Olin juuri alkanut leipoa joitakin kakkuja Amuljaa varten, kun Bara
Rani ilmestyi näkymölle. »Siunatkoon», huudahti hän, »ovatko asiat jo
niin hullusti, että sinun täytyy itse leipoa kakkuja syntymäpäiväksesi?»
»Eikö ole ketään muuta, jolle niitä voin leipoa?» kysyin minä.
»Sellaisena päivänä ei sinun pitäisi kestitä meitä, vaan meidän sinua.
Minä olin juuri aikeissa valmistaa sinulle jotakin herkkua, kun kuulin
kamalan uutisen, joka sai minut ihan suunniltani. Viiden-kuudensadan
miehen suuruinen rosvojoukkio kuuluu murtautuneen erääseen rahastoomme
ja vieneen sieltä mukanansa kuusituhatta rupiaa. Heidän arvellaan
lähiaikoina käyvän talossamme ryöstämässä.»
Minä tunsin mieleni melkoisesti keventyvän. Rahat siis olivat sentään
omia rahojamme. Olisin mieluimmin kohta kutsunut Amuljan sanoakseni
hänelle, että hän voi antaa setelit miehelleni ja jättää selitykset
minun asiakseni.
»Sinä olet tosiaankin ihmeellinen olento!» huudahti kälyni nähdessään
vaihtuvan ilmeeni. »Etkö ollenkaan pelkää?»
»Minä en sitä usko», sanoin minä. »Miksi he taloamme ryöstäisivät?»
»Sinä et sitä usko! Kuka sitten olisi uskonut heidän hyökkäävän
rahastoomme?»
Minä en vastannut mitään, kumarruin vain kakkujeni yli, joita täytin
hienonnetuilla kookospähkinöillä.
»Niin, täytyypä tästä lähteä», sanoi Bara Rani katseltuaan minua
pitkään. »Minun täytyy jutella Nikhil-veljeni kanssa ja pitää huolta
siitä, että rahani lähetetään Kalkuttaan, ennenkuin on liian myöhäistä.»
Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun minä heitin kakkuni sikseen ja
syöksyin pukuhuoneeseeni sulkien sen sisäpuolelta. Mieheni nuttu, jonka
taskussa avaimet olivat, riippui vielä siellä — niin muistamaton hän
oli. Minä irroitin renkaasta rautaisen kassakaapin avaimen ja piilotin
sen vaatteisiini.
Oveen koputettiin. »Minä olen pukeutumassa», huusin minä. Sitten kuulin
Bara Ranin sanovan: »Aivan äsken näin hänet vielä kakkuja leipomassa,
ja nyt hän on jo itseänsä koristelemassa. Mitä hän tämän jälkeen
keksinee? Luultavasti on jälleen kysymyksessä jokin _Bande Mataram_
kokous. Kuulehan, sinä ryövärien kuningatar», huusi hän minulle,
»lasketko siellä saalistasi?»
Heidän mentyänsä minä avasin kassakaapin. En tiedä, miksi sen tein;
kenties toivoin salaa, että kaikki oli ollut pelkkää unta. Mitäpä, jos
laatikon avattuani löytäisin kultakääröt paikaltansa? Mutta ei, se oli
tyhjä, niin tyhjä kuin pettämäni luottamus.
Minun täytyi pukeutua näön vuoksi uudelleen. Minä järjestin tukkani
toisin, aivan suotta. Kun tulin ulos, ivaili kälyni: »Kuinka monta
kertaa sinä tänään pukeudut?»
»Tänään on syntymäpäiväni», vastasin minä.
»Sinulle kelpaa mikä tekosyy tahansa», jatkoi hän. »Minä olen tuntenut
paljon turhamaisia ihmisiä, mutta sinä viet voiton kaikista.»
Olin juuri aikeissa lähettää kutsumaan Amuljaa, kun eräs palvelija toi
minulle pienen kirjelapun. Se oli Amuljalta.
»Sisar», kirjoitti hän, »te kutsuitte minut luoksenne tänä iltana,
mutta minusta näytti paremmalta olla viivyttelemättä. Minä suoritan
ensin antamanne tehtävän ja tulen sitten prasadilleni, kenties
verrattain myöhään.»
Mihin hän aikoikaan lähteä rahoja takaisin viemään? Mihin uusiin
vaaroihin poika parka syöksyikään? Kurja nainen, sinä voit vain
lähettää hänet menemään kuin nuolen, mutta et kykene kutsumaan häntä
takaisin, jos et osaa maaliin.
