Hän oli jo poissa.
»Kuka siellä?»
»Palvelijanne, armollinen rouva!»
»Mene sanomaan Amulja Babuile, että minä haluan häntä puhutella.»
En tiedä, mitä oikeastaan tapahtui — Amuljan nimi kenties oli miehelle
outo — mutta hän palasi aivan kohta, Sandip mukanaan.
»Samassa silmänräpäyksessä, jolloin lähetitte minut pois», sanoi hän
sisään astuessaan, »minä aavistin, että kutsutte minut takaisin. Kuun
vetovoiman vaikutusta ovat molemmat: luode ja vuoksi. Olin niin varma
asiasta, että jäin käytävään odottamaan. Nähdessäni palvelijan tulevan
huoneestanne sanoin hänelle: 'Minä tulen, minä tulen heti!' — ennenkuin
hän ehti virkkaa sanaakaan. Voitte uskoa, että tuo takamaalainen oli
ihmeissään! Hän tuijotti minuun suu auki, ikäänkuin olisi luullut
minun osaavan noitua. — Kaikki maailman taistelut, kuningatar»,
jatkoi Sandip juttuansa, »ovat todellisuudessa hypnoottisten voimien
kamppailua. Loitsu vasten loitsua — äänettömiä aseita, jotka osuvat
näkymättömiinkin maalitauluihin. Teistä olen vihdoinkin löytänyt
vertaiseni vastustajan. Minä tiedän, että viinenne on täysi, te taitava
soturikuningatar! Te yksin olette kyennyt lähettämään Sandipin pois ja
kutsumaan hänet takaisin, omaa herttaista tahtoanne noudatellen. Nyt
makaa riista jalkainne edessä. Mitä aiotte sille nyt tehdä? Odottaako
sitä _coup de grãce_, vai suljetteko sen häkkiin? Joka tapauksessa
minä varoitan teitä, kuningatar: te tulette huomaamaan, että otuksen
surmaaminen on yhtä “vaikea tehtävä kuin sen kahlehtiminenkin.
Missään tapauksessa teidän ei pidä tuhlata aikaa taika-aseittenne
käyttelemiseen.»
Sandip varmaan aavisti häviön lähestyvän ja jaaritteli senvuoksi
taukoamatta, aikaa voittaakseen, vastausta odottamatta. Hän tiesi
varmaan, että olin lähettänyt palvelijan hakemaan Amuljaa, jonka nimen
mies epäilemättä oli maininnut. Siitä huolimatta hän oli tahallaan
käyttänyt tuota temppua. Hän tahtoi estää minua sanomasta, että olin
aikonut puhutella Amuljaa enkä häntä. Hänen sotajuonensa oli kuitenkin
tehoton; se ilmaisi vain hänen heikkouttansa. Minä päätin olla
väistymättä jalan leveyttäkään voittamaltani alueelta.
»Sandip Babu», sanoin minä, »minua ihmetyttää, että voitte pitää
loppumattomia puheita ollenkaan takertumatta. Opetteletteko te ne
ennakolta ulkoa?»
Sandipin kasvoihin syöksähti veri.
»Olen kuullut», jatkoin minä, »että ammattipuhujillamme on kirja
täynnä kaikenlaisia valmiita puheita, joita he voivat sovittaa mihin
tilaisuuteen tahansa. Onko teilläkin sellainen kirja?»
Sandip kirskui vastauksensa hampaittensa lomitse. »Luoja on
lahjoittanut teille naisille keimailukyvyn suuren lahjan ja sitäpaitsi
on teillä apunanne muotiompelija ja jalokivikauppias; mutta älkää
luulko, että me miehet olemme ihan avuttomat...»
»Teidän olisi parempi vielä kerran silmäillä kirjaanne, Sandip Babu. Te
sekoitatte kaikki asiat. Niin käy, kun yrittää opetella kaikki ulkoa.»
»Mitä!» huudahti Sandip menettäen kokonaan malttinsa. »Tekö häpäisette
minua tuolla tavoin! Te, jonka tunnen perinpohjin! Mitä...» Hän ei
saanut enempää sanotuksi.
Sandip, tuo mahtava loitsija, on kerrassaan avuton, kun hänen loitsunsa
osoittautuu tehottomaksi. Kuningas on äkkiä muuttunut moukaksi. Kuinka
ilahduttavaa onkaan nähdä hänet avuttomana! Mitä loukkaavammaksi hänen
karkeutensa kävi, sitä väkevämpänä kuohui minussa tuo ilo. Hänen
kiemurtelunsa, joiden avulla hän tapasi kietoa minut pauloihinsa, eivät
enää vaikuta, — minä olen vapaa. Olen pelastettu, pelastettu! Loukkaa
minua, häpäise minua, näyttäydy todellisessa hahmossasi, mutta säästä
minut valheellisista ylistyslauluistasi!
