"Mutta kovinhan nyt onkin kylmä, kun oikein nenänpäätä riitelee ja
varpaita tahtoo koperoon vetää... Jalatkin nuljahtelevat tilaltaan
tuossa roustikossa. Mikä liekin, kun ei lunta tule enempää, vaikka
marraskuu on jo puolivälissä... Kengänpaulakin retajaa irrallaan."
Heistrokin Liisa laski kannettavansa viereensä maantielle ja rupesi
sitomaan kenkänsä paulaa. Sen tehtyään alkoi taas matkaa jatkaa ja
itsekseen pakista:
"Nuo pellavatkin ovat raskaita, vaikka kyllähän siinä painavat ne
leivätkin... Hyvä se on se Juntan emäntä, kun aina mulle antaa
kehruunsa, vaikka kyllä olis akkoja likempänäkin. Ei kehruulla paljoa
kostu, mutta aina vähin ja kun Juholla nyt vain työtä piisaisi talven
yli, niin Jumalan avulla taas elettäisiin kesään... Jumalan kiitos, ei
meillä vielä kuitenkaan ole niin kovaa kuin Nurkanperässä -- millä
elänevätkään talvensa yli, kun niitä lapsiakin on niin paljo. Mutta
mitä? Tulipalohan tuolla ruskottaa meidän mäeltä! Ja meillä ei ole kuin
mukulat kotona. Voi herra Jumala!"
Hän kiljahti sydäntä särkevällä epätoivon äänellä ja hyökkäsi
juoksemaan. Sydän leiskahteli ensinnä muutaman kerran, niin että luuli
rintaluihin koskevan. Veri täytti kaikki suonet pakotukseen, mutta
sitten se ikään kuin hiljakseen alkoi puutua, jonka ohessa voima tuntui
pakenevan jaloista niin, ettei kyennyt juoksemaan ensinkään, vaan
tarvitsi luonnottomasti ponnistaa saadakseen jalkansa pakoitetuksi edes
hitaaseen liikkeeseen.
"Varmaan se on kotona ja lapset kun siellä ovat kahden kahdestansa.
Herra..."
Liisa-raukka koetti ponnistaa voimiansa ja yhä tähdätä katsettansa
paloa kohti, jonka loimotus yhä kasvoi. Jokainen henkäys sai kipeän
valitusäänen.
"Oih!"
Siihen hän seisahti. Rintaan pisti niin kovasti että veti käppyrään
ruumista. Pistos kuitenkin pian sen verran asettui että taas saattoi
lähteä, vaikka vieläkin tuntui. Olisi saattanut kuolla ennenkuin
paikalleen jäädä.
Mutta sitten sattui mieleen ajatus, että miksi juuri heidän kohdalle
pitäisi tuollainen onnettomuus sattua?
"Oi herra, kun se oliskin muiden tupa, joka palaa!" hän ääneensä
huudahti. Olettamisen mahdollisuus sai rinnassa sen verran jalansijaa,
että viimauksena lensi läpi koko ruumiin rauhoittava tunne ja hän
pidättyi katselemaan.
"Sivulta se on näkyvinään, eikä aivan meidän tuvan kohdalta."
Toivo elähtyi rinnassa yhä ja jalkoihin palasi uusia voimia.
Alkoi jo kylästä huutoja ja hälinää korviin kuulua, mutta sanoja ei
eroittanut vielä. Hermoissa vaikutti taas niin kummallinen voipumus,
kun pelon- ja toivontunne sydämmessä vaihteli. Koetti kuuloansa
teroittaa. Mitä ne huutavat? Saako kuulla hirveän musertavan totuuden,
että oma tupa on tulessa, vaiko pelastavan ilosanoman, että se olisi
jonkun muun?
Rakennus-ryhmä sattui eteen, niin ettei itse tulipalo voinut nyt näkyä,
ainoastaan kammottava punainen hohde taivaalla.
Kun olisikin huutoja eroittanut selvään .. olisi saanut tietää, ettei
se oma koti ole, niin siihen olisi istunut tien viereen lepäämään.
Jalat eivät roustikossa enään arastaneet, vaikka niiden kohtalo
kylätiellä oli vielä, jos mahdollista, kovempi. Hiki juoksi pitkin
ruumista ja tippui nenänpäästäkin loppumattomana norona.
