hintaa. Köyhyyttä
olivat he niin kauan kärsineet, etteivät saattaneet, eivätkä halunneet
kieltää itseltänsä iloa nauttia elämästä nyt kun siihen oli
tilaisuutta.