Minun olisi pitänyt heti tunnustaa olevani ryöstön toimeenpanija.
Mutta me naiset elämme ympäristömme luottamuksesta — se on meidän koko
maailmamme. Jos käy ilmi, että olemme tuon luottamuksen pettäneet, niin
olemme menettäneet sijamme maailmassamme. Meidän on silloin seisottava
särkemämme raunioilla, ja terävät särmät haavoittavat meitä alinomaa.
Rikkominen on helppoa, mutta sovittaminen ylen vaikeata, varsinkin
naiselle.
Muutamiin aikoihin en ole enää voinut luontevasti lähestyä miestäni.
Kuinka voinkaan nyt mennä yht'äkkiä hänelle kertomaan tämän kauhean
uutisen? Hän tuli tänään myöhään aterialle — kello oli lähes kaksi. Hän
oli hajamielinen eikä juuri koskenutkaan ruokaan. Minä en voinut edes
kehoittaa häntä ottamaan lisää. Täytyi kääntää kasvoni toisaalle ja
pyyhkiä pois kyyneleeni.
Minun teki kovin mieli sanoa hänelle: »Tulehan huoneeseemme ja lepää
hetkinen; sinä näytät kovin väsyneeltä.» Olin juuri aikeissa avata
suuni, kun palvelija kiiruhti ilmoittamaan, että poliisitarkastaja oli
tuonut Pantšun palatsiin. Mieheni kasvot kävivät entistä synkemmiksi,
ja hän lähti huoneesta kesken ateriaansa.
Kohta senjälkeen ilmestyi Bara Rani. »Miksi et ilmoittanut minulle
Nikhilin tännetulosta?» valitti hän. »Hän saapui niin myöhään, että
ajattelin ehtiväni sillä välin kylpeä. Kuinka ihmeessä hän suoriutui
niin pian ateriastansa?»
»Oliko sinulla jotakin asiaa hänelle?»
»Mitä se merkitsee, että te molemmat lähdette huomenna Kalkuttaan?
Saatte uskoa, etten minä jää yksin tänne. Minua säikähdyttäisi täällä
jokainen risahdus, nyt, kun kaikenlaiset rosvot täällä elämöivät. Onko
ihan päätetty asia, että matkustatte huomenna?»
»On», vastasin minä, vaikka vasta nyt asiasta kuulin ja sitäpaitsi
pakostakin ajattelin, että siihen mennessä voi sattua sellaista, mikä
teki ihan yhdentekeväksi, matkustimmeko vai emme. En kyennyt ollenkaan
kuvittelemaan, millaiseksi elämämme sitten muodostuisi; kaikki näytti
minusta hämyiseltä ja aavemaiselta.
Muutaman tunnin kuluessa täytyi salatun kohtaloni käydä ilmi. Eikö
ollut ketään, joka voi pidättää näiden tuntien kiitävää kulkua, jotta
minulle jäisi aikaa korjata asiain tilaa, mikäli siihen kykenin? Aika,
jonka paha siemen makaa maan peitossa, on pitkä — niin pitkä, että
kerrassaan unohtaa sen versomisvaaran. Mutta näkyviin ehdittyänsä se
kasvaa niin nopeasti, ettei ole aikaa sitä peittää, ei nutunliepeellä,
ei ruumiillaan, eipä elämälläänkään.
Minä koetan olla sitä ajattelematta, koetan pysytellä tylsänä ja
toimettomana, kunnes kaikki sortuu. Sortukoon — parin päivän kuluttua
on kaikki ohi: paljastus, pilkka, sääli, kyselyt, selittelyt, kaikki.
Minä en voi unohtaa Amuljan kasvoja; ne olivat kauniit, antaumuksen
kirkastamat. Hän ei odottanut epätoivoisena kohtalon tuhoavaa
iskua, vaan syöksyi rohkeasti päin vaaraa. Minä kunnioitan häntä
kurjuudessani. Hän on minun nuori lunastajani. Hän otti ikäänkuin
leikillään syntini taakan kannettavaksensa. Hän tahtoi minut pelastaa
alistumalla rangaistukseen, jonka olisi pitänyt kohdata minua. Mutta
kuinka minä voin kestää Jumalani peloittavan armon?
Lapseni, rakas lapseni, minä kumarran sinua. Pieni veljeni, minä
kumarran sinua. Sinä olet puhdas, sinä olet kaunis, minä kumarran
sinua. Jospa tulisit syliini, seuraavan syntymäsi jälkeen, minun omana
lapsenani — sitä minä rukoilen.