Uni ei tänä yönä vaivannut Mattia eikä Sannaa. Lapset nukkuivat
jokseenkin hyvin muut, paitsi Miina, joka lähes yhteen jaksoon äänteli.
"Kovinpa se lapsikin nyt on levoton", virkkoi Matti yöllä, "saaneeko
Tiinakaan unenrauhaa".
Tiina käänsi kylkeä sängyssä ja ähkäsi. Se koski Sannan tunteisiin,
sillä hän ymmärsi sen merkityksen kyllä. Eihän Tiina ollut lapsen
itkuun tottunut, yksinäinen leski-ihminen, eikä koskaan ollut lapsia
ollut.
Tuntui niin pahalta Sannasta, kun tiesi hyväntekijäänsä rasitettavan.
"Mitäs tähän nyt tehdään", hän vähän ajan kuluttua huokasi. "Kun aamu
edes joutuisi ja lopettaisi tämän yön."
Tiinakin taas kääntyi vuoteellaan. Matti huokasi raskaasti, käänsi
itseänsä hänkin. Oljet ratisivat alla ja synnyttivät ääntä. Pelotti
että sekin häiritsisi Tiinaa.
Ehtoolla, kun Tiina niin ystävällisesti vastaan otti, oli Matin mieleen
johtunut, että tässähän sitä nyt saadaankin sijaa toistaiseksi. Se oli
mieleen hiukan rauhoittavasti vaikuttanut. Nyt sekin toivelma haihtui.
Ehkä jo huomenna saa uutta kortteeria lähteä hakemaan ja sitten yhä
edelleen, joka päivä...
Ylös hän kömpi hiljaa, sillä sydämen levottomuus alkoi taas kasvaa
sietämättömäksi. Ei ollut itseänsä edes riisunut, siispä ei ollut
pukemisenkaan vaivaa.
Tiinan vanha kello seinällä klimputti juuri kolme. Tulitikulla raapasi
Matti valkeata, etsiäkseen Tiinan kirvestä.
"Mitä sinä nyt?" kysyi Sanna.
"Kirvestä vain etsin. Olisin jotain polttoainetta mennyt aamuksi
noutamaan, kun ei tässä untakaan saa ja on niin rauhaton mieli."
Vaimo ei enää puhunut mitään. Hän ei tahtonut häiritä, kun Miina oli
vähäksi aikaa saanut lepoa. Matti löysi kirveen, otti oven haasta ja
meni ulos. Sanna nousi, Miina sylissä, ovea hakaan panemaan.
Tiina äännähti, kun kuuli Sannan ovea hakaavan. Hänkin aikoi sitä
varten nousta.
"Kyllähän niitä puita olis ollut, ettei sitä varten olisi tarvinnut
yösydännä mennä", sanoi Tiina lauhkeasti. Mutta Sannan mielestä oli
siinä kuitenkin jotain tyytymättömyyden vivahdusta.
"Hän sanoi, että kun ei untakaan saa, niin meneehän sinne edes
kävelemään aikansa kuluksi", koetti Sanna puolustaa.
"Jopahan... Kyllä se surkea tapaus oli teille."
"Oli se."
Sannan teki jo mieli nousta, mutta ei uskaltanut, kun Tiinakin vielä
tuntui niin unelias olevan.
Tuppu ja Liinukin toisinaan unissaan itkivät, kun kaikellaiset möröt ja
painajaiset unta häiritsivät. Äidin täytyi aina mennä korvaan
kuiskuttamaan ja tajulle saattamaan. Kun lapset huomasivat että äiti
oli lähellä, että oli lämmintä ja muuten hyvä olla, niin nukkuivat
pian, kun äiti vakuutti, ettei enää näe pahaa unta. Aukustikin
toisinaan uikerehti kätensä kanssa, vaikka sitä oli ehtoolln rasvalla
voideltu.
Miinaa ei äiti uskaltanut ollenkaan käsiltään pois panna. Pelotti että
pahemmin sitten ehtii huutamaan, ennenkuin tyystytetyksi saa ja yhä
enemmän tulee Tiinaa vaivatuksi.
