Minä menin ovelle ja huusin vielä kerran; »Amulja!»

Hän oli jo poissa.

»Kuka siellä?»

»Palvelijanne, armollinen rouva!»

»Mene sanomaan Amulja Babuile, että minä haluan häntä puhutella.»

En tiedä, mitä oikeastaan tapahtui — Amuljan nimi kenties oli miehelle

outo — mutta hän palasi aivan kohta, Sandip mukanaan.

»Samassa silmänräpäyksessä, jolloin lähetitte minut pois», sanoi hän

sisään astuessaan, »minä aavistin, että kutsutte minut takaisin. Kuun

vetovoiman vaikutusta ovat molemmat: luode ja vuoksi. Olin niin varma

asiasta, että jäin käytävään odottamaan. Nähdessäni palvelijan tulevan

huoneestanne sanoin hänelle: 'Minä tulen, minä tulen heti!' — ennenkuin

hän ehti virkkaa sanaakaan. Voitte uskoa, että tuo takamaalainen oli

ihmeissään! Hän tuijotti minuun suu auki, ikäänkuin olisi luullut

minun osaavan noitua. — Kaikki maailman taistelut, kuningatar»,

jatkoi Sandip juttuansa, »ovat todellisuudessa hypnoottisten voimien

kamppailua. Loitsu vasten loitsua — äänettömiä aseita, jotka osuvat

näkymättömiinkin maalitauluihin. Teistä olen vihdoinkin löytänyt

vertaiseni vastustajan. Minä tiedän, että viinenne on täysi, te taitava

soturikuningatar! Te yksin olette kyennyt lähettämään Sandipin pois ja

kutsumaan hänet takaisin, omaa herttaista tahtoanne noudatellen. Nyt

makaa riista jalkainne edessä. Mitä aiotte sille nyt tehdä? Odottaako

sitä _coup de grãce_, vai suljetteko sen häkkiin? Joka tapauksessa

minä varoitan teitä, kuningatar: te tulette huomaamaan, että otuksen

surmaaminen on yhtä “vaikea tehtävä kuin sen kahlehtiminenkin.

Missään tapauksessa teidän ei pidä tuhlata aikaa taika-aseittenne

käyttelemiseen.»

Sandip varmaan aavisti häviön lähestyvän ja jaaritteli senvuoksi

taukoamatta, aikaa voittaakseen, vastausta odottamatta. Hän tiesi

varmaan, että olin lähettänyt palvelijan hakemaan Amuljaa, jonka nimen

mies epäilemättä oli maininnut. Siitä huolimatta hän oli tahallaan

käyttänyt tuota temppua. Hän tahtoi estää minua sanomasta, että olin

aikonut puhutella Amuljaa enkä häntä. Hänen sotajuonensa oli kuitenkin

tehoton; se ilmaisi vain hänen heikkouttansa. Minä päätin olla

väistymättä jalan leveyttäkään voittamaltani alueelta.

»Sandip Babu», sanoin minä, »minua ihmetyttää, että voitte pitää

loppumattomia puheita ollenkaan takertumatta. Opetteletteko te ne

ennakolta ulkoa?»

Sandipin kasvoihin syöksähti veri.

»Olen kuullut», jatkoin minä, »että ammattipuhujillamme on kirja

täynnä kaikenlaisia valmiita puheita, joita he voivat sovittaa mihin

tilaisuuteen tahansa. Onko teilläkin sellainen kirja?»

Sandip kirskui vastauksensa hampaittensa lomitse. »Luoja on

lahjoittanut teille naisille keimailukyvyn suuren lahjan ja sitäpaitsi

on teillä apunanne muotiompelija ja jalokivikauppias; mutta älkää

luulko, että me miehet olemme ihan avuttomat...»

»Teidän olisi parempi vielä kerran silmäillä kirjaanne, Sandip Babu. Te

sekoitatte kaikki asiat. Niin käy, kun yrittää opetella kaikki ulkoa.»

»Mitä!» huudahti Sandip menettäen kokonaan malttinsa. »Tekö häpäisette

minua tuolla tavoin! Te, jonka tunnen perinpohjin! Mitä...» Hän ei

saanut enempää sanotuksi.

Sandip, tuo mahtava loitsija, on kerrassaan avuton, kun hänen loitsunsa

osoittautuu tehottomaksi. Kuningas on äkkiä muuttunut moukaksi. Kuinka

ilahduttavaa onkaan nähdä hänet avuttomana! Mitä loukkaavammaksi hänen

karkeutensa kävi, sitä väkevämpänä kuohui minussa tuo ilo. Hänen

kiemurtelunsa, joiden avulla hän tapasi kietoa minut pauloihinsa, eivät

enää vaikuta, — minä olen vapaa. Olen pelastettu, pelastettu! Loukkaa

minua, häpäise minua, näyttäydy todellisessa hahmossasi, mutta säästä

minut valheellisista ylistyslauluistasi!