"Herra Jumala, nyt en enää jaksa", hän huokasi ja seisahtui. Ja kun
kerran seisahtui, niin omituinen painava puuttumus taas laskeusi
jalkajäseniin. Ei luullut edemmäksi jaksavansa.
Tiellä hän seisoi tietämättä mitä piti tehdä. Kylästä kuului rattaiden
pärinää ja epäselviä huutoja.
"Heistro..." Se kuului selvästi. Varmaankin joku kysyi tulipalopaikkaa,
johon tuo vastaus huudettiin.
"Oo-o-i!"
Liisan huuto oli epätoivon parahdus. Samassa jonkullainen hermottomuus
kohtasi ja hän valahti tielle. Roustikko koski polviin ja kyynärpäihin.
Kipua ei nyt joutanut huomaamaan ... sydän oli toisaalla ja tuntokin
siellä.
"Voi lapsiani!"
Todellisuuden tieto sai hänet voimiansa ponnistamaan. Kylänraitilla hän
jo juoksi, nelisti ja ähki niin, että matkan päähän kuului. Saavutti
siinä Pekkolaisen, joka hitaasti astuskeli myös palopaikkaa kohti. Ei
joutanut Liisa mitään puhumaan kun sivuutti.
"Sinullapa kiirettä on", virkkoi Pekkolainen hymähtäen ja
välinpitämättömästi.
"Entä jos ... omanne palais teidänkin, niin..." Liisa yhä vain riensi
eteenpäin.
"Noo, paloipa tuollainen Nurkanperä kenelt' tahansa, ei se niin suuri
vahinko ole."
"Nurkanperä? Meidän tupahan siellä palaa?" Liisa seisahti.
"Te-eidän", veti Pekkolainen pitkään. "Nurkanperän Matin mökki se on!
Korkeintaan kymmenen markan arvosta olis polttopuita tullut siitä
mökistä, ei mitään muuta."
"Todellako?" Liisa kiljasi jo ennenkuin Pekkolainen ehti lopettaakaan.
Hän oli seisahtunut autuaallista toivoa tuntien ja Pekkolainen, jota
hän itsekin sata kertaa oli suurimmaksi köyhäin nylkyriksi noitunut,
oli hänen mielestään kuin Jumalan enkeli.
"Katso itse ... voot!"
Pekkolainen oli astunut pari askelta Liisan ohitse ja osoitti kädellään
palopaikkaa, joka siinä huoneitten välistä näkyi.
"Teidän tupa näkyy tuossa valkean valossa ihan selvästi, ettei sillä
ole pennin hätää. Nurkanperän räsä siinä palaa", toimitti Pekkolainen.
Liisa sai heti selville, että niin oli asia. Hän näki oman kotinsa
seisovan ihan eheänä ja ikäänkuin lämmittelevän mäenrinteessä
Nurkanperän kustannuksella. Akka istahti siihen tienviereen ja sydämeen
pakkautunut tuska vuosi pois kuin perattua kanavaa myöten ja sen ohella
sieltä lähti paksuna, voimallisena virtana mahtava kiitollisuuden
tunne, joka suussa ja kielellä muodostui sanoiksi:
"Jeesukselle kiitos olkoon!"
* * * * *
Pienenlainen oli tupa, joka paloi. Paljon oli väkeä paikalla,
enimmäkseen huvin vuoksi, sillä eihän sitä viitsinyt sammutustoimiin
ruveta moni, koska vahinko oli niin pieni, -- vanha, ränstynyt, läjään
jo muutenkin menevä hökkeli! Tupakkaa oli siinä miesten mukava polttaa
ja lämmitellä, seisoa parahiksi kaukana, ettei polttanut, eikä
kylmäksikään käynyt. Ja akkain ja tyttöjen oli paljon mukavampi
joutilaina likimaissa seisoa ja siunaillen päivitellä, kuinka se on
surkeata kun koti palaa, vaikkapa huonoinenkin. Ja ne, jotka
paloruiskun kanssa työskentelivät, näkyivät sitä enemmän huviksensa
tekevän kuin tarkoituksella saada tulenvoima hillityksi. Kun ruiskusta
vesi loppui, niin komensivat noituen joutilaita veden hakuun ja saivat
siten aikaan, että ainakin näennäinen sammutustoimi oli aina vireillä.
