Huhuja alkoi kierrellä kaikkialla. Poliisimiehet olivat alinomaa
liikkeellä.. Palvelijamme olivat kovin kiihdyksissään.
Khema, palvelijattareni, tuli luokseni ja sanoi: »Armollinen rouva,
ottakaa Jumalan nimessä minun kultaiset kaulavitjani ja rannerenkaani
ja pankaa ne talteen kassakaappiinne!» Kenelle olisinkaan selittänyt
itse kutoneeni koko tämän vaikeuksien verkon ja joutuneeni nyt itsekin
sen vangiksi? Minun täytyi näytellä suopean suojelijan osaa ja ottaa
haltuuni Kheman korut ja Thakon säästörahat. Maitoeukkokin toi
huoneeseeni kirstun, joka sisälsi Benaresista ostetun _sarin_ ja vähän
muutakin arvokkaaksi katsottua irtaimistoa. »Minä sain nämä teidän
häittenne aikana», selitti hän.
Kun kassakaappini huomenna avataan heidän läsnäollessaan — Kheman,
Thakon, maitoeukon ja muiden... Minä en tahdo sitä ajatellakaan! Yritän
mieluummin kuvitella, kuinka on oleva laita, kun tämä _magh_-kuun
kolmas päivä vuoden kuluttua palaa. Ovatko kotoisen elämäni haavat
silloin yhtä verekset kuin nyt?...
Amulja kirjoittaa tulevansa vasta myöhemmin illalla. En voi istua
toimetonna, ajatuksiani hautoen. Ryhdyn jälleen leipomaan pari kakkua
häntä varten. Minä olen jo leiponut koko joukon, mutta minun täytyy
vielä jatkaa työtäni. Kuka ne syö? Minä ja’an ne palvelijoille. Minun
täytyy se tehdä vielä tänä iltana. Tänä iltana loppuu armonaikani.
Huomenna en enää voi tehdä mitä tahdon.
Minä jatkoin leipomista uupumatta. Aika ajoin minusta tuntui siltä,
että kuului melua yläkerrasta, huoneistamme. Oliko mieheni kenties
kaivannut kassakaapin avainta ja oliko Bara Rani kutsunut kaikki
palvelijat auttamaan etsinnässä? Ei, minä en saa välittää tuosta
hälinästä; on parasta sulkea ovi.
Olin juuri aikeissa niin tehdä, kun Thako syöksyi huohottaen sisään:
»Armollinen rouva, armollinen rouva!»
»Mene matkaasi!» tiuskaisin minä. »Jätä minut rauhaan!»
»Bara Rani lähetti teitä kutsumaan», jatkoi tyttö. »Hänen
veljenpoikansa on tuonut Kalkuttasta ihmeellisen koneen. Se puhuu
niinkuin ihminen. Tulkaahan kuuntelemaan!»
En tiennyt, pitikö nauraa vai itkeä. Täytyikö tosiaankin
ilmestyä näkymölle gramofonin tällaisella hetkellä kaiuttelemaan
teatterilaulujensa nenä-ääniä! Millainen kauhistuttava esine onkaan
ihmistä matkiva kone!
Illan varjot alkoivat laskeutua. Minä tiesin Amuljan ilmoittautuvan
heti palattuaan, mutta en voinut enää odottaa. Kutsuin palvelijan ja
sanoin: »Mene sanomaan Amulja Babulle, että minä pyydän häntä tulemaan
heti tänne!» Mies saapui hetkisen kuluttua takaisin ilmoittaen, ettei
Amulja ollut vieläkään kotona — hän oli ollut jo kauan poissa.
»Poissa!» Tuo sana kaikui korvaani valituksen tavoin tihenevässä
pimeydessä. Amulja poissa! Oliko hän siis tullut kuin painuvan päivän
säde kadotakseen iäksi? Kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaarat
välkähtelivät esiin ajatuksissani. Minä se olin lähettänyt hänet
kuolemaan. Jos hän oli käynyt pelottomasti sitä päin, niin se vain
osoitti hänen sielunsuuruuttaan. Mutta miten voisinkaan tästä lähtien
elää yksinäni, ilman häntä?
Minulla ei ollut Amuljalta muuta muistoesinettä kuin pistooli, hänen
veljenlahjansa. Se tuntui minusta Sallimuksen viittaukselta. Jumalani
oli nuorukaisen hahmossa antanut minulle mahdollisuuden pestä pois tuon
rikoksen, joka oli myrkyttänyt elämäni juuria myöten — oli antanut sen
ja oli kadonnut. Millainen vapahtavan armon runsaus piilikään tässä
rakkauden lahjassa!
Minä avasin laatikon, otin pistoolin esille ja kohotin sen nöyrän
kunnioittavasti ohimolleni. Samassa soivat talomme temppelin
malmirummut. Minä heittäydyin pitkäkseni rukoilemaan.
Illalla minä kestitsin koko talon väkeä leivoksillani. »Oletpa
valmistanut oivallisen syntymäpäiväjuhlan, vieläpä ihan yksin!»
huudahti kälyni. »Mutta sinun pitää jättää meillekin jotakin
tekemistä.» Samassa hän viritti gramofoninsa ja antoi kalkuttalaisten
laulajattarien kimakkain äänten kaikua. Tuntui siltä, kuin olisi ollut'
tallissa, hirnuvien varsojen keskellä.
