Eräänä päivänä oltiin valmiit lähtemään.
Hiirakko seisoi vakavana huuli lerpallaan ja käänsi tuo tuostakin
laiskasti päätänsä katsomaan, kun kuormaa pantiin. Sitä ehkä
kummastutti hyörivä lauma ympärillä. Huokasikin toisinaan raskaasti
ja pitkään. Mahtoiko vaistomaisesti tuntea isäntäväkensä kovaa
kohtaloa ... mahtoiko aavistaa että lautakopsa hänen perässään olevalla
reellä tulisi toistaiseksi olemaan seitsemänhenkisen perheen ainoa
koti?...
Niin, mutta mitäs hiirakko-vanhus tuollaisista... Se ehkä vain huoli
omia asioitaan ja harmitteli kohtaloaan. Ei muistanut varmaankaan
aikaa, jolloin olisi saanut vatsansa täyteen syödä, sitä ainakin
todisti kuihtunut, romuinen luuranko, jota nahka kuitenkin vielä koossa
piti.
"Tpruu hiirakko!" Aukusti piteli suitsista ja kuvitteli mielessään
kuinka muhkealta se näyttäisi kun hän saisi ajaa. "Isä, eikös näin
pidetä ohjaksista kun ajetaan?"
"Mitä sinä, mutta minä... Katsos noin sitä pitää ... noin! Eikö niin,
isä?" Hernmu näytti taitoansa ja sai hiirakon kärsimättömästi
liikahtamaan.
"Noo siinä ... olkaa siivolla!"
Isä ei joutanut poikia kehumaan, kun oli muuta. Tuppu ja Liinu
käärittiin reenperään vanhoihin vällyrauskoihin. Sinne Sanna Miinalle
ja itselleenkin tilaa teki. Muuten sujoteltiin rekeen kaikellaista
kamaa, jota matkalle katsottiin sopivaksi mukaan ottaa, s.o. perheen
koko omaisuus.
Hemmua ja Aukustia vaadittiin ottamaan sijansa reen etupuolelle, mutta
he anastivat oikeuden istua kaidepuilla, saadakseen katsella maailmaa
ja nauttia hevosella ajamisen riennista. Matti vihdoin itse istui
poikittain reenpohjaan ja hiirakko sai lähteä.
Heistrokin Liisa sattui juuri kulkemaan pihanpoikitse.
"Joko siinä nyt lähdetään?" hän hymyillen kysyi, ikään kuin olisi
tahtonut ulospäin näyttää pitävänsä asiaa hyvinkin tavallisena.
"Jo", vastasi Sanna vastenmielisesti. Pertun Mikon vaimoon kääntyen,
hän huusi:
"Hyvästi nyt, Anna!"
"Hyvästi, hyvästi!"
Ei saattanut Sanna hyvästiä huutaa Heistrokin Liisalle ... oli
mielestänsä kovin ulkokullattu ihmiseksi ja muistui pahalta mieleen kun
ei ollut paloyönä huoneeseensa laskenut.
Akat jäivät Pertun Mikon pihaan katselemaan meneväin perään. Totiseksi
muuttuivat kumpainenkin, eivätkä vähään aikaan mitään virkkaneet
toisilleen.
"Kirjava on tikka metsässä, mutta ihmisen ikä kirjavampi", huokasi
vihdoin Heistrokin Liisa.
"Niin on, niin on, kova on tässä maailmassa köyhän kohtalo", liitti
toinen.
"Kova se on, jumala paratkoon, noidenkin."
"Kyllähän niitäkin moni nauraa ja pilkkaa ja pian sanotaan että on oma
syykin tuohon tilaan joutua, mutta ei se ole niinkään aina oma syy...
Kun olis raukoilla edes se tupa-pahanen pysynyt palamatta, niin ei
olisi tarvinnut noin joukolla lähteä. Mutta kun ei ole kotoa ei
kortteeria, niin kovaa se on, kun lapsiakin on niin monta ja pieniä."
"Niin, hyvä ihminen, sanos muuta. Sinä iltana kun se palo tapahtui..."
