Joku oli kehoittanut Maitia pyytelemään talokkaita tuomaan hirsiä tuvan
aineiksi. Hän ensinnä hyvinkin innostui tuumaan erittäinkin kun asiassa
neuvoa kyseltyä, useimmat eivät sitä vastustaneet, vaan arvelivat:
"Taitaisipa käydä päisin."
Mutta sitten kun aikoi tositoimeen ryhtyä, rupesivat muut mökkiläiset
pelottelemaan. Arveltiin, että ei ne talokkaat niinkään hevin
tule köyhäin talkoisiin, rikkaille kyllä vievät suuriakin hirsiä
ystävyyden vuoksi. Mutta köyhä kun ei jaksa niin kestitä, eikä sen
ystävyydestäkään kukaan välitä, niin tuskin tulevat ensinkään.
Mattia rupesi arveluttamaan.
"Jos olisit edes puolen manttaalin isäntä", sanoi kerrankin eräs
mökkiläis-naapuri, "ja sinulla olisi sitten vielä joitain kunnan
luottamusvirkoja, niin saisitpas tottavie vaikka kaksikerroksisen
tuparadin värkit! Ei yksikään olisi tuomatta, jota pyytäisit. Mutta nyt
se on toista, kun olet tuossa tilassa, kun tietävät että sinä
tarvitsisit kipeästi, niin eivät vain monetkaan tuo. Eivät ne sinun
ystävyydestäsi välitä."
Matti ymmärsi että se niin oli. Mutta kun toiset taas arvelivat, että
olisi parhainta koettaa, "eivät nuo mitään vie jos eivät tuokaan", niin
päätti yrittää. Alkoi kulkea talosta taloon omassa kylässä. Pyyteli,
että edes jonkunlaisia säippänöitä tuotaisiin. "Täytyy tässä ruveta
yrittämään, ei auta", hän saneli.
Muutamat toivat suoraan esiin esteitänsä: Oli ollut niin lyhyeltä
ajokeliä, ei oltu vielä ehditty paljon mitään itsellekään ajaa;
muitakin talkoisiin pyytäjiä oli jo kulkenut, niin että epäilivät josko
niihin kaikkiin voi joulunalla ehtiäkään; muutamilla oli huono metsä ja
täytyi itsekin hirsiä ostaa, kun rakennuspuita tarvitsi, kuten itse
kertoivat. Jotkut vahvasti lupasivat "auttaa".
Kävi Matti Pekkolassakin. Ei uskaltanut menemättä olla, koska
Pekkolainen oli rikas ... ja saattaisi häntä joskus tarvita.
Hampaankolossa Matilla kyllä oli, mutta sen täytyi siellä pysyä,
ainakin toistaiseksi.
Lupasi Pekkolainen tuoda.
"Huono jo olikin se sun tupasi", sanoi sitten vielä, lämmitellessään
takkapaisteella selkäänsä ja hymyillen, niinkuin Mattia kiusatakseen.
"Huonohan se oli", myönsi Matti, "mutta olisihan siinä vielä mennyt".
"Parempi on kun saat uuden", jatkoi Pekkolainen ja keikisteli,
saadakseen kasvamisen alussa olevaa vatsaansa pulleammalta näyttämään.
"Niin ... jos saan."
"Kun puut saat, niin ei siinä sitten enää muuta tarvita kuin miestä
kirvesvarteen."
"Hm. Eikö isännällä nyt olisi mitään työtä antaa?"
Matti tahtoi pistää nauloja isännän tekemiin reikiin.
"Ei meillä nyt", Pekkolainen päätä ravistaen sanoi ja muuttui
totisemmaksi, "ei nyt tarvita. Maanviljelijä on, kuule Matti, nykyään
köyhemmäs tilas kuin itselliset. Ei kannata teettää mitään, kun ei ole
mistään tuloja." Pekkolainen näytteli surkeata naamaa. Mutta Matti,
ikään kuin ei olisi toisen puhetta uskonut, sanoi:
"Mutta milläs tavalla köyhät itselliset nyt niin kovin hyvin voivat,
kun ei saa työtä?"
"Kyllä tekevällä aina työtä on ja puhtaan palkan saa kouraansa."
"Mutta kun ei kukaan anna niitä töitänsä tehtäväksi! Kun ette tekään
anna, niin kuka sitä sitten meidän kylässäkin antaa?"
"Mene muualle, jos et omassa kylässä saa."
"Entä jos ei niissäkään anneta; ja muuten, niin työväkeä on kyllä
niissäkin joutilaina."