Juhla-aterian päätyttyä oli jo verrattain myöhä. Minun teki äkkiä mieli
lopettaa syntymäpäiväjuhlani koskettamalla kunnioittavasti mieheni
jalkoja. Menin makuuhuoneeseen ja näin hänen sikeästi nukkuvan. Päivä
oli ollut hänelle vaikea, rasittava. Minä kohotin ihan, ihan hiljaa
moskiittiverkon kulmaa ja laskin pääni hänen jalkojensa viereen.
Hiukseni varmaan koskettivat häntä, sillä hän liikahdutti unessa
jalkojaan ja työnsi pääni pois.
Minä lähdin ulos ja istuuduin lännenpuoliselle kuistikolle. Etäällä
näkyi silkkiäispuu, joka oli kadottanut kaikki lehtensä ja seisoi siinä
karuna kuin luuranko. Kasvavan kuun sirppi oli painumassa sen taakse.
Yht'äkkiä minusta tuntui siltä, että taivaan tähdetkin pelkäsivät
minua, että koko öinen maailma katseli minua karsaasti. Miksi? Siksi,
että olin yksin.
Luomakunnassa ei ole lohduttomampaa olentoa kuin ihminen, joka on
yksin. Sekään, jonka omaiset ovat kaikki kuolleet, toinen toisensa
jälkeen, ei ole yksin - hänelle tulee seuraa haudan tuolta puolen.
Toisin on laita sen, jonka omaiset ovat vielä elossa, mutta etäällä,
saavuttamattomissa, sen, joka on kirvonnut erilleen täyden kodin
värikkäästä piiristä. Hänet nähdessään tähtien kaikkeuskin tuntuu
säikkyvän hänen pimeyttänsä.
Minä en ole siellä, missä olen. Olen etäällä niistä, jotka asuvat
ympärilläni. Minä elän ja liikun äärettömän eronkuilun reunalla,
epävakaisena kuin kastepisara lootuksen lehdellä.
Miksi ihmiset eivät muuttuessaan muutu kokonaan? Katsoessani sydämeeni
näen siellä kaikki mitä ennenkin - tällä kertaa vain ankaran sekasorron
vallassa. Hyvässä järjestyksessä olleet asiat ovat nyt ihan sekaisin.
Helmet, jotka oli liitetty kaulanauhaksi, ovat vierineet maan tomuun.
Ja sydämeni murtuu.
Tahtoisin kuolla. Ja kumminkin on sydämessäni kaikki yhä elossa:
kuolemakaan ei ole minulle kaiken loppu, se näyttää tuovan mukanansa
sitäkin suurempia katumuksen tuskia. Se mikä on lopetettava, on
lopetettava tässä elämässä — muuta keinoa ei ole.
Anna minulle anteeksi vielä tämä kerta, Jumalani! Kaiken sen, minkä
olet antanut minulle elämän rikkaudeksi, olen minä itse tehnyt
itselleni taakaksi. En voi sitä enää kantaa, en voi sitä heittää pois.
Oi Herra, anna vielä kerran helistä niiden suloisten huilunäänien,
joita soittelit minulle muinoin, aamutaivaani rusottavalla rannalla
seisten — ja salli kaikkien vaikeuksieni helposti selvitä! Ainoastaan
sinun huilusi sävelet voivat ehjentää särkyneen ja puhdistaa
tahraantuneen. Luo minun kotini uudelleen soitannollasi! Muuta
pelastuskeinoa en tiedä.
Minä heittäydyin pitkäkseni permantoon ja nyyhkin ääneen. Minä rukoilin
armoa — vähän armoa jostakin ja joltakin, pakopaikkaa, jonkinlaista
anteeksiannon merkkiä, toivoa, joka voisi johtaa johonkin päätökseen.
»Herra», vannoin minä itsekseni, »minä makaan tässä odottaen, yhä
odottaen, koskematta ruokaan ja juomaan, kunnes kohotat siunaavan
kätesi minun ylitseni.»
Samassa kuulin askelia. Kukapa tietää, eivätkö jumalat näyttäydy
kuolevaisille? En uskaltanut kohottaa kasvojani, sillä pelkäsin
lumouksen siitä särkyvän. Tule, ah, tule ja salli jalkasi koskettaa
päätäni! Tule, Herra, ja laske jalkasi sykkivälle sydämelleni ja salli
minun samassa kuolla!
Hän tuli ja istuutui luokseni. Kuka? Mieheni. Tuntiessani hänen
läsnäolonsa minä olin mennä tainnoksiin. Sitten puhkesi sydämeni
koko tuska hillittömäksi kyyneltulvaksi. Minä puristin hänen
jalkojansa rintaani vasten — oi, miksi ei niiden jälki voinut jäädä
lähtemättömäksi!
Hän silitteli hellästi hiuksiani. Nyt minä voin ottaa kantaakseni
julkisen nöyryytyksen ja laskea sen sovitusuhrina Jumalani jalkojen
eteen.
Mutta sydäntäni rasittaa se ajatus, että yhdeksän vuotta sitten
häissäni helisseet ja minua tähän taloon tervetulleeksi laulaneet
huilut ovat iäkseni mykistyneet. Mikä rangaistus voisikaan olla
kyllin ankara kohottaakseen minut jälleen morsiameksi koristettuna
morsiusistuimelleni? Kuinka monta vuotta, kuinka monta ikäkautta,
kuinka monta maailmanikää täytyykään kulua, ennenkuin löydän tien
siihen paikkaan, missä olin yhdeksän vuotta sitten?
Jumala voi luoda uusia olioita, mutta kykeneekö hänkään luomaan
uudelleen sitä, mikä on hävitetty?