Rahia vasten Sanna nojasi pahnoilla istuen, eikä paljon henkeänsäkään
raatsinut vetää silloin kun Miina hortoili. Aina kun lapsi sylissä
kirahti, värähti sydän ja huomio Tiinan puoleen kääntyi, josko olisi
jotain tyytymätöntä ähkinää sieltä kuulunut.
Silmät olivat Sannalla olleet kauan kipeät. Ylellinen itku oli ne taas
tehnyt ikään kuin loppumattomiksi vesilähteiksi. Vaikka itkua ei enää
yhteen jaksoon piisannutkaan, niin silmistä silti vuosi suolaista vettä
pitkin poskia ja kun niitä karhealla paidan hihalla usein pyyhki,
rupesi lopulta polttamaan silmälautoja kovin. Hyvin hän itsessään
tunsi, että kun olisi kotona ollut, niin ylös olisi heti noussut ja
valkeata takkaan tehnyt, ehkä sitten olisi silmiäkin karvastelemasta
laannut.
Jos vielä tulevat kipeiksi silmätkin ja rupeavat oikein pakottamaan,
niin sitten on ainakin hukka käsissä.
Tämä vasta masensi ja silmistä tulevat vedet kuumensi, sillä ne
rupesivat olemaan kyyneliä. Sydäntä alkoi kovemmin ahdistaa.
Onnettomuuden ja vielä suuremman kurjuuden mahdollisuuksia oli niin
monta, eikä yhtään joka vähänkin olisi helpottanut tuskaa ja pientäkään
toivoa herättänyt.
Vihdoin rupesi tekemään mieli nousta ja tehdä tulta takkaan. Hän oli jo
monesti ennenkin kokenut, kuinka juuri mustan yön hiljaisuudessa huolet
hirveämmin painavat, ja miten aamulla tulen takkaan teko ja toimiin
ryhtyminen niitä karkottavat ja olon helpommaksi tekevät. Sitä hän
ajatteli ja yhä levottomammin odotti aamua. Kello löi 4.
Tiina oli ollut hetkisen unessa, mutta kuuli kuitenkin.
"Neljäkö se löi?" hän Sannalta kysyi, kun ei itse ollut oikein varma.
"Neljä. Monenko aikaan Tiina tavallisesti nousee?"
"Kuinka sattuu, väliin makaan kello kuuteen ja nousen toisinaan
viidenkin aikana", puhui Tiina unisella äänellä.
"Mitähän teidän on lukuakaan aikaisesta noususta, kun on yksinäinen
ihminen ja muutenkin."
Tiina oli vähän aikaa vastaamatta. Sitten hän kysyi:
"Haluttaisiko Sannan jo nousta?"
"Niin, ei minusta väliä. Ette tekään saa sitten nukuttua ollenkaan,
häiriinnytte vielä pahemmin. Meistä on teillä niin paljon vaivaa."
"Nouse vain ja tee tuli takkaan, taitaa sulle kovin tukalaksi käydä yö.
Kyllähän minä tämän yhden yön aina jaksan. Puuvärkkiä on loukossa ja
tuohta muurin otsikolla, tulitikkulaatikko on siinä pöydällä... Minä
vielä vähän aikaa makaan, jos sattuu unta silmiin."
"Jollei teidän mielenne siitä vain pahastu, niin kyllä minä... Tuntuu
niin tukalalta tämä yö, kun ei unta saa ollenkaan ja kamaloita
ajatuksia vain päässä liikkuu, kaikellaisia..."
Sanna koetti laskea Miinan oljille. Nousi ja teki tulen takkaan. Pani
pataan vettä Tiinan lehmää varten ja toimitteli kaikellaisia Tiinan
aamu-askareita; kahvipannunkin oli Tiina käskenyt tulelle panna.
Huolista osa unohtui tämän puuhailemisen ohessa, kun Miinakin nyt vähän
pitemmältä sai rauhaa eikä häirinnyt.
Sanna istuutui takan ääreen. Syviin ajatuksiin hän vaipui, laski kädet
helmaan ja katseli liikahtamatta tuleen.