Muutamilla naapurimökkien miehillä oli nähtävästi tositarkoitus saada
jotain pelastetuksi, sillä nokisina ja märkinä koettivat he purkaa
palavaa rakennusta.
Katsojain joukossa oli yleisenä mielipiteenä, että vahinko tulee varsin
vähäinen.
Pekkolainen seisoi eräässä ryhmässä kädet selän takana ja suussansa
mälliä mämmelsi toisesta poskesta toiseen. Muuan nuori mies tuli
siihen, asettui seisomaan Pekkolaisen viereen, iski piippuun ja rykäsi.
"Ei tuossa suuri vahinko tullut", sanoi ja antoi suunsa muodostua
ymmärtäväiseen, vähän ylimieliseen hymyyn ja katsahti Pekkolaiseen.
Tämä ei ollut huomaavinansa nuoren miehen puhetta, katseli vain suu
hymyssä tuleen, ikäänkuin osoitaaksensa, että hän sen seikan tietää
juuri paikalleen, mutta ei viitsi semmmoisille miehille juttelemaankaan
ruveta.
"Korkeintaan 40 markan vahinko tuvassa ja irtainta ei lie ollut
paljoa", lausui joku, jolla vakavuudesta päättäen näytti olevan
tarkoituksena lausua tasapuolinen arvostelu.
"Kukahan lempo olisi tuosta rähjästä 40 maksanut!" ärjäsi Pekkolainen
kiukkuisesti, ikään kuin häneltä olisi summaa vaadittu, ja katseli
voimallisesti ympärilleen. Luultavasti hän otaksui, että useimmat
muuttivat mielipidettään siinä asiassa jo tuon ärjäsemisen
vaikutuksesta, sillä kiivaus katosi hänen kasvoiltaan ja
tavallisuutensa mukaan toisella suupielellään hymyillen, alkoi hän
kertoa:
"Äsken kun tänne kävelin, Heistrokin Liisa kauheasti ähkyen ja puhkuen
laukkasi kylästä päin, ettei eteensä nähnyt. Hän luuli että heidän
tupansa palaa. Ämmällä oli sille hätä. Mutta kun sanoin, että
Nurkanperän tupa se on, joka palaa, niin siihen läsähti tielle Jumalaa
kiittelemään, ettei se nyt heidän ollutkaan! Siinä minä jo sanoin että
korkeintaan kymmenen markan polttopuut ... ettei sen sammuttamiseen
mitään niin ankaraa rottomia ole. Eikä akalla enää ollut kiirettä, kun
kuuli ja näki ettei oma mökki palanut. Tuskin olis huolinut vaikka
kaikki muut mökit olisivat palaneet, hä häh."
Pekkolainen katseli suoraan tuleen.
"Pian tuon vertanen on vaikka omalta kylällä koottu", hän vielä jatkoi
ja rykäsi päälle.
"Joo", sanoi äskeinen nuori mies, "pian se on ollut tuommoinen koija."
"Mutta väärin te puhutte miehet", rupesi joku vastustelemaan, "ei sitä
tule tupaa kymmenellä markalla huonoakaan. Ei se ole muuta kun turhan
päiväistä komeilemista tuollainen puhe!"
"Voi velikulta, mitähän sinäkin", rupesi Pekkolainen vastustajaa
kukistamaan.
"Ymmärrän ainakin yhtä paljon kuin tekin."
"Mitä sinä...!"
"Kyllähän se niin on", sanoi eräs isäntä, aikoen mennä asiassa
keskitietä, "ettei tupaa saa sillä hinnalla, mutta pian se olis ollut
Matin korjattava tuo, ei olisi enää pitkältä koossa pysynyt."
"Eei", yhtyi Pekkolainen: "läjään olis mennyt tuota päätä kuin tyhjä
säkki ja vielä mahdollisesti tappanut kakarajoukon sisälle."
Se oli niin hauskasti sanottu, että sitä täytyi purskahtaa koko joukon
nauramaan.
"Mutta se siinä nyt on paha", puhui äskeinen isäntä, "mihin Matti-parka
saa talvikortteerin joukkoineen".
Joku myönsi sen olevan tosin ikävän seikan; mutta hyvin suuri osa
jatkoi kaakotusta ja ilvettä.
"Olisi joutanut noista pulmusista, joita tuolla äitinsä ympärillä
häärii kuin varpusia ohraläjällä, muutama vähetä mökin kanssa", nauroi
muuan.