Samassa astui huoneeseen mieheni. Sandip ei ollut kyllin joustava
heti tointuakseen. Mieheni silmäili häntä hetkisen ihmeissään. Jos
tämä olisi tapahtunut pari päivää aikaisemmin, olisin hävennyt. Nyt
sitävastoin oli mieleni hyvä — mitä hyvänsä mieheni ajattelikin.
Tahdoin antaa heikontuneelle vastustajalleni ratkaisevan iskun.
Nähdessään meidät molemmat sanattomina ja neuvottomina mieheni hieman
epäröi. Sitten hän istuutui. »Sandip», sanoi hän, »minä etsin sinua ja
kuulin sinun olevan täällä.»
»Epäilemättä minä olen täällä», virkkoi Sandip painokkaasti.
»Kuningattaremme kutsutti minut luoksensa tänä aamuna. Ja minä,
kuuliainen palvelija, jätin kaikki muut askareet totellakseni hänen
kutsuansa.»
»Minä matkustan huomenna Kalkuttaan. Sinä lähdet mukaani.»
»Miksi, jos sallit kysyä? Luuletko minun kuuluvan saattueeseesi?»
»Jos sinua miellyttää, voimme sanoa, että sinä matkustat Kalkuttaan ja
minä seuraan sinua.»
»Minulla ei ole siellä mitään tekemistä.»
»Sitä suurempi syy matkustaa. Täällä sinulla on liian paljon tekemistä.»
»Minä en aio liikahtaakaan.»
»Niin ollen minun on pakko siirtää sinut.»
»Väkivalloinko?»
»Niin.»
»Hyvä, minä lähden. Mutta maailmaa eivät muodosta vain Kalkutta ja
sinun tiluksesi. Kartalla on muitakin paikkakuntia.»
»Sinun tähänastisen käyttäytymisesi nojalla olisi melkein voinut uskoa,
ettei maailmassa ole muuta paikkaa kuin minun tilukseni.»
Sandip nousi. »Sattuu toisinaan», sanoi hän, »että yksi ainoa
paikkakunta merkitsee ihmiselle koko maailmaa. Minun maailmani oli tämä
huone, ja senvuoksi olin kuin kiinnikasvanut.»
Sitten hän kääntyi minun puoleeni. »Minun sanojani ei ymmärrä kukaan
muu kuin te, kuningattareni — kenties ette tekään. Minä tervehdin teitä.
Jumaloivin sydämin minä jätän teidät. Tunnussanani on toinen teidät
nähtyäni. Se ei enää kuulu _Bande Mataram_, Terve, Äiti, vaan Terve,
Rakastettuni, Terve, Tenhottareni! Äiti suojaa meitä, rakastettu
syöksee meidät turmioon, — mutta se turmio on suloinen. Sinua minun
on kiittäminen siitä, että karkelevan kuoleman nilkkatiukujen helinä
nyt soi korvissani. Sinä olet luonut minun, palvelijasi, mieleen uuden
kuvan isänmaastamme, Bengalistamme, 'vienojen tuulten, kirkkaitten
vetten ja makeain hedelmäin maasta' [kansallislaulusta _Bande
Mataram_]. Sinä et tunne sääliä, rakastettuni. Sinä olet tullut
luokseni, myrkkymalja kädessäsi, ja minä tyhjennän sen viimeiseen
pisaraan, kuollakseni tuskaisen kuoleman tai elääkseni kuoleman
riemuitsevana voittajana.»
»Niin», jatkoi hän, »äidin päivä on mennyt. Oi rakkaani, rakastettuni,
mitä merkitseekään minulle sinun rinnallasi totuus ja oikeus ja
taivaskaan. Kaikki velvollisuudet ovat minulle pelkkää varjoa; kaikki
säännöt ja lait ovat särkeneet salpansa. Oi rakkaani, rakastettuni,
minä voisin sytyttää tuleen koko maailman säästäen vain tämän tanteren,
jota pieni jalkasi polkee, ja sitten tahtoisin hurjan riemun vallassa
tanssia yli tuhkain... Kuinka lempeitä ihmiset ovatkaan! Kuinka hyviä!
He tahtoisivat tehdä hyvää kaikille — ikäänkuin tämä kaikki olisi
todellista! Ei, ei! Maailmassa ei ole muuta todellista kuin tämä minun
aito rakkauteni. Minä kumarran sinua. Antaumukseni on tehnyt minut
julmaksi, harras palvontani on sytyttänyt minuun hävityksen lieskan.
Minä en ole oikeamielinen. Minulla ei ole mitään uskoa, minä uskon vain
häneen, jonka olemus on minulle kirkastunut yli kaiken muun maailmassa.»