"Joutilaina", matki Pekkolainen, "ovat vain niin komeiksi paisuneet
tähän aikaan, etteivät viitsi tehdä kohtuus palkoilla".
"No antakaa vain halkojen hakkuuta, niin hakkaan teille kyllä
kuudenkymmenen pennin palkasta sylen!"
"Ei meidän nyt tarvita halkoja."
"Jotain muuta sitten."
"Kuulithan sinä jo kun minä sanoin, ettei minulla nyt ole mitään
työtä."
"Mitä varten haukutte sitten alinomaa, että itselliset ovat laiskoja,
kun ette anna työtä?"
"Minunko sitä nyt yksin pitäisi antaa, kyllä niitä on muitakin."
"Niillä on kaikilla tekijöitä."
"Älä nyt kovin."
"No kun te tahdotte ikisoki vääntää, että työtä on kyllä, eikä sitä
ole, ja puhutte sellaisia pirullisia, että itselliset nyt voivat
paremmin kuin talolliset ... kehtaatte tuollaisia puhua, niin rikas
kuin olettekin. Ei se ole muuta kuin hävytöntä pilan tekoa."
Matti lähti.
"Kakaroista olet sinäkin ainakin rikkaampi kuin minä, he he hä hää...!"
ilkkui Pekkolainen Matin perään. Se nosti Matin kiukkua. Sakea veri oli
ruvennut aaltoilemaan. Porstuanovella hän kirosi, löi jalkaa lattiaan
ja palasi pari askelta takaperin, aikoen mennä Pekkolaisen niskaan ja
tappaa paikalle ... muutaman nylkyrin, irvihampaan, köyhäin koiran!
Mutta hän palasi takaisin, kun muisti kuinka suuri ja väkevä
Pekkolainen oikeastaan on. Matkallaan ei saattanut luonnoltaan enää
minnekään poiketa asialleen, vaan meni, hammasta purren, suoraapäätä
kotiin.
* * * * *
Talkoot olivat olleet. Hirsiläjänsä vieressä seisoi ja katseli
Nurkanperän Matti.
"Yksi, kaksi, kolme..." Matti luki viiteentoista saakka, sitten ne
loppuivat. Käsi kävi korvalliselle. Vähän näkyivät välittäneen köyhän
tarpeesta. "Kun tiettiin ettei täällä suuria suuhun tule, niin ei
tultu. Karpiseen vain mentiin päätänsä täyttämään."
"Eipä tullut paljoa puuvärkkiä", virkkoi muuan mökin mies, joka tuli
Matin luo.
"Ei niitä paljoa."
"Karpisessa tietysti ovat kaikki niin tarkoin. Huonosti sattui kun sen
kanssa samalle päivälle."
"Huonostipa kyllä, jos eivät jälestäpäin tuone."
"Ei ne välitä köyhäin talkoista. Hyvin harvat menevät niihin auttamisen
tarkoituksessa, pääasiallisesti vain suolensa tähden."
Mattikin hymähti.
"Lienevät nyt saaneet kyliänsä Karpisessa", hän sanoi.
"Sen tietääkin. Lautamies on aina ollut hurja kestiä pitämään muutenkin
ja on sellainen pilapuheinen, niin senkin vuoksi sinne menevät."
"Hm ... ei tässä ole köyhällä sellaisia avuja", huokasi Matti. "Mutta
sitä minä kummastelen, että Pekkolainen pani renkinsä tuomaan, vaikka
minä hänen kanssansa riitelin."
"Noo, se nyt oli luultavasti joku sellainen päähänpistos ... arveli
ehkä että muutkin tuovat."
Kumpainenkin lähti kotiinsa. Matti rupesi uskomaan kävellessään, että
kyllä kait ne vasta tuovat ja siitä mieli vähän ilahtui. Mutta sitten
muisti että viina oli jo melkein loppunut. Se oli harmillista, kun
velaksi oli ottanut tuopin hinnan ja vielä vähän kahviinkin.
Hän meni toisinaan ääneensä puhuen, toisinaan ajatellen ja väliin
ajatukset kääntyivät harkitsemaan: tulleeko koko puuhasta mitään? Uskoi
hän siitä lopulta tulevan, koska taas ääneen virkkoi:
"Mutta on siinä nyt jo alku. Eivät ne hääviä ole, vaan jos kaikki,
joita pyytänyt olen, tuonkin verran tuovat, niin saa siitä jo kehää."