Vähiin supistui kyläläisten hirsien veto Matille. Kun aikansa
viivyttelivät ja "ehtiihän tuonne vastakin" hokivat, niin rupesivat
vihdoin ajattelemaan: "Vähänpä näkyvät muutkin vieneen, ei ne siitä
paljoa lisäänny jos vienkin, kun ei muutenkaan tuon enempää näy
tulevan." Lopuksi, kun vielä tyyneemmin ehtivät parempia liikutuksiansa
kuolettaa, päättivät kukin itsessään: olkoon sinään. Kukapa niitä
kaikkia kerjäläisiä voi täyttää!
Tällä tavalla rauhoitettiin omattunnot.
Nurkanperäisten elämä kävi yhä tukalammaksi, kun ei näyttänyt tuvan
puuhastakaan mitään tulevan ja leipä oli lasten hankittava kerjäämällä.
Koetti Matti jo kunnan yhteistäkin apua saada. Puhui asiansa
esimiehelle ja pyysi tämän kuntakokouksessa esittämään, että hänelle
annettaisiin palovahingon korvausta. Esitys tehtiinkin, mutta ukot
arvelivat, että olisi voinut vakuuttaa. Muutamat tosin puolustivat,
mutta eivät saaneet ääntänsä kuuluviin. Törkeätäkin leikkiä laskettiin,
ja Mattia kiusattiin, ikään kuin tällä olisi ollut hyvinkin leikkinen
asia. Jotka vakavammasti puhuivat, sanoivat: "Mahdat mennä vaivais-apua
pyytämään hoitokunnalta." Toiset käskivät lähteä pitäjälle apua
kerjäämään, niin jokainen vähän liiostaa.
Näillä neuvoilla varustettuna sai Matti lähteä kuntakokouksesta.
Isännät arvelivat tehneensä Mattia kohtaan varsin jalomielisesti ja
uskoivat että hän meni hyvinkin rauhoitettuna.
Mutta mikä lieneekään vaikuttanut, Matilla ei ollut kokouksesta
tullessa niin iloinen mieli kuin otaksuttiin.
Yksin hän käveli ... ei tahtonut muiden seuraa.
"Kolmenkymmenen päällä ja nyt jo vaivaisapua nauttimaan ja --
kerjuulle..."
Se oli ajatus, joka koski niin kipeästi, että muodostui ääneensä
lausutuiksi sanoiksi.
Sanna oli odottanut varmalla toivolla, että kunta ei hylkäisi avun
pyyntöä, vaan antaisi niin paljon, että saataisiin ruveta uutta tupaa
rakentamaan. Mutta kun Matti tuli ja sanoi kerjuulle käsketyn, niin
Sannan kiukku kuohahti ja hän huudahti:
"Eivätkö he sitä tietäneet, että sinne osataan ilman heidän
käskemättäänkin!" Äänenväreet ilmaisivat sanomatonta katkeruutta.
"Eivätpä näkyneet tietävän. Vaivaismakasiinille kanssa käskivät mennä."
Sannasta tuntui jo paremmalta:
"Paljonko luvattiin sieltä?" hän kysyi.
"Ei luvattu mitään, käskettiin vain mennä sinne."
Vähän päästä muuttui Sannan kiukku epätoivoiseksi valitukseksi. Olihan
hän niin varmana pitänyt, että kunnalta saa paloapua. Siitä oli jo
iloinnut edeltäkäsin ja nuhdellut itseänsä, että ennen oli niin syvän
murheen alaiseksi antaunut, kun asuttiin hyväin ihmisten keskellä.
Maksettiinhan palorahaa rikkaillekin, niin tietysti köyhille myös. Ei
tullut akkaparka ajatelleeksi, kun tuota toivoansa kasvatteli, että
edeltäpäin vakuuttaminen niin välttämätöntä olisi ollut. Turvausi
pääasiallisesti siihen, että armeliaiden ihmisten sydämet taipuvat apua
antamaan tuvan ostoa varten, kun kuulevat kuinka kovaa heillä on
elämä. Nyt sai hän havaita, ettei armeliaiden ihmisten sydämet
heltyneetkään, kun ei tupa ollut vakuutettu. Hän alkoi purkaa
kiukkuansa kunnallishallituksen pylväitä vastaan, sillä ei hän muuta
ymmärtänyt kuin sen, että kieltämiseen ei ollut muuta syytä kuin hyvän
tahdon puute.