Ihmeellistä! Tosiaankin ihmeellistä. Muutamia hetkiä sitten minä
olin halveksinut tuota miestä sydämeni pohjasta. Mutta se, mitä olin
luullut tummuneeksi tuhkaksi, heräsi nyt jälleen hehkumaan. Hänessä
eli aito tuli, aivan varmasti. Ah, miksi loikaan Jumala ihmisen
niin ristiriitaiseksi? Tahtoiko hän vain osoittaa jumalallista
kätevyyttänsä? Muutamia hetkiä sitten minä olin ajatellut, että Sandip,
jota olin kerran pitänyt sankarina, olikin vain kehno teatterisankari.
Mutta niinkään ei ollut laita. Teatterin korurihkamankin alla voi
toisinaan piillä todellinen sankari.
Sandip on karkea, aistillinen ja valheellinen, ja hänen sieluansa
peittää moninkertainen aineen verho. Mutta sittenkin on meidän
myöntäminen, että hänen syvimmässään piilee paljon sellaista, mitä me
emme ymmärrä emmekä kykene ymmärtämään — kuten itsessämmekin. Ihminen
on ihmeellinen. Mitä suurta salaperäistä tarkoitusta hän täyttää, sen
tietää yksin Hirmuinen [Rudra, »Hirmuinen», Šivan alkuperäinen nimi]
— me vain valitamme sen taakan alla. Šiva on kaaoksen herra. Hän on
pelkkää iloa. Hän on rikkova meidän kahleemme.
Minä tunnen yhä uudelleen, että minussa on kaksi eri olentoa. Toinen
niistä säikähtää Sandipia hänen ilmestyessään kaaoksen hirmuisessa
hahmossa, toista se näky sitävastoin suloisesti houkuttelee. Hukkuva
alus vetää kaikki ympärilläuiskentelijat mukanansa syvyyteen. Sandip
on sellainen hävittävä mahti. Hänen suunnaton houkutusvoimansa valtaa
meidät, ennenkuin pelko ehtii meitä varoittaa, ja niin me joudumme
silmänräpäyksessä kauas päivän valkeudesta, kauas kaikesta hyvästä,
ilmasta ja vapaudesta, kaikesta, mikä on ollut meille rakasta ja
kallista — alas turmion syvyyksiin.
Sandip on tullut sanantuojana kaukaisesta turmion valtakunnasta, ja kun
hän loitsuja hymisten kulkee halki maan, kokoontuvat hänen ympärilleen
kaikki pojat ja nuorukaiset. Maan lootussydämessä asuva äiti valittaa
ääneen, sillä he ovat murtautuneet hänen varastohuoneeseensa
viettääkseen siellä juominkejansa. Kuolemattomuuden juomaa varten
kasvaneen viinisadon he kumoavat maan tomuun, hänen kunnianarvoiset
astiansa he särkevät. Minä tunnen hänen tuskansa, mutta siitä
huolimatta tarttuu huumaus minuunkin.
Totuus itse on lähettänyt meille tämän kiusauksen koetellakseen
uskollisuuttamme. Päihtymys pukee ylleen taivaallisen vaatetuksen ja
karkeloi pyhiinvaeltajien edellä sanoen: »Te narrit, te vaellatte
kieltäymyksen hedelmätöntä tietä.
Se on pitkä, ja aika kuluu hitaasti sitä kulkiessa. Senvuoksi on
ukonvaajan sinkooja lähettänyt minut luoksenne. Kuulkaa minua! Minä,
kauneus, intohimo, huudan teitä luokseni — minun syleilyssäni te
löydätte täyttymyksenne.
Hetken vaiti oltuaan Sandip kääntyi jälleen puoleeni. »Jumalatar, on
tullut hetki, jolloin minun täytyy lähteä luotasi. Tapahtukoon niin.
Sinun läheisyytesi on tehnyt tehtävänsä. Jos viivyttelisin kauemmin,
niin vaikutus häviäisi vähin erin. Me kadotamme kaikki tahtoessamme
kyltymättömän himomme vallassa muuttaa jokapäiväiseksi senkin, mikä
on korkeinta maailmassa. Se, mikä on hetkessä ikuista, käy laimeaksi,
jos levitämme sen ajan pinnalle. Me olimme tuhoamaisillamme ikuisen
tuokiomme, kun sinun kohotettu ukonvaajasi tuli avuksemme. Sinä itse
pelastit oman palvontasi puhtauden ja samalla palvojasi. Minun lähtöni
kruunaa sinun palvontasi. Jumalattareni, minä, minäkin annan sinulle
vapauden. Mainen temppelini ei enää kelvannut sinun suojaksesi — se oli
joka hetki luhistumaisillaan. Minä lähden nyt palvelemaan suurempaa
kuvaasi suuremmassa temppelissä. Vasta kun olen kaukana sinusta, olet
todella minun. Täällä minä olen vain nauttinut suosiotasi; siellä,
kaukana, tulee armosi osakseni.»
Jalokivilippaani oli yhä vielä pöydällä. Minä otin sen ja sanoin:
»Uhratkaa nämä jalokivet sille jumaluudelle, jota minä palvelen;
uhratkaa ne minun nimessäni!»
Mieheni oli vaiti. Sandip lähti.