Pekkolainenkin, joka sivumennen sanoen, oli itse lapsiton, siitä taas
yltyi hartaasti nauramaan. Mutta kaikilla ei nauru enää ollut yhtä
raikas, sillä useat rupesivat nolostuneilta näyttämään.
Erään vanhan vaimon tunteet loukkautuivat joukon huvituksesta. Hän
virkkoi:
"Toisen vahingosta älä riemuitse, sillä onni sinunkin kanssasi
leikitsee."
Isku tuli parhaasen iloon. Se varmaankin kosketti tunteita useankin
rinnassa ja erittäinkin Pekkolaisen, joka nähtävästi sävähtäen kääntyi
vanhan Marketan puoleen ja koetti jatkaa kaakotustaan näyttääksensä
etteivät pienet asiat häneen koske. Mutta muutkin näkivät, että koski.
Nuoret miehet eivät niinkään arkoja olleet itsestään ja pilkan
laskeminen Marketasta alkoi heiltä käydä sujuvasti. Marketa pakeni
pois, ainoastaan tarpeen mukaan ja terävästi kieltänsä piesten. --
* * * * *
Palosta pelastetun rääsyläjän vieressä istui Nurkanperän Sanna
vaikerehtaen. Puolivuotiasta tyttöä piti hän rääsyihin käärittynä
sylissään ja koetti imettää. Helmaan nojasi itkien ja viluansa
valitellen kolmivuotias Tuppu, lakittoniin päin.
"Voi, voi, voi", valitti viisivuotias Liinu piehtaroiden äidin
vieressä.
"Lapsi-raukat, älkää te edes niin kovin itkekö ... minä oikein kuolen!"
huudahti äiti, ratketen tuskallisesti vaikertamaan.
Ympärillä seisoi joukko akkoja, osa itkien ja osa valittavilla
puheillaan osanottavaisuuttansa ilmaisten.
"Monella tavalla se hyvä Jumala vetää puoleensa meitä kurjia
syntis-raukkoja", huokasi siinä Korvisen emäntä ja pyyhki esiliinan
nurkalla silmäkuoppiaan.
"Niin", liitti siihen eräs naapurimökin vaimo. "Älä nyt Sanna-parka
anna murheen taakan niin raskaasti painaa mieltäsi. Pitää aina
ajatella, että jota Jumala rakastaa, sitä hän myös rankaisee."
Lapsi itki sylissä ja Sanna koetti sitä tyystyttää. Kyllä hän uskoi,
että asia niin oli kuin akka sanoi, että jota Jumala rakastaa, sitä hän
myös rankaisee. Mutta nyt tuntui se niin kovalta, niin raskaalta, että
luonto tahtoi kapinaan nousta.
"Hoh ... Herra armahda, kuinka minulla oli hätää! ei yksikään us-ko!"
Heistrokin Liisa hohkasi, viimeisen sanan lopputavun kiljahtaen itkuun
pillahtamalla. Hän nimittäin oli jo äsken kertonut, miten hän luuli
kylästä tullessaan oman tupansa palavan.
"Kyllähän sen arvaakin, kun jokainen menee omaan poveensa", sanoi joku.
"Ei yksikään sitä arvaa, joka ei ole koettanut omalla kohdallaan,
niinkuin minä", itki Heistrokin Liisa.
"Niin no, mutta et sinäkään sitä nyt niin kovin ole koettanut, eihän
sulta mitään ole palanut. Sanna yksin tässä joukossa sen kokenut on ja
tietää", selitti äskeinen vaimo. Heistrokin Liisa oikein kiukustui.
"Tiedän minä sen asian paremmin kuin sinä!" hän huusi vimmatusti. Mutta
samassa alkoi lapsi taas Sannan sylissä kipeästi itkeä ja muut
käänsivät huomionsa sinnepäin.
"Soo lastani, so ... soo... Voi rakas taivaallinen Isä! Mitä minä olen
tehnyt niin paljon kauheampaa syntiä, kuin muut, ettäs näin rankaiset?
mitä, mitähän?" Ja hän itki niin katkerasti.
"Kun meitä yksin näin kuritetaan. Te saatte kaikin mennä lämpöiseen
kotiinne ja panna omaan sänkyynne makaamaan, mutta me..."