... Jospa saisikin tässä talven yli olla... Mutta kun Tiina jo äsken
sanoi, että "kyllähän hän nyt tämän yhden yön kestää." Ei taida olla
turvaa pitemmälle, eikä lupaa olla.
Jos koettaisi rukoilla Tiinaa ja pyytää olla tässä edes joulun taakse?
Olisi silloin jo kappale talvea kulunut ja kodittomuuteen tottunut.
Mutta eihän sitäkään raatsisi tehdä, Tiina kovin vaivaantuisi.
"Hyvä Jumala, mihin tässä joutuu!"
Matti tuli, laski kirveensä nurkkaan, kävi istumaan havutukille
takanviereen ja pani tupakaksi. Nojasi sitten päänsä muurinpilariin
harvaksensa savuja vedellen.
Vaimo katsahti mieheensä, tokko edes vähän iloisemmalta jo näyttäisi?
Samaa ajatellen Mattikin silmänsä, ikään kuin salaa, Sannaan loi.
Varmaankin pettivät kumpaisenkin toiveet, koska ei mitään puhetta
syntynyt. Äänetönnä vain kumpainenkin tuleen katseli.
Matti silmäili pahnoille. Siinä niitä rauhassa nukkuu viisi kappaletta.
Kohta ehkä alkavat nousta ja ruokaa tahtoa. Sisällä vavahti niin
omituisesti, oikein ruumista huiskautti, juuri kuin olisi pelännyt
jostain putoavansa. Sannakin huomasi tuon liikunnon ja katsahti Mattiin
syitä tutkien.
"Eikö sieltä saatu sitä ruoan puolta yhtään pois?" kysyi Matti.
"Eipä siinä mitään näkynyt, kun tänne ehtoolla kannettiin, mitä oli
pelastunut. Kun minäkin kotiin ehdin, oli mahdotonta enää mitään
pelastaa, kaikki oli vallan ilmi tulessa."
Mies oli vähän aikaa vaiti. Jonkunlaisella tyytymättömyyden
vivahduksella hän sitten sanoi:
"Olisi edes vähän vanhempi tuo Tuppu, niin antaisin selkään että..."
"Eihän lapsiraukka sitä ymmärtänyt välttää. Liinu sanoi, että
villikissa oli pyörähtänyt sängyn alle. Sitä oli poika mennyt
pärevalkioissa etsimään ja valkia oli ottanut sängynolkiin."
"Olisi Liinu heti mennyi edes Heistrokkiin huutamaan."
"Kunpa oliskin. Mutta kun sanoi, että hän koetti napolla vettä panna,
raukka. Suuri Jumalan ihme, että he ymmärsivät tuvasta pois tulla
aikanansa, etteivät sinne palaneet."
Vähäisen väliajan perästä jatkoi vaimo:
"Aukusti ja Hemmu selkäänsä tarvitsisivat, kun eivät koskaan pidä
totteleman ja kotona pysymän, vaikka minä nytkin niin kovin varoitin
lähteissäni, että älkää vain sillä aikaa menkö kylään, taikka annan
raippoja."
"Olisit voinut itsekin pysyä kotona."
"Olisin, olisin, mutta kuka voi arvata että tuollaista tapahtuisi, kun
siunaaman ajaksi vain menin Pertun-Mikkoon." Sanna alkoi itkeä. Matin
teki mieli vielä nuhdella ja panna tyytymättömyydessään syytä hänen
selkäänsä. Olisi tahtonut sanoa, että se siitä nyt tuli palkaksi, siitä
kylänjuoksusta.
Muistui mieleen, että hän oli usein ennenkin vaimoansa kylänjuoksusta
nuhdellut, kun ihmiset kylässä morkkasivat hänelle aina siitä että akka
joutilaana vain kaiket talvet juoksentelee, eikä mitään käsityötä
yritä. Vihaksi oli pistänyt, kun ihmiset sekautuivat heidän asioihinsa.