Samana päivänä tuli Sannalle ja Tiinalle riita. Kyllähän sitä oli
sananharkkaa jo ennenkin ollut, mutta niin isoksi ei se vielä tätä
ennen ollut paisunut, että Tiina olisi katsonut soveliaaksi
isäntävaltaansa näyttää.
Matti ei ollut kotona, kun se tapahtui.
Lasten mellastamista oli Tiina ensin ruvennut moittimaan ja sanonut
Sannalle:
"Antaisit noille, sen värkeille edes selkään! ... ovat kuin päättömät
lampaat."
Sannan kävi aatamille. Ei olisi jaksanut kärsiä muistutettavan, kun
muutenkin puutteet päivä päivältä kovemmiksi kävivät ja vatsassa miltei
alinomainen nälkä kurrasi.
Vimmatusti hän sieppasi puuloukosta kepin ja alkoi silla hutkia poikia.
"Senkin riivatut!"
Pojat kiljuivat kuin hengen hädässä ja kovasti se koskikin. Pihalle
yrittivät, mutta äiti oli ovessa edessä.
Tiinan täytyi sekautua asiaan.
"Johan sinä nyt hulluna olet... Vaivaiseksihan ne tuolla tavalla
piekset... Äläs sinä riivattu ... anna tänne se puu!" Tiina tavotteli
puuta, jolla Sanna poikia kuritti. Rähinä oli kova, oikein ankara.
Melkein jo näytti siltä, että Tiina ja Sanna siinä oikeastaan
tappelivatkin, mutta vihdoin sai Tiina puun ja heitti loukkoon.
"Muutama hullu ... lyöt vaivaiseksi mukulat. Ei se ole mitään
kristillistä kurittamista tuollainen, aatamia vain kasvattaa ... kun
vihoissaan lyö mielipuolen tavalla", torui Tiina henkäyksissään.
"Kun tekin aina motkotatte, että kun ei noita kuriteta."
"Koska minä sitä nyt niin kovin olen motkottanut?" kysyi Tiina. "Kyllä
lapsia kurittaa saakin ja näitä sun omiasi kaiketikin, mutta sinä et
vain hoksaa kohtuutta, lyöt kuin hevosta. Kurittaisit joskus oikealla
tavalla, niin tottelisivat edes vähän, mutta mitä sinä."
"Mitä teidän siihen tulee!"
"Älä nyt kovin nokkaasi nostele!"
Näin alkoi riita. Ei se tarvinnut kovin pitkälle mennä, ennenkuin Tiina
sanoi, että sepä nyt on kumma, jos ei hän vieläkin ole isäntä
mökissään, ja että hän on sekin akka, joka näyttää oven tuommoisille,
aivan paikalla!
Kun riidan ensi kohaus oli ohi, niin Sanna jo oli vähällä ruveta
katumaan ja pyytämään Tiinalta anteeksi. Mutta Tiina oli sapettunut
niin, että hän alkoi käyttää yhä terävämpiä sanoja, kun näki että
vastapuoli on muutenkin jo kukistumassa. Riidassa oli hänellä niin hyvä
puoli, kun sai esiintyä jalomielisenä lasten suojelijana aluksi ja
lopulta käyttää tilaisuutta hyväksensä, kehittää riitaa siihen mä&rään,
että saisi määrätä liika-väen mökistään tiehensä.
Sannakin oli ihminen, vaikka kohtalojen sortama. Tiinan yhä jatkuttama
riiteleminen sai hänen uudestaan kiehumaan omaksi vahingokseen. Ei
joutanut enää muistelemaan taivasalle joutumista, kun Tiina hänen
mielestään niin ylpeästi isännyydestään kerskui ... tuollaisen mökin
isännyydestä! Vieläpä kuin mökkikin!...
Siten hän ensin ajatteli ja myöhemmin jo sanoikin Tiinalle. Jatkoi
vielä, ettei lämpimässäkään olisi pysynyt, jos ei hänen Mattiansa olisi
ollut. "Mökkisi nurkkaan olisit kylmettynyt kuin rusakka ikään, aivan
ihan varmaan!"