Heistrokin Liisa alkoi taas kertoa vanhaa juttua itkien.
"Hyi kun on kylmäkin", keskeytti Anna. Menivät tupaan, lämpimälle
takkakivelle istumaan ja keskustelemaan.
Mutta koditon joukko ajoi pois, ohitse entisten kodin raunioitten,
missä nokisia jätteitä vielä lumen alta törötti.
Itketti Sannaa. Ei Matti juuri itkenyt, mutta vakava ja miettiväinen
hän oli. Pojat kaidepuilla käänsivät ja väänsivät. Vilkasta keskustelua
he väliinsä pitivät. Se tuotti heille iloa, mikä vanhemmille syvää
murhetta. Lapset tuskin olisivat hevosta vaihettaneet tuohon vanhaan
kotiin. Tuppu ja Liinukin tahtoivat peittojen alta katsella. Hekin
olisivat itsensä onnelliseksi tunteneet, jos olisivat saaneet olla
siinä, missä Hemmu ja Aukusti. Väliin yhtä ja väliin toista paikkaa
valittivat ahdistavan ja puhuivat äidillekin siitä. Äiti ei ottanut
huomatakseen. Hän oli omiin ajatuksiinsa kiintynyt, oli vaipunut
muistelemaan entisiä nuoruuden aikoja, jolloin piikana palveli missä
milloinkin ja ainoana suruna oli, kun emännät joskus ilkeästi puhuivat
ja haukkuivat. Muisti, miten silloin oli useinkin itkenyt enemmän
kiukusta ja itsekkäisyydestä, kuin todellisesta syystä. Eivät ne syyt
ainakaan tällä kertaa mielessä niin todellisilta näyttäneet ... muisti
miten oli silloin aina miestä ikävöinyt ja mielessään kuvitellut, että
kun sen saa, niin huolet loppuvat ja tulee niin hyvä olla. Nuo ajat nyt
muistuivat niin onnellisilta.
Tuli sitten Matti. Ei hän siitä muistanut alussa paljoa välittäneensä,
mutta vähitellen rupesi tykkäämään ... ja siitä koitui avioliitto.
Ruunuhäätkin pidettiin.
Tässä Sannan ajatukset enimmän aikaa viipyivät. Kävi viileitä väreitä
läpi ruumiin ja sydämen valtasi hetkiseksi omituinen kovemman tuskan
puuskaus, kun ajatuksiin johtui, mitä kaikkea hän silloin uneksi ja
toivoi häittensä verrattomassa humussa. Väkeä oli ollut niin paljon ...
rikkaitakin ... ja kaikki olivat niin hyvin viihtyneet. Hän ja Matti
olivat isäntänä ja emäntänä olleet... Kaikkeen oli heiltä määräystä
odotettu, kaikkeen neuvoa kysytty.
Ja säästöä ne olivat tuottaneet toista sataa markkaa, jolla ostettiin
tupa.
Siitä oli ainoastaan 10 vuotta.
Nyt on jo näin ... edessä elettävänä vielä mahdollisesti monia kymmeniä
vuosia.
"Herra Jumala armahda!" Sannan sydän oikein kokoon kutistui ja pakotti
ääneen huokaamaan. Matti kyllä kuuli, mutta ei se hänen huomiotansa
herättänyt. Hänenkin ajatuksensa kulkivat yhtä surullisilla aloilla ja
vaimon huokaus tuntui ikään kuin omasta rinnasta nousevalta.
Pojat kaiteilta katsahtivat äitiin.
"Mitä äiti siunaa?" kysyi Aukusti.
"Ei mitään." Äiti ei suonut itseänsä häirittävän.
Poikiin vaikutti masentavasti, sillä he aavistivat että äidin nyt on
kovin paha olla.