Kiukuissaan hän tästä tapasi Sannalle puhua aina silloin kun pahoin
sopi. Mutta ei asia sillä ollut parantunut. Sen johdosta oli vain aina
syntynyt kotiriita, jossa Sanna voitti. Mattiin sen johdosta oli
vakautunut ajatus, että tekisi kai tuo edes huviksensa, jos pystyisi.
Nuorempana Matti oli tuuminut, että saisi akka oppia, eihän ole niin
kummaa naisten töihin harjaantua. Mutta ei siitä siihen aikaan, kun
vielä muutenkin arasteli akkansa mieltä loukata, tullut oikein selvään
ja varsinaisesti puhuttua, hiljainen ja säyseä kun oli luonnostaan,
sekä tunsi ettei itsekään paljon osaa miesten töitä, muuta kuin niitä
tavallisia, joita päivämiehenä tehdään. Siitä Sanna aina huomautti ja
juuri sillä saikin Matin suun paraiten tukituksi.
Sen täytyi Matin ajatuksissaan myöntää aina, etteivät he oikein
toimellisia ja kykeneviä olleet kumpainenkaan. Mutta vähitellen tottui
olettamaan kohtaloa sallimuksen määräämäksi, jota ei voi itse millään
toiseksi muuttaa.
Parasta siis olla nurkumatta, tyytyä. Tälle suunnalle Matin ajatukset
taas harhailivat niin kauaksi, että unohti ruveta riitelemään
akallensa. Aivan usein ennenkin oli niin käynyt ja monta riitaa siten
välttynyt.
"Mihinkähän tästä nyt ruvetaan menemään?" Matti vähän ajan kuluttua
alkoi kysellä.
"En ymmärrä."
Tuon pitemmälle ei keskustelu päässyt, sillä ei kumpaisellakaan ollut
mitään ehdotusta.
Tiinakin nousi ja rupesi kahvia juomaan. Kaatoi Sannalle ja Matillekin.
Niin merkillisen hyvälle se heistä maistuikin tällä kertaa, niin
hyvälle, ettei milloinkaan ennen, kuten itse Tiinalle kertoivat.
Lapset heräsivät miltei yhteen aikaan. Heille oli hauskaa pahnain
päällä vehkeillä niin kauan kun äiti käski pukemaan ja korjasi oljet
pois.
Mutta kun huvi katosi, niin tuli nälkä mieleen. Siitä ilmoitettiin
alussa vain niinkuin totutusta tavasta, eikä erityistä kiirettä
osoiteltu. Uudet olot myöskin johonkin määrin viihdyttivät ja estivät
oikein todellista leivänikävää saapumasta. Kunnes mökin vähäpätöiset
uutuudet rupesivat kyllästyttämään, saapui myöskin nälkä. Pienemmät
rupesivat siitä jo itkien puhumaan. Vanhemmat ymmärsivät, että se ei
nyt enää asettuisi muusta kuin leivästä.
Ja kun lapset itkivät, niin melkeinpä vanhemmatkin, ainakin
sydämessään. Matti lähti kylään onneansa koettamaan. Sitä kävi pitkäksi
odottaa, ja Sanna pani Hemmun, Aukustin ja Liinun myös kylään. Vielä,
Tiinalta salaa, ulkona sanoi heille suoraan, että ei ole nyt ruokaa
itsellä. Käski olla siivosti, kun ihmisten tupaan menevät, niin kyllä
saavat ruokaa. Neuvoi vielä erittäin mihin mennä, ja jos mitä
annettaisiin, vastaan ottamaan ja kotiin tuomaan.
Hyvin kohtelivat ihmiset Mattia kylässä ja surkuttelivat kaikkialla,
missä sisälle pistäysi. Mikä antoi leivän, mikä vähän silakoita,
jauhoja j.n.e. Muutamat lupasivat vanhoja vaatteitakin katsella
antaaksensa ja käskivät toiste tulla noutamaan.
Kyläläisten yleinen osanottavaisuus liikutti huolestunutta. Matti
uskalsi jo vähin toivoa, että elämä tästäkin lähin saattaa ruveta
käymään. Puutteesen kuolemisen pelko unohtui niin että sitä tuskin
muisti ensinkään, kun koko pussillisen ruokavaroja vaimolle käteen toi.