"Voi nyt yhdeksäntoista!" huusi Tiina, "minä olen jo viisitoista vuotta
vetänyt yksin puuni metsästä, ilman Nurkanperän Mattia, enkä ole vielä
koskaan vilua, enkä nälkää nähnyt, Jumalan kiitos!"
"Jopahan! ... hyvin olet pysynyt lämpimässä, kun olet ihmisten aitoja
polttanut!"
Tuota Tiina kiroten sanoi mustaksi valheeksi ja ilmoitti vastapainoksi
kuulleensa, että Nurkanperässä olisi ihmisten lampaita tapettu.
Nyt Sanna mustui kasvoilta ja samaa laatua oli puhekin, jota suusta
tulvasi.
Kovin akat riitelivät. Mitä vain sylki hävyttömämpää ja toista
loukkaavampaa suuhun toi, sitä sydämen riemulla kohta toiselle
huudettiin katkerana sappena.
Matti tuli kotiin juuri kun akkain kiukku vielä viimeisiänsä
säkenöitsi, kuten sammuvaan hiilustaan heitetyt suolan rakeet.
Iloisempi tavallistaan oli Matin naama, kun pihalla tuli. Vaan tupaan
astuessa äimistyi, kun ensi sanoista kuuli, että akat riitelivät.
"Mikä nyt on tullut?" kysyi hän. Akat tukkivat ensin suunsa. Mutta kun
Matti jatkoi utelemistaan, niin rupesivat vähitellen kumpainenkin
selvittämään omaa puoltansa riidassa. Niin alkoivat uudestaan riidellä,
sillä kumpainenkin selvitti asiaa toisensa mielestä väärin. Matti
pyyteli heitä ja saikin asettumaan, kun rupesi kertomaan, että hän
aikoi vaihettaa Pertun Mikolta hevosen hirsillä.
Oli niin uutta, mitä Matti aikoisi hevosella tehdä, että akat alkoivat
pystössä korvin kuunnella. Matti kertoi, kuinka hän oli kylässä
tavannut erään lumppujen kerääjän, ja tullut sille päälle, että
hänellekin sellainen toimi olisi varsin sovelias. Oli jo ajatellut
sitäkin, että sopisi mennä hevosella aina sinne missä rautatietä
rakennetaan ja ruveta hevosineen työhön. Pertun Mikon kanssa oli hän jo
kauppaa haastanut ja Mikko luvannut vielä 5 markkaa hirsien ja
hevoskonin väliä.
Matti oli asiaan hyvin innostunut. Tiinan suu vetäysi salaperäiseen
hymyyn. Sen Sanna huomasi ja samalla kun itse rupesi Matin puuhasta
oikein erinomaisia toivomaan, uskoi vahvasti että Tiina kadehti, jos
heidän nyt noin hyvin kävisi. Teki mielensä sanoa Tiinalle jotain,
mutta luonnon asetuttua rupesi järki saamaan valtaa.
Kun rupesi näyttämään siltä, että akat olivat rauhan tehneet, rupesi
Matti kyselemään Tiinalta, josko saisivat edes huomiseen vielä olla.
Taas rupesi Tiina nakkelemaan vihaisesti nenäänsä. Sanoi, ettei hän
juuri paljoa piittaa, koska Sanna oli niin ilkeästi haukkunut.
Sannaa kylmäsi. Olisi jo mielellään antanut olla äskeisten puheitten
puhumatta. Ei enää tehnyt mieli ollenkaan sanakiistaan ruveta. Ajatteli
vain että ei köyhä saisi koskaan suuttua.
Matti alkoi hyvittellä Tiinaa, koetti jos jollain tavalla lepyttää.
Tiina ei ollut mikään peto. Antoi kun antoikin vihdoin perään ja lupasi
yösijan ehdolla, että huomenna korjaisivat itsensä "parempiin
paikkoihin".
* * * * *
Helpoksi ei käynyt saada uutta kortteeria. Joukko oli liian suuri, ei
kukaan sanonut olevan tilaa tuvassaan, eikä missään ollut sellaisia
joutilaita tupia, joita olisi saanut ilmaseksi hyyrätä.
Matilla oli taas hätä kädessä, semminkin kun Tiina oli kokonaan
taipumaton enää pitennystä myöntämään.
Kun mies oli aikansa juossut, tuli hän suutuksissaan kotiin -- Tiinan
kotiin, vei akkansa pihalle saadakseen siellä kahteen kynteen nuhdella
häntä eilisestä riitelemisestä.