* * * * *
Kerjäläis-joukoksi heitä nimitettiin mihin vain tulivat. Kun kylmä
säälimättä hätyytteli, niin sai kuleskeleminen poikainkin mielestä
ikävän luonteen. Kun taipale oli ajettu ja kyläkunnissa jonkun talon
pihaan tultiin, niin pojat etumaisina tupaan kapistivat, Liinu ja Tuppu
perässä, sekä perimäisenä äiti Miinaa kantaen. Ennenkuin äiti ehtikään,
olivat lapset jo takkakiven vallanneet, missä hampaitansa lotistaen
kohmettuneita jäseniänsä sulailivat.
Äiti tavallisesti Hemmun ja Aukustin tullessaan syrjään karkotti
päästäksensä Miinaa lämmittämään. Pojat tottuivat sulattelemaan
itseänsä teuhaamisella.
Ihmiset aina katselivat äänettöminä ja vakavina tulokasten käytöstä. Ei
vakavuudessa ollut aina surkuttelua huomattavana, moittimista
yleisemmin kun suloisen kotorauhan häiritsivät ikävän näköiset
repaleiset kerjäläiset.
Vasta silloin useinkin talonväen puolelta ensimäinen muistutus
äännettiin, kun joku pojista sattui talon kapineita koskettamaan, eikä
siihen paljoa aikaa tarvittukaan.
"Anna olla rauhassa, poika!" Ääni oli aina moittiva ja ankara. Pojat
tähän pian siksi tottuivat, etteivät paljoa välittäneet. He olivat
vaistomaisesti oppineet tietämään että tuollainen kielto tuli enemmän
kärsimättömyydestä, kuin kalun vahingoittumisen pelosta. Jospa hitaasti
laskivatkin luotansa kielletyn kapineen, silmät jo samassa kiintyivät
johonkuhun toiseen esineeseen ja kädet unohtuivat sitä käpälöimään...
Mutta sitä vain eivät ihmiset suvainneet että he olisivat saaneet siten
huvitella. Asianmukaisempaa oli nähdä heidän myrryisinä ja sorrettuina
paikallaan istuvan. Kenenkään mieleen ei olisi pujahtanut samallaisista
asioista muistuttaa siisteihin vaatteisiin puettuja lapsia, kuin mistä
näitä muistutettiin. Mutta ... syntihän olisi ollut antaa kerjäläisen
suun vetäytyä tyytyväisyyden hymyyn!
"Eivätpä ne pojat saata olla koskematta talon kapineita!" Uudistettu
muistutus oli tavallisesti hyvin ankaralla äänellä lausuttu. Silloin
äiti sekautui hätäytyneenä asiaan:
"Panetteko heti pois, kun kuulette, että käsketään! Oppivat niin
tottelemattomiksi, kun pitää tässä talosta taloon kiertää, että..."
Pojat nolostuivat hätyyttämisistä ja tottelivat.
"Mistä kaukaa nämät kulkevaiset ovat?" kyseltiin. Äiti kertoi, jatkoi
vielä tuvan palosta y.m.
Kun Matti ehti tupaan, niin hän jo piippuun pannessaan rupesi
kyselemään josko akoille lumppuja olisi keräytynyt.
Akat yleensä eivät olleet aivan ketteröitä rääsypankkojansa penkoamaan.
Mieluimmin kielsivät, asiasta pikemmin päästäksensä.
Matin kauppapuuhat kävivät semminkin ensi alussa hyvin huonosti, niin
että pelotti jo konkurssi. Mutta vähitellen siihen harjautui, kunnes
pakko ja toimessaolo opetti uusia keinoja.
Jonkun verran tuotti voittoa, kun ensimäiset vaihtotavarat olivat
loppuneet ja lumppuvarastonsa möi eräälle, joka suuremmassa määrässä
tätä kauppaa harjoitti. Enempääkin oli Matti toivonut. Mutta osaksi
vähensi sekin säästöä kun yöpaikoissa täytyi tavaroilla heiniä
hiirakolle vaihettaa ja ruoan puolta pienemmille lapsille.
"Tulevathan nuo nyt ilmankin toimeen", tapasi Matti sanoa, kun Sanna
rahaa pyysi maitotilkan ostoon.