Samassa astui huoneeseen mieheni. Sandip ei ollut kyllin joustava

heti tointuakseen. Mieheni silmäili häntä hetkisen ihmeissään. Jos

tämä olisi tapahtunut pari päivää aikaisemmin, olisin hävennyt. Nyt

sitävastoin oli mieleni hyvä — mitä hyvänsä mieheni ajattelikin.

Tahdoin antaa heikontuneelle vastustajalleni ratkaisevan iskun.

Nähdessään meidät molemmat sanattomina ja neuvottomina mieheni hieman

epäröi. Sitten hän istuutui. »Sandip», sanoi hän, »minä etsin sinua ja

kuulin sinun olevan täällä.»

»Epäilemättä minä olen täällä», virkkoi Sandip painokkaasti.

»Kuningattaremme kutsutti minut luoksensa tänä aamuna. Ja minä,

kuuliainen palvelija, jätin kaikki muut askareet totellakseni hänen

kutsuansa.»

»Minä matkustan huomenna Kalkuttaan. Sinä lähdet mukaani.»

»Miksi, jos sallit kysyä? Luuletko minun kuuluvan saattueeseesi?»

»Jos sinua miellyttää, voimme sanoa, että sinä matkustat Kalkuttaan ja

minä seuraan sinua.»

»Minulla ei ole siellä mitään tekemistä.»

»Sitä suurempi syy matkustaa. Täällä sinulla on liian paljon tekemistä.»

»Minä en aio liikahtaakaan.»

»Niin ollen minun on pakko siirtää sinut.»

»Väkivalloinko?»

»Niin.»

»Hyvä, minä lähden. Mutta maailmaa eivät muodosta vain Kalkutta ja

sinun tiluksesi. Kartalla on muitakin paikkakuntia.»

»Sinun tähänastisen käyttäytymisesi nojalla olisi melkein voinut uskoa,

ettei maailmassa ole muuta paikkaa kuin minun tilukseni.»

Sandip nousi. »Sattuu toisinaan», sanoi hän, »että yksi ainoa

paikkakunta merkitsee ihmiselle koko maailmaa. Minun maailmani oli tämä

huone, ja senvuoksi olin kuin kiinnikasvanut.»

Sitten hän kääntyi minun puoleeni. »Minun sanojani ei ymmärrä kukaan

muu kuin te, kuningattareni — kenties ette tekään. Minä tervehdin teitä.

Jumaloivin sydämin minä jätän teidät. Tunnussanani on toinen teidät

nähtyäni. Se ei enää kuulu _Bande Mataram_, Terve, Äiti, vaan Terve,

Rakastettuni, Terve, Tenhottareni! Äiti suojaa meitä, rakastettu

syöksee meidät turmioon, — mutta se turmio on suloinen. Sinua minun

on kiittäminen siitä, että karkelevan kuoleman nilkkatiukujen helinä

nyt soi korvissani. Sinä olet luonut minun, palvelijasi, mieleen uuden

kuvan isänmaastamme, Bengalistamme, 'vienojen tuulten, kirkkaitten

vetten ja makeain hedelmäin maasta' [kansallislaulusta _Bande

Mataram_]. Sinä et tunne sääliä, rakastettuni. Sinä olet tullut

luokseni, myrkkymalja kädessäsi, ja minä tyhjennän sen viimeiseen

pisaraan, kuollakseni tuskaisen kuoleman tai elääkseni kuoleman

riemuitsevana voittajana.»

»Niin», jatkoi hän, »äidin päivä on mennyt. Oi rakkaani, rakastettuni,

mitä merkitseekään minulle sinun rinnallasi totuus ja oikeus ja

taivaskaan. Kaikki velvollisuudet ovat minulle pelkkää varjoa; kaikki

säännöt ja lait ovat särkeneet salpansa. Oi rakkaani, rakastettuni,

minä voisin sytyttää tuleen koko maailman säästäen vain tämän tanteren,

jota pieni jalkasi polkee, ja sitten tahtoisin hurjan riemun vallassa

tanssia yli tuhkain... Kuinka lempeitä ihmiset ovatkaan! Kuinka hyviä!

He tahtoisivat tehdä hyvää kaikille — ikäänkuin tämä kaikki olisi

todellista! Ei, ei! Maailmassa ei ole muuta todellista kuin tämä minun

aito rakkauteni. Minä kumarran sinua. Antaumukseni on tehnyt minut

julmaksi, harras palvontani on sytyttänyt minuun hävityksen lieskan.

Minä en ole oikeamielinen. Minulla ei ole mitään uskoa, minä uskon vain

häneen, jonka olemus on minulle kirkastunut yli kaiken muun maailmassa.»

Ihmeellistä! Tosiaankin ihmeellistä. Muutamia hetkiä sitten minä

olin halveksinut tuota miestä sydämeni pohjasta. Mutta se, mitä olin

luullut tummuneeksi tuhkaksi, heräsi nyt jälleen hehkumaan. Hänessä

eli aito tuli, aivan varmasti. Ah, miksi loikaan Jumala ihmisen

niin ristiriitaiseksi? Tahtoiko hän vain osoittaa jumalallista

kätevyyttänsä? Muutamia hetkiä sitten minä olin ajatellut, että Sandip,

jota olin kerran pitänyt sankarina, olikin vain kehno teatterisankari.