Tämä rupesi ilosta melkein itkemään, saatuansa miehensä tuomiset. Ei
hän ollut uskonut, että kyläläiset noinkaan paljoa heistä välittivät.
Oli luullut ihmisiä tylymmiksi kuin he todella olivat.
Toisen ilahtunut mieli vaikutti toiseen ja muodosti sointuvaa
tyytyväisyyttä muutamaksi hetkeksi.
Lapset tulivat kotiin iloisin ja täysinäisin vatsoin, sekä toivat vielä
jonkunverran ylimmääräisiäkin ruokavaroja. Olivat kukin saaneet jonkun
vaatekappaleenkin, kylän lasten hylkyjä, ja ne ne vasta tosiriemua
tuottivat.
Tiinakin rauhottui, kun näki, että noilta raukoilta oli ainakin ensi
hätä poistettu, ettei hänen tarvinnut ruveta pienistä varoistansa
syöttämään. Sitä hän ei olisi voinutkaan tehdä ilman uhrausta, sillä
hänkin oli köyhä ja elatuksensa hankittava kymmenen kynnen nenästä.
Yöllä häntä oli oikein kiukuttannt toisinaan kun ei ollenkaan tahtonut
unen rauhaa saada ja melkein hän jo päätti, ettei tuota viitsisi kärsiä
pitemmälle. Ovathan muut ihmiset siihen yhtä velvollisia kuin hänkin,
köyhä yksinäinen leski, jota ei liioin kukaan auta.
Ikävältä ja vastenmieliseltä oli muuten tuntunut tuo alituinen
huokiminen, jota pahnoilta kuuli. Se johtui siitä, kun mieli oli
nyrpeänä unettomuuden tähden, ja unettomuutta luuli huokimisenkin
vaikuttavan.
Mutta päivän kuluessa, kun yölliset ikävyydet mielestä haihtuivat, ja
kun näki kuinka nöyrä ja arka Sanna oli lapsia huomauttamaan
pienimmistäkin vallattomuuksista, johtui mieleen ajatus, että antaa
heidän nyt olla tuossa jonkun päivän, niin kauan kun jaksaa sietää.
Se samainen asia Mattiakin päivän kuluessa pahimmin rasitti. Mutta
kyläläisten osanottavaisuus siinäkin suhteessa rohkaisi. Illan tullessa
jo uskalsi Tiinankin kuullen sen puheeksi ottaa, ajatellen: jos ei
Tiina tässä salli olla, niin antanee joku muu tulla tupaansa.
"Minnekähän sitä nyt lähtisi pyytämään kortteeria talven yli?" hän
alkoi päivitellä.
Akat olivat vaiti. Tiina kehräsi ja Sanna imetti Miinaa.
Jo hellitti Tiina rukin polkemista, katsoi lankaa rullalla, väänsi
hiukan ruuvia. Pyöräytti pari ympärystää, ruuvasi taas ja alkoi
harvaksensa sanella:
"Olkaahan nyt tässä pari yötä vielä, taitaapa sitä tilaa olla."
Tiina puhui niinkuin se, joka tietää toista ilahuttavansa lupauksella,
joka samalla tuottaa itselle jonkunlaista uhrausta.
Sanna oli levottomalla mielellä odottanut. Kohta Tiinan lopetettua
sanoi ilahtunein mielin:
"Kyllähän se olis kovin hyvä, jos Tiina voisi meitä suvaita nyt
vielä ... jonkun aikaa. Kyllä Jumala teille siunaa hyvyytenne."
Matti otti vastaan Tiinan lupauksen ikään kuin jonkun kauppaehdotuksen,
johon kannattaa suostua.
"Noo, jos Tiinan vain sopii", lausui hän vakavasti, Sannan lopetettua,
"niin kyllä me nyt olisimme tässä... Tuota, en minä sitä nyt
ajattelisikaan, että aivan ilmaseksi köyhäin ihmisten vaivoina.