"Hyvä ihminen", vastusteli Sanna, "miten nuo toimeen tulevat kuivalla
leivällä ja silakoilla... Joskus edes tarvitsevat maitotilkan,
lapsiraukat ... ei niillä muutenkaan ole herkulliset olot..." Sanna
heltyi ja Matti rupesi vastahakoisesti taskujaan kaivelemaan.
Pojat olivat oppineet hyviksi kerjäämään. Leipäpalanen -- useinkin jo
ennen jyrsitty -- ja siihen kellastunut silakka päälle, oli tavallisin
annos mitä saivat. Tuollaiseen anteliaisuuteen olivat ihmiset niin
tottuneet, että harvalle mieleenkään juolahti ajatella, että
kerjäläinen jotain muuta tarvitsisi. Jos joku sitä ajattelemaan sattui,
niin leipäpalasta antaessaan käski mennä toiseen paikkaan piimää
pyytämään...
Mutta ei silti nälkää tarvinnut nähdä. Äidillä, kun hän pienempäin
kanssa yksikseen kuleksi taloissa, oli parempi onni. Ihmiset antoivat
tuoreempia ruokia, niinkuin perunain- ja puuronjätteitä. Pojat kun sen
huomasivat, pakkausivat äitinsä joukkoon herkuttelemaan. Mutta ihmiset
eivät silloin antaneetkaan. Olihan ihan mahdoton tuollaisen joukon
vatsoja täyttää! Äiti keksikin keinon: ajoi pojat erikseen
juoksentelemaan, niin sai itse pienemmille lievempää ruokaa.
Matti oli aina, niin kauan kun kyläkunnissa viivyttiin, aivan eri
joukkoa. Hän ei kerjäämään ryhtynyt suorastaan, pyyteli vain paikottain
palovahingon apua ja harjoitti rääsyliikettään.
Äiti koetti itseänsä varten aina parhaimman näköisiä taloja valita,
joissa toivoi olevan varoja köyhää sääliä, ja käski pojat toisaalle.
Oli niin vaikeata ja raskasta alinomaa lasta kantaen talosta taloon
kulkea. Siispä, kun parempia ihmisiä tapasi, viipyikin niiden parissa,
kunnes kylästä pois mentiin. Mutta helpoksi ei käynyt aina semmoisia
paikkoja löytää. Monesti sattui tietämättänsä semmoisiin menemään missä
pojat jo olivat käyneet. Niissä toisinaan emännät alkoivat haukkua.
Sanoivat, että tähän aikaan on hyvin hävyttömiä kerjäläisiä, kun
tahtovat oikein talot kuiviin syödä ... eivät yhtään häpeä mokomat, kun
kulkevat moneen kertaan, sama joukko...
Silloin ei auttanut vaikka Sanna sanoi, ettei hän tietänyt poikain
täällä käyneen ja ettei hän suinkaan emännältä riidan päälle vaatinut.
Kun hän masennettuna kääntyi pois, niin jotkut emännät ovensuuhun
leivänpalasen veivät, motkottaen:
"Ei suinkaan siitä muulla pääse kuin antamalla. Jos ei niille anna,
niin sitten pitkin maailmaa mölöttävät, että siellä ja siellä oltiin
niin kovia. Tuos on, ota!"
Paha oli ottaa, mutta ei uskaltanut kieltääkään, sillä sitten vasta
olisi myrsky noussut kerjäläisten ylpeydestä. Sen oli hän kohta, tämän
matkan alussa, karvaasti kokenut ja oppinut. Parempi siis ottaa
vastaan, niin pääsee vähemmällä haukkumisella. Mutta karvaalta maistui
sellainen leipä, jo nälän vei sen paljas näkeminenkin. Katkerat
kyyneleet vuosivat, kun vapisevin polvin asteli noiden uhkeain talojen
portailta alas, Tupun ja Liinun hameen helmasta kiinni pitäessä, ja
Miinaa kantaen toisiin taloihin. Silmillään koetti taloja tutkia, missä
mahdollisesti saisi edes haukkumiselta rauhassa olla, kun ei mitään
pyytäisi. Ei se sillä tavalla selvinnyt missä armeliaita ihmisiä asui.