Sannalla oli itsessään jo kyllä tuskaa, niin ettei Matin olisi sitä
tarvinnut lisätä. Mutta ei mies sitä ymmärtänyt. Ymmärsi vain, että
akan hulluttelemisen tähden tässä nyt taas taivasalla ollaan ja käski
Sannan itse mennä hankkimaan tila, kun oli kerta ollut niin hyvä
saamaan koko joukon taivasalle.
Sanna koetti vastustaa, mutta ei hän sillä pitkälle päässyt, Matilla
oli nähtävästi asiassa oikeus. Kyllä hän koetti sanoa, että joskus
ihminen suuttuu, olipa se sitten vaikka kukakin, kun oikein kiusaantuu.
Mutta sitä ei mies ottanut huomioonsa, tuomitsi vain.
Kaksinkerroin sai Sanna nyt tuntea kuinka vaivaista on, kun ei ihminen
saa luontoansa pidätetyksi. Ajatteli jo, että kun ei köyhässä olisi
ollenkaan itsekkäisyyttä ja vanhaa-aatamia, niin paremmin masentuisi
rikasten armoille... Kun köyhä suuttuu, niin ei sitä kukaan anteeksi
anna, kun ei kenelläkään ole siihen pakkoa. Köyhillä on pakko aina heti
unohtaa rikkaiden haukkumiset, ei koskaan niitä saa jälkeenpäin
muistella, jos vähänkin armoa toivoo.
Matti meni tekemään kauppaa Pertun Mikon kanssa. Siihen oli nyt pakko.
Epäilysten täytyi poistua, koska melkein ainoalta elämisen
mahdollisuudelta näytti maata kiertämään lähteminen.
Kaupat tehtiin. Hevoskaakki arvosteltiin 12 markan arvoiseksi,
hevoskalul 3 markan, ja rahaa sai Matti vielä väliksi 5 markkaa, sekä
luvan pariksi kolmeksi päiväksi muuttaa Pertun Mikkoon.
Mutta kun kylässä saatiin tietää, että Matti oli lahjaksi saamansa
hirret hevoseen kaupotellut, niin siitä nousi melu. Ne, jotka olivat jo
vieneet puita, kirosivat ja noituivat.
"Kun hyväntahtoiset ihmiset sillä tavalla auttoivat, että olisi saanut
mökin päällensä, eikä viitsinyt vähää lisäksi hankkia, kun rupesi
laiskuuksissaan suuhunsa syömään, muutama nahjus!"
Toiset taas, jotka eivät olleet vieneet puita, nauroivat. Kehuivat
kuinka he juuri olivat aikoneet viedä, mutta onneksi eivät ehtineet.
Kehoittivat, hyvin toimessaan, muitakin pois hakemaan omansa. Muutamat
jo olivatkin kahdella päällä, pistää reen hevosen perään ja noutaa
viemänsä puut Nurkanperän läjältä.
Ihan sietämättömältä keinottelulta näytti useain mielestä Matin puuha.
Sitten levisi tieto, että Helpon Tiina oli Nurkanperän joukon mökistään
karkoittanut. Ja kun ei ollut enää missään sijaa saanut, niin oli
päättänyt joukkoinensa lähteä maata kiertämään ja samalla lumppuja
keräämään, ainakin kesään asti.
"Vai hevosella kerjuulle!" naurettiin. "Noo, kyllä se on helppo
elinkeino, kulkea vain hevosella paikasta paikkaan kuin kauppamiehet.
Kun Nurkanperänkin selskaapi levenee kyläkunnissa yksi yhteen, toinen
toiseen taloon, niin kyllä vain sillä tavalla kokoon tulee. Katsotaan
vain eivätkö vielä tule rikkaina takaisin!"
Tosiaankin, vaikka tuollaista ensinnä aivan leikillä ja pilkaten
sanottiin, niin rupesivat muutamat pitämään jo mahdollisenakin ja
uskomaan omia mielikuvituksiaan, että kerjuu rikastuttaa, kun sitä
oikein laajassa määrässä harjoittaa. Jopa rupesivat sanomaan, että
Mattia vetää ahneus kerjuulle.
Ja he panivat kovasti sen päähänsä, etteivät enää antaisi Nurkanperän
lapsille niin mitään.