Tottahan sitä nyt vielä jotain saa kokoon, kun tässä vähän ehtii
asettua ja silmänsä saa."
"Ja puita sun sopii ainakin vetää metsästä, ettei Tiinan puita tarvitse
polttaa", lausui Sanna.
"No se on tietty, eihän tässä nyt Tiinan puilla ruveta lämmittelemään!"
Tiina huomasi vaistomaisesti, että vierailla oli aikomus asettua
olemaan kauemmaksi kuin hän oli parhaimmallakaan tahdollansa
tarkoittanut; ehkäpä koko talveksi. Melkein jo katui ollenkaan
luvanneensa, muutamaksikaan päiväksi, kun eivät näkyneet enää
murheissansakaan olevan. Huolettomilta, melkein iloisilta näyttivät,
eivät edes oikein kiittäneet.
Se haihdutti säälintunnetta Tiinasta. Maksamisestakin puhui Matti ...
pyh! Siinä olis kyllä, jos muualta saisivat elatuksensa, ettei vielä
elättämään tarvitsisi ruveta.
"Kyllä Tiina on kovin hyvä meille, parempi kuin kukaan muu. Eipä he
käskeneet yöksi kotiinsa, kun paljaan taivaan alle jäimme", rupesi
Sanna sanomaan samassa, kun Tiinan ajatukset epäedullisille aloille
liikkuivat.
"Niin ... noo, mitähän se nyt sitten... Kukapas sitä ihmisille
maailmassa apuansa tarjoo jos eivät ihmiset", puheli Tiina selvästi
tuntien itsessään että hän oli saanut hyvitystä Sannan puheesta.
"Hyvä on Tiina meille, ja oikein niinkuin Jumalan sallimasta leski ja
yksinäinen, että sopii ottaa tällaisen joukon tupaansa", liitti Matti
akkansa kiitoksiin.
Tiina tuli jokseenkin tyydytetyksi, mutta ei oikein saanut itseänsä
rauhoittumaan ennenkuin tuli sanotuksi:
"Koettakaahan nyt olla muutama päivä, siksi kuin saatte sopivamman
tilan."
"No niin", äännähti Matti, eikä tuntenut enää itseänsä yhtä
onnelliseksi. Sanna ei puhunut mitään, hän vain ajatteli ja ymmärsi.
Matti rupesi kuulustelemaan työtä. Kahtena päivänä sai eräässä talossa
halkorankain hakkuuta ja ansaitsi 50 penniä päivältä ja ruoan. Sitten
oli kahtena päivänä vapaa-aikaa, kunnes taas kolmantena pääsi erääsen
taloon silppukonetta vääntämään. Nyt seurasi pitemmältä aikaa, jolloin
ei kukaan tarvinnut.
Noin kolme viikkoa elettiin niillä varoilla, joita kyläläiset ensi
liikutuksen valtaamina olivat lahjoittaneet. Lapset kuleksivat ympäri
kyliä kerjäten. Mutta tulos niukkeni sen mukaan kuin ihmisten liikutus
palon johdosta haihtui. Vaan tämä se oli ainoana elinkeinona. Mitään
muuta ei saanut, kun ei talokkailla ollut työtä antaa.
Kerta päivässä kävi Matti hakemassa puita. Loput päiviä hän istuskeli
takalla ja mietiskeli itsekseen yhtä ja toista hommaa, joihin kuvitteli
soveliaaksi ryhtyä. Toisinaan pakkasi riita akan kanssa, kun mielten
tyytymättömyys ei enää voinut kätkössä pysyä.
Eräänäkin päivänä alkoi akka sanoa: "Tuossa kaiket päivät istuu ja
itseänsä takkakivellä hautoo, eikä mitään yritä."
Ei Sannan tyytymättömyys pääasiallisesti Mattia koskenut, mutta siihen
oli sopivin nyt kylläisyyttään purkaa.
"Mitä minä, kun ei kukaan tarvitse työhön. Enhän minä tyhjästä voi
työtä saada!"
"Tekisit jotain puusta."