Onnensa nojaan täytyi vapisten ja peläten koettamaan mennä. Eivät
sentään lyöneet koskaan ja haukkua pääsi pakenemaan. Sisään tullessa
täytyi vaistomaisesti seisahtua muuripieleen sydämen kovasti
taistellessa ja silmäin pelokkaasti vakoellessa tuvassaolijain
katseita.
Kun sattui onni, että kovan kohtauksen perästä armeliaita ihmisiä
löysi, jotka esim. istumaan käskivät, niin siihen jäi lepäämään. Ja kun
ihmiset kaikellaista kyselivät ja ystävällisesti puhuivat, niin tuli jo
mainituksi siitäkin kuinka kova ja ilkeä oli ollut tuon naapurin
emäntä... Tuntui niin helpottavalta, kun muutkin ihmiset rupesivat
toisten kovuutta ihmettelemään ja samalla ikään kuin hänen puoltansa
pitämään. --
"Ettekö ole saaneet työtä?" kyselivät muutamat.
"Eihän sitä saanut", koetettiin vakuuttaa.
"Eipä tainnut olla haluakaan", jatkettiin toiselta puolen.
"Hyvät ihmiset! Luuletteko että sitä vain noin huvikseen näin
kuleksitaan? Olisitte tilaisuudessa päivähänkin kulkea meidän teitä,
niin ettepä enää asiaa leikiksi tekisi." Puhuessa alkoi ääni
värähdellä, kumpi sitä vain sanomaan sattui, Matti tahi Sanna, ja
kyselijän täytyi ruveta epäilemään entisiä mielipiteitään.
Yösijain etsinnässä useinkin kohtasi suuria vastuksia. Mikä missäkin
oli estelemiseen useimmilla syynä: oli itselläkin paljon väkeä, toiset
olivat hyvin suorapuheisia, sanoivat ettei heillä ole mikään
kerjäläisten kestikievari ja osoittivat toisiin taloihin. Näissä
toisissa taas valitettiin, kuinka heillä on tuommoisia joukkoja melkein
joka yö, eikä heillä mielestänsä ole velvollisuutta paremmin antaa kuin
muillakaan.
Tällä tavalla meni monesti, vaikka jo hämärässä alkoi pyytää, hyvinkin
myöhäiseen. Lopulta sellaisissa tapauksissa, kun tahtoi ulos yönselkään
jäädä, täytyi niin nöyrästi rukoilla, että kovakin sydän heltyi.
Tapasivat he helliviäkin ihmisiä. Se piti vireillä jonkunlaista
riutuvaa elämänhalua. Vaikka kuvitelmat siinä suhteessa niin usein
pettivätkin, niin eleli toivo.
Eräänä lauantaina osuivat he jonkun taipaleen kulettuaan varakkaaseen
taloon, mistä ainoa lapsi oli viikko sitä ennen haudattu.
Kun Sanna tuli laumansa kanssa tupaan, niin emännältä pääsi itku.
"Hyvä Jumala, kuinka on monta!" hän huudahti, lapsia tarkoittaen.
Sanna huomasi että nyt oli saavuttu tunnollisten ihmisten pariin.
"Monta niitä on. Ja kun tällä tavalla pitää talosta taloon kulkea, niin
se on niin katkeraa, että..."
Äiti heltyi. Laitteli lapsia lämmittelemään, sillä kylmä oli ulkona ja
vilu jokaisen. Tupun hän asetti istumaan takalle hiilten rajaan ja
piteli käsillään takanperässä Miinaa, kun sekin kitisi ja värisi.
Suuremmat tukkivat itse itsensä niin lähelle kuin mahdollista. Mutta ei
siitä paljoa lämpöä lähtenyt, koska hiilet olivat jo kauan sitten
räytyneet.
Säälien katseli emäntä tuota vilusta värisevää joukkoa, piikainkin
rukit seisahtivat ja silmät kiintyivät kummastuneina tuijottamaan
hyörinään takan ympärillä.
"Mistä te olette?" kysyi emäntä.
Sanna mainitsi kotipaikkansa.