"Vai rikastuttamaan tässä nyt kerjäläisiä!..."
Sillä aikaa, kun kyläläiset näin arvostelivat Matin puuhaa, valmisteli
hän matkaa varten. Sai jostain jo ulospalvelleen lautakopsan, josta
korjaamalla tuli vielä kalu.
Matkaan täytyikin kiirehtiä kaikin mokomin, sillä eläminen kävi yhä
niukemmaksi. Pojat aina kun kylästä tulivat, kertoivat suu väärässä,
kuinka siellä ja sielläkin haukuttiin ja kuinka muutamat olivat
ilveälleet, että lumppukaupallako nyt meinataan oikein rikastua.
Kadehtimiseksi vanhemmat tämän ymmärsivät, sillä he itse
todellisuudessa toivoivat, että kun sitä vain matkaan pääsee ja kaupan
alkuun, niin eläminen muuttuu pulskeaksikin ... kuka tietää
minkälaiseksi muuttuukaan.
Ei jätetty käyttämättä vaivais-apua, johon kuntakokouksessa oli niin
auliisti viitattu. Sitä pyytämään meni Sanna.
"Nuoria olette vielä", sanottiin siellä, "jaksatte kyllä työtä tehdä ja
leipänne ansaita. Niitä on kyllä vanhojakin ja kaikellaisia muita
vaivaishoidon niskoilla."
Sanna koetti hämillään selvittää, ettei saa työtä ja he eivät olleet
oikeastaan vaivais-apua elämisekseen pyytäneetkään, palovahingon
palkkioksi vain.
"Olisitte vakuuttaneet", sanottiin, "ei vaivaishoidosta sovi sellaisia
vahingoita korvata". Joku ehdotti edes vähää annettavaksi. Ja niin sai
Sanna monien mutkain perästä pusseihinsa 3 kappaa rukiita ja 3 ohria,
kiitti ja meni.
Niitä ei ehditty matkaan lähdön kiireessä enää jauhattamaan. Matti otti
ne mukaansa iltahämärässä, kun meni kauppamieheltä itsellensä
kauppatavaroita ostamaan. Rahasta, joka oli hirtten kaupassa saatu, oli
myös vielä jälellä 3 markkaa. Hyvin toivoi Matti saavansa irti
tavaroita. Olihan sitä rahaa jo kokolailla kolmessakin markassa, ja
jyvät. "Saahan niillä tavaroita, että ainakin alkuun pääsee."
Kauppiaalta hän kyseli neuvoa, mikä tavara sopivinta ja parhaiten
käypää olisi sellaisessa liikkeessä, jota hän aikoi harjoittaa. Neulat
hän tiesi itsestään ja konvehdit ja sormistimet.
Kauppias neuvoi yhtä ja toista; pantiin vähän kutakin. Vaan kun
tavarain hintaa yhteen laskettiin, nousikin se 25 penniä yli Matin
varain. Nyt rupesi Matti pyytämään helpottaa. Mutta kauppiaan ei
kannattanut ... helppoon oli koettanut muutenkin panna. Matti arveli,
että sopisihan kauppiaan tuon vertasen nyt vaikka lahjoittaa köyhälle
miehelle. Kauppias hymyili, pudisti päätä ja ehdotti että otettaisiin
jotain pois tavaroista, siksi, että rahat riittäisivät. Arveli
itsekseen, että "pussiporvarit" muutenkin nylkevät, niin että saa
monesti niille myydä alle ostohinnan. Vielä näille nyt kenkkäämään
ruveta! Kun sille oppivat, niin varmaankin joka kerta saman tempun
uudistavat.
Tavaroista otettiin pois sen verran, että Matti sai rahoistaan vielä 15
penniä takaisinkin.
Kaikellaisia vastuksia ilmestyi matkaan lähtöä estämään. Niille tuli
etukädessä hätä, joilla oli saatavia Matilta. Eivät hänen velkansa
yleensä suuria olleet, eikä hänelle koskaan olisi paljoa uskallettu
velaksi antaakaan, mutta sattumatilaisuuksissa oli niitä karttunut. Oli
viisiäkymmeniä penniä ja markkoja, korkein 3 markkaa.