Mutta niinkään ei ollut laita. Teatterin korurihkamankin alla voi

toisinaan piillä todellinen sankari.

Sandip on karkea, aistillinen ja valheellinen, ja hänen sieluansa

peittää moninkertainen aineen verho. Mutta sittenkin on meidän

myöntäminen, että hänen syvimmässään piilee paljon sellaista, mitä me

emme ymmärrä emmekä kykene ymmärtämään — kuten itsessämmekin. Ihminen

on ihmeellinen. Mitä suurta salaperäistä tarkoitusta hän täyttää, sen

tietää yksin Hirmuinen [Rudra, »Hirmuinen», Šivan alkuperäinen nimi]

— me vain valitamme sen taakan alla. Šiva on kaaoksen herra. Hän on

pelkkää iloa. Hän on rikkova meidän kahleemme.

Minä tunnen yhä uudelleen, että minussa on kaksi eri olentoa. Toinen

niistä säikähtää Sandipia hänen ilmestyessään kaaoksen hirmuisessa

hahmossa, toista se näky sitävastoin suloisesti houkuttelee. Hukkuva

alus vetää kaikki ympärilläuiskentelijat mukanansa syvyyteen. Sandip

on sellainen hävittävä mahti. Hänen suunnaton houkutusvoimansa valtaa

meidät, ennenkuin pelko ehtii meitä varoittaa, ja niin me joudumme

silmänräpäyksessä kauas päivän valkeudesta, kauas kaikesta hyvästä,

ilmasta ja vapaudesta, kaikesta, mikä on ollut meille rakasta ja

kallista — alas turmion syvyyksiin.

Sandip on tullut sanantuojana kaukaisesta turmion valtakunnasta, ja kun

hän loitsuja hymisten kulkee halki maan, kokoontuvat hänen ympärilleen

kaikki pojat ja nuorukaiset. Maan lootussydämessä asuva äiti valittaa

ääneen, sillä he ovat murtautuneet hänen varastohuoneeseensa

viettääkseen siellä juominkejansa. Kuolemattomuuden juomaa varten

kasvaneen viinisadon he kumoavat maan tomuun, hänen kunnianarvoiset

astiansa he särkevät. Minä tunnen hänen tuskansa, mutta siitä

huolimatta tarttuu huumaus minuunkin.

Totuus itse on lähettänyt meille tämän kiusauksen koetellakseen

uskollisuuttamme. Päihtymys pukee ylleen taivaallisen vaatetuksen ja

karkeloi pyhiinvaeltajien edellä sanoen: »Te narrit, te vaellatte

kieltäymyksen hedelmätöntä tietä.

Se on pitkä, ja aika kuluu hitaasti sitä kulkiessa. Senvuoksi on

ukonvaajan sinkooja lähettänyt minut luoksenne. Kuulkaa minua! Minä,

kauneus, intohimo, huudan teitä luokseni — minun syleilyssäni te

löydätte täyttymyksenne.

Hetken vaiti oltuaan Sandip kääntyi jälleen puoleeni. »Jumalatar, on

tullut hetki, jolloin minun täytyy lähteä luotasi. Tapahtukoon niin.

Sinun läheisyytesi on tehnyt tehtävänsä. Jos viivyttelisin kauemmin,

niin vaikutus häviäisi vähin erin. Me kadotamme kaikki tahtoessamme

kyltymättömän himomme vallassa muuttaa jokapäiväiseksi senkin, mikä

on korkeinta maailmassa. Se, mikä on hetkessä ikuista, käy laimeaksi,

jos levitämme sen ajan pinnalle. Me olimme tuhoamaisillamme ikuisen

tuokiomme, kun sinun kohotettu ukonvaajasi tuli avuksemme. Sinä itse

pelastit oman palvontasi puhtauden ja samalla palvojasi. Minun lähtöni

kruunaa sinun palvontasi. Jumalattareni, minä, minäkin annan sinulle

vapauden. Mainen temppelini ei enää kelvannut sinun suojaksesi — se oli

joka hetki luhistumaisillaan. Minä lähden nyt palvelemaan suurempaa

kuvaasi suuremmassa temppelissä. Vasta kun olen kaukana sinusta, olet

todella minun. Täällä minä olen vain nauttinut suosiotasi; siellä,

kaukana, tulee armosi osakseni.»

Jalokivilippaani oli yhä vielä pöydällä. Minä otin sen ja sanoin:

»Uhratkaa nämä jalokivet sille jumaluudelle, jota minä palvelen;

uhratkaa ne minun nimessäni!»

Mieheni oli vaiti. Sandip lähti.

Koti ja maailma · 第 81 / 89 题