Matti oli tullut jo hänkin tupaan ja ruvennut piippua latailemaan.
"Kumma että olette noiden pienten kanssa uskaltaneet lähteä näin
kylmällä talvella, kun ette ole kotiin jääneet?" jatkoi emäntä
Sannalle.
"Eihän sitä leikin olisi lähdetty, mutta kun tupa paloi tässä syksyllä,
niin täytyi lähteä."
"Vai tupakin paloi! No terveinäkö pysyvät nuo lapset?"
"Terveinä ne ovat, jokseenkin."
"Tuo pieninkin?"
"Ei hänkään juuri kipeä ole, ja hukkaan tässä joutuisikin jos vielä
sairastaisivat, on muutenkin niiden kanssa tekemistä."
"Ja meillä kun kaikki kuolevat aina. Kolme on ollut ja kaikki kuolleet,
nyt kaksi viikkoa takaperin viimeinenkin, kahden vuoden vanhana."
Muistot elpyivät emännän mielessä ja pakottivat itkemään, samalla kun
hän tunsi sydämessään kateutta köyhää vaimoa kohtaan, jolla lapsia oli
noin viljalta.
"Niinhän se on aina!" sanoi Sanna, "että rikkailta, jotka kyllä halusta
antaisivat lapsensa elää ja voisivat niitä elättää ja kasvattaa, niiltä
ne kuolevat. Köyhillä elävät, eivät kuole vaikka annetaisiinkin. Ei
Jumala huoli antipaloista."
"Ja niin kun minä olen koettanut hoitaa ... niinkuin silmäterääni ...
ja kuolevat ne vain", itki emäntä.
"Ei siihen hoito auta", vakuutti Sanna, "mitäpä nämät, niinkuin
meidänkin mukulat, hoidon hyvyydestä eläisivät, kun pyryssä ja
pakkasessa saavat kärsiä vilua ja nälkää. Ei, kyllä se niin on, kuinka
se sallitaan!"
"Niinhän sen täytyy olla. Tee sinä Tilta valkeata takkaan, että nuo
lapset saavat lämmitellä", käski emäntä toista palvelijaa.
Sannan sydämessä alkoi liikkua.
Kun valkea takassa iloisesti roihusi ja lämmitti, kun tiesi, että tämä
valkea oli ensimäinen, joka kuukausien kuluessa oli taas sytytetty
lämmittämään juuri heitä, kun tässä oli vapaus takan ympärillä hyöriä
ja omistaa tuota herttaista lämmintä yhtä vapaasti kuin ennen omassa
mökissä, niin tuntui selittämättömältä tämän emännän hyväntahtoisuus.
Olisi voinut Sanna emäntää syleillä ulkokultailemetta. Useammiten oli
hän tottunut siihen, että kun kylmästä tuli ja valkean ääreen pakkausi,
niin sanottiin aivan orjailematta:
"Älkäähän nyt koko takkaa vallatko!"
Siihenkin oli jo ehtinyt siksi tottua, ettei enää kaikin ajoin
loukkautunutkaan. Pojat tuskin ollenkaan pahoittelivat. He olivat
tottuneet kohtaamaan ihmisiä yleensä yrmyisinä ja vastaamaan siihen
härkäpäisyydellä. Sama koulu teki äitiin hiukan toisellaisen
vaikutuksen: se uuvutti hänestä vähitellen tunteen vaatia itselleen
edes välttämättömimpiä ihmisellisiä oikeuksia. Lapsia kun syyttömästi
kolhittiin, sitä ei hän tottunut sietämään, siinä suhteessa eivät
tunteet lamautuneet ... ne ennemmin kiihtyivät. Mutta nyt?
Mikä merkillinen tunne saattoi tämän emännän näin sääliväisesti
kohtelemaan köyhää? Oliko se Jumalan sallimasta että köyhäkin voisi
elämäntoivoa säilyttää? Jumalan sallimaksi hän sitä kuvitteli.