Joka näkemässä olivat saamamiehet ennenkin Matille saatavistaan
puhuneet ja osoittaneet suurta valppautta, kaikella tavalla koetelleet,
josko Matti enää asiaa muistaisikaan. Kyllä hän ne aina oli
tunnustanut, mutta kun ei ollut sattunut rahaa olemaan, niin maksamatta
olivat jääneet.
Nyt ne kilvassa juoksivat Pertun Mikossa ja Mattia tahtoivat kahteen
käteen puhutella. Kun Matti heidän kanssaan lähti tuvasta pihalle, jo
mennessään hyvin tietäen mistä asiasta kysymys oli, niin hän
tavallisesti kuuli tuon salaisen asian seuraavaan tapaan:
"Tuota ... eikö sen Matin nyt sopisi mulle maksaa sitä
seitsemääkymmentäviittä penniä? Olisin tässä tarvinnut", sanoi muuankin
talon isäntä.
"Kyllähän minä maksaisin, mutta ei minulla ole, velikulta. Odota nyt
siksi kun tulen takaisin, jos sattuisin jotain saamaan kokoon."
"Olethan saanut Pertun Mikolta rahaa hevosen ja hirsien väliä?"
"Noo, sain minä 5 markkaa, mutta sillä olen ostanut kauppakalua."
"Etkös sinä saanut makasiiniltakin jyviä?"
"Sainhan minä 6 kappaa yhteensä, mutta..."
"On vain niin ilkeätä", pahotteli isäntä, "kun se on niin kauaksi
jäänyt, unohtuukin pian."
"Mitä joutavia sinä nyt, mitä se unohtuu. Kyllähän minä maksan kun
jaksan, mutta en minä nyt jaksa."
Katseltiin hetkinen ilmaan, kun ei tuntunut olevan mitään sanomista.
Pahat oli isännällä paikat. Ei uskaltanut julkisesti suututtelemaankaan
ruveta ... olisi Matti ehkä ruvennut tyhjäksi tekemään, kun ei ollut
vieraitamiehiäkään, joilla olisi voinut saatavansa toteen näyttää.
Parempi siis oli toimia leppeämmästi ja ikäänkuin narrailemalla.
"Etkö tulisi siitä työhön kahdeksi päiväksi?"
"Olisit ennen ottanut, niin olisin kyllä tullut, kun on ollut kyllä
aikaa, mutta nyt ei minun sovi kun täytyy lähteä."
"Niin kyllähän sen näkee ettei sinulla ole tahtoakaan maksaa, mutta
tule toinen kerta hätäsi kanssa!"
Isäntä näytti ankaralta pois lähteissään. Asteli vakavana vannoen ettei
hän enää anna tuollaisille. Ajatteli, ettei siitä nyt juuri häviö tule.
Tunsi sen johdosta itsensä onnelliseksi ja rykäsi mahtavasti.
Velkojiansa karkuun hän muuten arveli Matin tositeolla menevänkin,
häntä ja muita.
Matti katseli hetkisen isännän perään ja haukkui mielessään
kitupiikiksi. --
Muutamat velkojat käyttäytyivät suoremmin ja röyhkeämmin. Haukkuivat
taitonsa mukaan. Kaikki he pitivät kunnianansa jälkeenpäin kertoa
sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa:
"Jäi minunkin siltä saatavaa... Kävin vaitelemassakin, mutta parempi
olis ollut, kun olis vienyt."
Jos satuttiin kysymään: "Paljonko sinulla oli häneltä saatavaa?" niin
useinkaan eivät sanoneet summaa oikein. Sitä joko suurennettiin, taikka
salamielisen näköisenä ei sanottu ollenkaan, annettiin uteliaiden
kyselijäin vain arvaella, että lienee ollut joku kymmen.
Tämä asia antoi Matin kustannuksella usealle vähäksi aikaa sopivaa
mahtailemisen aihetta.
Matti kyllä arvasi, että tuolla tavalla tehtiin. Siispä hänen tapansa
oli, kun tuli velkoojainsa luota Pertun Mikon tupaan, kertoa
halveksimalla, kuinka tuokin on kovin muutaman pennin vaivainen,
"pitäiskö minun nyt rahaksi muuttua!" Nauroi päälle ja alkoi morkata
ihmisiä nylkijöiksi. Arveli, ettei hän rikkaana ollessaan viitsisi toki
jalkojaankaan vaivata lähtemällä muutaman pennin saatavaa perimään.