"Kyllähän sitä muitakin rangaistaan, yhtä yhdellä ja toista toisella
kertaa, ei se kaikille yht'aikaa tapahdu", sanoi joku.
"Niinhän se on", alkoi sanoa Helpon Tiina, "mutta siihenkös se katsoo
ihmis-sydän. Oli se kuka hyvänsä, niin nurkumaan sitä tulee, kun
vahinko omalle kohdalle sattuu. Ei ole yksi parempi kuin toinenkaan."
"Jopahan", myönsivät muutamat, mutta Heistrokin Liisa muistutti:
"Kyllähän, mutta ei saisi toivottaa onnettomuutta muille silloin kun
itselle on juuri tapahtunut. Silloinhan ei kukaan kykenisi toisiaan
auttamaan."
"Enhän minä ole kellekään tällaista onnettomuutta toivottanut?" kysyi
Nurkanporän Sanna.
"Et olekaan juuri... Mutta sanoit sinä sitä, että kun sinulta vain
yksin paloi."
"Älä nyt hyvä ihminen niin kovin mun sanojani seulo. Ei sitä niin
huomaa mitä sanoo, kun on tuskassa. Lapsi-raukkani." Sanna huiskutti
Miinaa käsivarrellaan ja koetti korjata paremmin Tupun päähän
huiviriekaletta, joka siinä kihnatessa oli luisunut.
"Tuppu-parkani."
Huolien aalto ryntäsi taas päälle raskaana, kun tunsi että Tupun oli
niin kova vilu, pää oikein tutisi. Miina kitisi yhä, tietysti vilun
vaikutuksesta hänkin.
"Voi hyvä armias Isä! ... tuokin raukka nyt tässä vilustuu ja tulee
pahemmin kipeäksi kuin on ollutkaan. Vaikka kuollahan tässä täytyykin
meidän kaikkien ... ihan jok'ainoan, kun ei ole enää sitä huonoistakaan
kattoa, jonka alle päänsä kallistaisi." Hän painoi Tuppua helmaansa ja
itki.
"Menisit nyt lastesi kanssa jonnekin pyytämään yösijaa, viluhan niiden
tulee, eikä tässä enää pitkälle käy oleminen", sanoi joku toisesta
kylästä oleva vaimo.
"Kuka antanee yösijaakaan tällaiselle joukolle?"
"Herran tähden, mitä sinä puhut", huudahti sama emäntä, "eiväthän
ihmiset nyt niin armottomia olle missään mailmassa! Vaikka meille
tulisitte, jos ette likempää sijaa saa."
Puhe loppui siihen muutamaksi hetkeksi, sillä likellä asuvat eivät
mielellään ruvenneet puhumaan asiasta. Useimmat tunsivat, että jos
jotain sanoisi, niin olisi välttämätöntä kutsua kotiinsa, ja siihen ei
ollut halua.
"Heistrokin Liisaa, kuinka pyyhkäsi pois, kun ruvettiin puhumaan
yösijan annosta", ihmetteli Korvisen emäntä. "Hyvät ihmiset, kuinka on
tyly, vaikka juur'ikään kertoi, kuinka hänellä oli hätää, kun luuli
oman tupansa palavan. Voi sitä ihmisluontoa. Olis nyt luullut
kaksinkäsin vetävän naapuriansa kotiinsa, kun tällainen onnettomuus
tapahtui."
"Sanoa Heistrokin Liisaa! Tuskissa ne ystävät koetellaan", säesti
Helpon Tiina.
"Tule meille Sanna lastesi kansia", jatkoi hän. "On siellä ainakin
lämmintä tulevaksi yöksi, vaikka ei muuta olisikaan. Mutta sitä lintu
linnulle, jota linnulla itselläkin."
"Kiitoksia Tiina."
Sanna katseli tuleen, joka vielä jokseenkin voimallisesti paloi, sillä
huone oli juuri läjään räsähtänyt. Tunsi jonkullaisia kiitollisuuden
tunteita niitä kohtaan, jotka siinä vielä sammutuspuuhissa hyörivät,
vaikka kaikki pelastamisen toivo oli jo aikaa ohi mennyt.
"Siinä se oli koti", sanoi Sanna ajatuksissaan.
Yksi toisensa perään lähtivät akat pois -- kotiinsa.