Onhan Jumala köyhäinkin Jumala ja salli heidänkin joskus synkässä
elämässään valokohtia tavata, että voisivat uskossa pysyä, kun näkevät
että Jumala on aina läsnä apunsa kanssa, kun hätä on suurin.
Sanna tunsi hataran uskonsa vahvistuvan. Tuli iloiseksi ja puheliaaksi.
Kielsi Mattiakin kylään menemästä ennenkuin itsensä lämmittelisi hyvin
ja heitti hänelle vielä pari muutakin iloista sanaa, jota ei ollut
tapahtunut pitkään aikaan.
Matti teki niin. Hän tunsi joitain saman suuntaisia tunteita kuin
vaimonsakin, vaikka mahdollisesti hämärämmässä muodossa. Kumpaisenkin
ajatukset pakkausivat sanoiksi tyytyväisyyttä ja ihmettelyä ilmoille
tuomaan.
Emännän liikutus kasvoi, kun huomasi, miten vähäisellä uhrauksella oli
saanut kurjuutta kärsivän perheen onnellisuutta tuntemaan. Se teki
hyvää hänellekin. Jonkunlainen sisällinen pakotus vaati häntä panemaan
ruokaa _pöydälle_ ja käskemään joukon syömään.
Ei hän tullut tällä kertaa ollenkaan ajatelleeksi, että ruokavarat sen
kautta vähenisivät talosta. Jos sellainen ajatus olisikin mieleen
johtunut, olisi hän varmaankin sille nauranut.
Kun isäntä tuli kotiin, ei hänkään yrminyt Nurkanperäisiä. Yötä saivat
he olla talossa, vielä kappaleen seuraavaakin päivää. Sannan ei
tarvinnut tällä aikaa ulkona liikkua, vaan vaatteita sai vain rauhassa
korjailla sillä aikaa kun Matti ja pojat kiersivät.
Seuraavana päivänä, kun matkaan lähtivät, toivottivat he Jumalan
siunausta talolle. Raskaampi oli lähtö kuin monesta muusta paikasta ja
kyynelet herahtivat äidin silmiin.
Hiirakko sai vain hiljaksensa astuskella, sillä ilmakin oli kaunis ja
kiire ei painanut. Edessä oli taas yhtä tuntemattomat alat kuin
ennenkin. Mutta sen verran kokemus oli antanut heille ennustusvoimaa,
että milloin vain vähäistäkin onnellisuutta saivat nauttia, sitä heti
kintereillä seurasi vastakohta. Jos vastakohtaisuutta nyt seuraa taas
samalla mitalla tuon myötäkäymisen jälkeen, jota tuossa siunatussa
talossa kohdattiin, niin ... ajatteli Sanna ja taikamainen pelko sai
hänet valtoihinsa, ryösti kaiken sen onnen, jota äskeisiä kohtauksia
muistellessa muuten olisi saattanut tuntea.
Matti istui vakavana, kaiteella ja katseli ympäristöä. Pitkän vaitiolon
perästä hän vihdoin rykäsi ja virkkoi:
"Ei ruvennut tämä lumppujen keräyskään kannattamaan, ettei ...
ettei ... olisi tarvinnut kerjätä."
Sanna äännähti jotain ilmoittaaksensa, että hän oli kuullut puheen.
Vähän ajan kuluttua Matti taas jatkoi:
"Kyllä se on surkeata kun ei ole sallittu ihmiselle työtä niin paljoa,
että saisi perheensä elätetyksi, kun parhaassa iässään pitää
kerjuulla..." Jonkunlainen tyytymättömyyden leimaus välähti silmistä,
samassa kun lujasti sivalsi raipalla hiirakkoa, joka kuitenkaan ei
paljoa aristellut. Matti rupesi ajattelemaan, että kun tällainen
kovaonninen kerjäläinen jaksaisi olla vastoinkäymisestään yhtä
välinpitämätön kuin kulunut hevoskoni, niin sitten se elämä menisi
jotenkin.
Mies alkoi kadehtia hiirakkoa, ettei se ymmärrä kohtaloansa, eikä
ihmisten pahuutta moittia, -- ei hän ainakaan uskonut sen ymmärtävän.