"Puusta", matki Matti, "millä minä teen, kun kaikki työkalut paloivat!
Enhän minä paljailla käsilläni mitään saa. Ja paljonkohan niistä
naperroksista saisi."
"Aina jotain, mutta kun ei mitään yritä."
"Hmm", mumisi Matti.
"Pyytäisit joltain työkaluja lainalle", jatkoi akka.
"Lempoko heitä kerjäämään! Koettaisit itse jotain tehdä, niinkuin
kehrätäkin. Kehruuta aina saa, saapa Tiinakin."
"Miten minä kehrään, kun ei ole rukkia!" tiuskasi akka, "ja kuten näet,
tämän lapsen kanssa kyllä on tuskaa."
"Eihän tuo enää niin kipeä ole."
"Niin, no, joskohan nyt on vähän parempi, mutta näet itse ettei siltä
mitään työtä saisi. Ja mitä saa, niin toisten vaatteiden korjaukseen se
aika menee."
Tiinankin jo täytyi sekautua asiaan.
"Hyvät ihmiset, älkää aina pitäkö tuota alinomaista jankutusta".
"Mitäs, kun tuo aina härnää", puolusteli Matti.
"Härnää", matki akka, katsoi syrjittäin Mattiin eikä jatkanut puhetta
sen pitemmälle.
Matin pisti vihaksi. Ei niin paljoa sen tähden, että Sanna häntä yritti
jotain tekemään, vaan kun arveli Tiinankin tiedossa olevan, että
hänellä tahtoo peukalo olla keskellä kämmentä. Ja muutenkin ... minkä
hän sille teki, kun eivät talokkaat työhön tarvinneet!
Toisinaan huvitti Mattia ajatella uutta mökkiä. Ei sen ajatuksen
johdosta juuri mieli iloiseksi käynyt, sillä kovin näytti
mahdottomalta. Siihen se aina päättyi että jos jotain oikein hyvää
ansiota ilmestyisi, niin...
Se häntä aina riemastutti, kun oli luvannut Tiinalle hyyryä maksaa. Ei
näyttänyt niin kovin kerjäläiseltä.
Itse ei hän enää viitsinyt kerjäämään mennä, vaan söi mielummin niitä
paloja, joita lapset kotiin toivat. Lastensa täytyi pakosta antaa
kerjätä, eikä sitä juuri luontokaan vastustanut. Rumempaa olisi ollut
pyydellä, jos ei paloa olisi tapahtunut. Eikä siinä ruokaa paljoa
palanut.
Yhä karvaammaksi kävi mieli, kun ajatteli, että lapsia on niin tiheään
tullut, eikä ole yhtään edes kuollut. Rikkailta niitäkin vain kuolee ja
vähemmän niille näyttää niitä tulevankin... Joutaisi olla
Pekkolaisellakin edes tusina, eikä meillä yhtään, niin sitten
taitaisimme mekin ämmän kanssa elää jotakuinkin, päivästä toiseen
hissukseen...
... Ei ole meikäläisillä edes mitään hyötyä mukuloista. Kun köyhät
vanhaksi tulevat, niin eivät heitä omat lapsensa koskaan jaksa elättää.
Vaivaishoidon niskoille saadaan tässä vanhana joutua talollisten
kirottavaksi ja lasten vuorostaan käy samoin, kun vanhenevat... Kun
talolliset saavat lapsensa täysikasvuisiksi, niin itse rupeavat
syytingille, rauhassa syömään ja lepäämään.
Matti kynsäsi päätänsä. Meni nurkasta, jossa heidän ruokavarojansa oli,
hakemaan leivänpalan. Silakankin sieltä löysi. Takkakivellä istuen hän
rupesi jyrsimään, joi vettä päälle, kaivoi piipunperät suuhunsa ja
rupesi, päätä muurin otsikkoon nojaten, takanperään katselemaan...
Sanna paikkasi lasten vaatteita, Tiina kehräsi ja välinsä he juttelivat
kylän asioita. Matti kuunteli toisella korvalla, mutta ajatteli omia
asioitaan.