"Eikö niitä leipiä saatu pois yhtään, Liinu?" kysyi Sanna tytöltään.
"En minä ole ainakaan nähnyt."
"Ei kattoa pään päällä ... ei ainoatakaan leipää!..."
Siinä yksinään istui kivellä, kyynärpää polven ja poski käden nojassa,
Nurkanperän Matti, ja tuijotti tuleen, jonka ympärillä vielä viimeiset
sammuttajat häärivät ja koettivat sitä, nyt äkillisen innon valtaamina
kokonaan masentaa, ettei muka enää ryhtyisi hävittämään niitä muutamia,
jo osiksi hiiltyneitä hirrenpätkiä, joita oli revitty irti seinistä,
ennenkuin kokonaan paloivat.
Tuota puuhaa Matti koneellisesti katseli, vaikka ei hän sitä ajatellut.
Miehen sydämellä oli raskas taakka. Puutetta oli heillä ollut ennenkin,
mutta sitä olivat he kaikin jo tottuneet sietämään ... se oli tullut
jokapäiväiseksi elämäksi. Vaan kuitenkin oli ollut aina lämmintä ja
kotoista tuossa vanhassa mökissä.
Mutta nyt?
Tuossahan hän ne näki, kaikki neljä lastansa itkevän ja juoksentelevan,
mihin milloinkin, ikään kuin kodittomat lampaat -- viides äidin
sylissä -- ja ne olivat hänen. Ei kukaan muu ihminen mailmassa
ollut velvollinen niistä huolta pitämään. Hän yksin oli heidän
elättämisestään edesvastuussa yhteiskunnalle ja kasvatuksesta Jumalalle.
Nyt koti oli tuossa, ahnaiden liekkien uhrina, savuna ilmaan mennyt,
osa hiilinä ja tuhkana jäi siihen vielä jälkeenpäinkin katkeraksi
muistoksi tästä hirmuisesta yöstä.
Ei ollut leivänpalaa, ei edes kuivettunutta silakan päätä omasta
varasta, jolla tyydyttää omaa ja lasten nälkäisiä vatsoja aamulla. Niin
aamulla! Missä sitä aamua nyt sitten vastaan otetaan? Tässäkö entisen
kodin raunioilla kylmässä pakkasessa ... kuolla siinä kaikin ja kadota
kodin kanssa yht'aikaa?
Eihän siitä elämisestä enää puhettakaan. Työtä ei saa kuin silloin
tällöin. Mökin hintaa ei ikänä enää saa kokoon. Entinenkin oli
häärahoilla ostettu! Ei kukaan ainakaan ota huoneeseensa tällaista
joukkoa pitemmäksi aikaa. Mahdollisesti vuorokaudeksi tahi pariksi
riittää ihmisten armo ja sillä tavoin saa kulkea vuorokausi ja talo,
koskaan lakkaamatta kuin Jerusalemin suutari, siksi kuin väsyy ... ja
kuolee nälkään. Raskas huokaus nousi ahdistetusta rinnasta. Hän oikasi
lyhyttä vartaloansa ja katseensa kiintyi Aukusti-nimiseen
seitsenvuotiseen poikaan, joka oli ottanut vapaaksi heitetyn ruiskun
suihkupillin käsiinsä koettaaksensa, muka hänkin, vettä tuleen ohjata.
Huviksensa lapsi tahtoi koetella, kuten ehkä useat muutkin tässä... Ei
sieltä tullut vettä, kun ei kukaan painellut.
"Sinä siinä!"
Muuan nuorekas mies tempasi äkäsisesti pillin pojan kädestä ja tyrkkäsi
ynseästi. Samassa muutamat alkoivat painella. Pillin pitelijä käänsi
vesisuihkun Aukustin niskaan. Surkeasti poika kiljahti, horjahti ja
satutti kätensä palavaan tuhkaan samalla kun kylmä vesi ilkeästi
niskasta valui pitkin ruumista.
"Hä-hä-hä-hääh!..." nauroivat painajat ja suihkunohjaaja.
Julmasti kiroten ryntäsi Nurkanperän Matti hätyyttäjän kimppuun ja
pukkasi hänet suullensa maahan. Suihkupilli joutui kahakassa
pitelijänsä kädestä omiin hoteisiinsa ja sattui laskemaan hyvän
kulauksen samaisen nuoren miehen naamaan, saattaen tämän samalla
toisten huviksi kovasti äkältelemään.
"... ei saata antaa edes lasten olla rauhassa ... oikein täytyy
ylenmäärin suuttua", puhui Matti syvällä äänellä. Mutta samassa, kun
oli miehen kumoon survaissut, hän ikään kuin hämmästyi tekoansa ja
alkoi vetäytyä poispäin.
Poika tuli isänsä luo itkien:
"Kättäni polttaa, isä, ja minä olen niin märkänä..."
"Suus kiinni! Jaska on rikas ja röyhkiä... Mutta ei sitä köyhääkään
sentään tappaa saa", Matti alkoi pauhata. Kiukku ei tahtonut lähteä
luonnosta ... ei saanut itseänsä hillityksi, vaikka tahtoi.
Jaska oli hirmuinen, kun ylös nousi ... hän haukkui ja kirosi.
Ihmiset kuuntelivat pystyssä korvin. Kumpaisenkin riitapuolen asiaa
ruvettiin puolustelemaan. Mattia se kovasti masensi, kun vielä muutkin
rupesivat tuon konnan työtä puolustamaan ... eivät edes häpeä.
Jaska pakkasi Matin kimppuun. Mutta Matti ei ollut tappelumiehiä ...
pakeni poispäin ja toivoi saavansa rauhassa olla ja katui jo
äskeistäkin menettelyänsä. Kun poika valitti kättänsä polttavan, niin
Matti vei vesiastian luo ja käski sinne pistää.
"Polttaako vielä?" kyseli isä.
"Ei se enää niin..."
Jaska pauhasi:
"... kehtaa, sen kuvainen, kimppuun ruveta käymään, kun ihmiset
sammuttamaan ovat tulleet, muutama kerjäläinen, mutta odota!"
"Ei se sinulta vahinko ollut, varsin sinä sen pojan päälle vettä
panit", uskalsi joku huomauttaa. Mutta häntä rupesivat useat muutkin
vastustamaan, ei ainoastaan asianomainen; vahingossa väittivät
tapahtuneen.
"Ja jos ei niin vahingossakaan, vieläpä kun juttukin! Kerranko sitä
tehdään sellaista leikkiä."
Matti kuuli kaikki ja tunsi yhä katkerammaksi kohtalonsa.
"Polttaako vielä?" hän pojalta kysyi.
"Se taas poltaa", uikutti poika ja pani käden uudestaan veteen.
Vähitellen ihmiset siirtyiliväät palopaikalta lämpöisiin koteihinsa
rauhallisin tuntein. Muutamia joutilaampia enää siinä hehkuvan
hiilustan ympärillä hääräili. Sanna, Miinaa kannellen, liikkui sinne
tänne, nähtävästi ilman mitään tarkoitusta. Liikkui vain ja unohti että
yö oli tulossa eikä yösijaa ollut. Lapset toisinaan siitä huomauttivat,
kysellen mihin mentäisiin. Mutta ei äiti siihen vastannut. Eihän tästä
mihinkään sopinut liikkua ennenkuin tuli sammuu Se oli jonkullaisena
vaistomaisena tietoisuutena.
Matin kanssa eivät he olleet koko iltana saattaneet puhua juuri mitään.
Kun sitä koetti tuntui siltä, kuin suru olisi raskaammin painanut
kuullessa kumppaninsa valituksia. Lohdutusta eivät he uskaltaneet
toisiltaan toivoakaan.
Mutta välttämättömyys sai vihdoin Matin asioita käytännöllisemmältäkin
kaunalla ajattelemaan. Astuen vaimonsa luo hän sanoi:
"Minnekähän me tästä nyt?" Ei tullut kysymystään pitemmälle
jatkaneeksi.
"Voi hyvä Jumala!"
Vaimo alkoi itkeä.
Lapset hääräsivät hiilustan ympärillä lämmintänsä etsien.
Matti tunsi että häneltäkin pyrki itku, mutta koetti rohkaista
itseänsä.
"Tuota ... ei se nyt itkulla mahtane paremmaksi tulla ... jonnekin
täytyy mennä suojaa pyytämään." Matin ääni tahtoi sortua.
Sanna katseli ympärillensä ja huomasi nyt vasta ettei montaa ihmistä
enää näkynytkään. Ei ketään naapureita, ei valkeatakaan heidän
tuvistaan. Heistrokissakin jo maattiin.
"Ei Heistrokin Liisa edes heille käskenyt yöksi, vaikka on niin iso
tupa ja vähä väkeä", virkkoi Sanna.
"Tietäähän sen, että vastahakoisia ne ovat vastaan ottamaan ... eihän
ne mielellään. Mutta tähänkö sitä nyt sitten pitää kylmettyä ja
kuolla?"
"Kuolema, kuolema tässä tulee ihan paikalla, ei näin kurjia ole
mailmassa muita!" valitti Sanna.
"Mutta eihän nyt niin armottomia olle ihmiset, etteivät huoneen
lämmintä anna, jos pyytämään menette, kun on tällainen vahinko tullut",
arveli muuan poikanen, joka seiseli siinä.
Se tuotti jotain rohkeutta ja lohdutusta Matin rintaan. Tekee hyvää
vähäinenkin hyväntahtoisuuden osoitus, kun on oikein sen tarpeessa.
"Kai ne nyt sentään, vaikka vastahakoisestikin antavat, kun pyytämään
menee. Enköhän mene Heistrokkiin?" kysyi Matti vaimoltansa.
"Meidän on vilu, saako mennä Heistrokkiin äiti?" tuli Liinu sanomaan ja
Aukusti perässä.
"Täytyyhän sitä jonnekin ... koettaisit sinne Heistrokkiin. Helpon
Tiina kyllä käski heille, mutta hänelläkin on niin pieni tupa eikä ole
tottunut lasten kitinää yöllisellä ajalla kuulemaan ja sinne on niin
pitkä."
Matti lähti. Päässä risteili monellaisia synkeitä ajatuksia ja sydän
tuntui raskaalta. Ei ollut miehellä ennenkään suuria ollut maallista
varallisuutta, olihan sen verran, että oli joukkoineen päässyt päivästä
toiseen kituuttamaan. Mutta tupa-rähjä oli ollut edes koti. Nyt ei ole
kotiakaan ja, Jumala ties' koska enää sellaisen saa.
"Nuo kelvottomat rääsyt ja lapsiliuta ovat nyt ainoa omaisuus!"
"Toisten mökkiläisten perheet saavat rauhallisesti nyt nukkua
kodeissaan ja minun yksin... Miksi ankara sallimus antoi mökin palaa
minulta, juuri minulta, kaikkein köyhimmältä?"
Ja Matin luonto tahtoi nousta kapinaan sallimuksen oikkuja vastaan.
Hänen korvaansa oli kuulunut, kun joku äsken kertoi, että Pekkolainen
oli tätä vahinkoa arvostellut kymmenen markan arvoiseksi.
"Kymmenen markan!"
Olisi tuossa ollut Pekkolainen, niin kimppuun olisi käynyt, mokoman
tunnottoman.
Jo kopisti hän Heistrokin ovella ja lujasti kopistikin. Kovin kiukutti
vielä, kun Pekkolaista ajatteli.
Heistrokin tuvasta ei kuulunut mitään vastausta. Matti siirtyi ikkunan
alle ja koputti lasiin.
"Yösijaa minun olis pitänyt joukolleni pyytää, kun..."
Hän kuunteli. Ei hiiskaustakaan kuulunut. Vielä pari kertaa hän
sormenpäillä koetti ikkunaan.
"Voi hävyttömiä!" hän ääneensä virkkoi, niin että sisään varmaankin
kuului. "Kyllähän tuon nyt jo kuulevat, mutta ei ole vain yhtään halua
auttaa kerjäläisiä, rikkaita kun ovat nyt meidän rinnalla."
Kohta avasi mökkinsä oven Helpon Tiina, kun koputuksen kuuli. Siunasi
hartaasti, kun Sanna kertoi, ettei Heistrokin Liisa ollut yösijaa
antanut.
"Voi sentään", hän sanoi, "entä ei yhtään sitä mennä omaan poveensa ...
ei yhtään."
"Ei ne ajattele sitä", sanoi Sanna. "Minä sanoin Matille, että mennään
Tiinan luo, kyllä se antaa."
"No Jumala armahda, mihinkä sitä mennään, jos ei ihmisiin. Haetaan
navetasta olkia pahnaksi tuohon lattiaan, että saatte koettaa levolle
panna."