»Mitä teemme niin suurella summalla, Sandip Babu?» huudahti Amulja. »Me
emme tarvitse työhömme enempää kuin kolmetuhattaviisisataa.»
»Meillä on muitakin tarpeita», vastasi Sandip. »Me tarvitsemme kaikki,
mitä voimme saada.»
»Voipa niin olla», virkkoi Amulja. »Mutta tästä lähtien otan minä
hankkiakseni teille kaikki mitä tarvitsette. Näistä rahoista te annatte
kaksituhattaviisisataa takaisin armolliselle rouvalle!»
Sandip katsoi minuun kysyvästi.
»Ei, ei!» huudahdin minä. »Minä en milloinkaan enää koske noihin
rahoihin. Tehkää niillä mitä tahdotte!»
»Kykeneekö mies milloinkaan antamaan niinkuin nainen?» kysyi hän,
katsahtaen Amuljaan.
»He ovat jumalattaria!» huudahti Amulja innoissaan.
»Me miehet kykenemme antamaan korkeintaan sen, mitä omin voimin
itsellemme hankimme», jatkoi Sandip. »Mutta naiset antavat itsensä.
Omasta elämästänsä he synnyttävät, omalla elämällänsä he ravitsevat.
Sellaiset lahjat ovat ainoat todelliset lahjat.» Sitten hän virkkoi,
minun puoleeni kääntyen: »Kuningatar, jos se, mitä olette meille
antanut, olisi pelkkää rahaa, en olisi siihen koskenut. Mutta te olette
antanut meille sellaista, mikä on teille tärkeämpää kuin itse elämä.»
Ihmisessä täytyy piillä kaksi eri olentoa. Toinen olentoni oivaltaa,
että Sandip yrittää minua pettää; toinen on tyytyväinen joutuessaan
petetyksi. Sandip on voimakas, mutta hänessä ei ole siveellistä kuntoa.
Se mahti, jolla hän ravistelee elämää hereille, murskaa elämän. Hänellä
on jumalien viinikko, mutta nuolet ovat paholaisten.
Sandipin nenäliina ei riittänyt kaikkien kolikkojen verhoksi.
»Kuningatar», kysyi hän, »voitteko antaa minulle toisen?»
Kun annoin hänelle oman liinani, kosketti hän sillä kunnioittavasti
otsaansa ja polvistui sitten äkkiä eteeni. »Jumalatar!» huudahti hän.
»Minä lähestyin teitä äsken osoittaakseni teille kunnioitusta, mutta te
työnsitte minut takaisin ja heititte tomuun. Olkoon niin, minä kiitän
teitä torjunnastanne, koristan sillä otsani!» Samalla hän osoitti
loukkaantunutta kohtaa.
Olinko ymmärtänyt hänet väärin? Oliko mahdollista, että hänen ojennetut
kätensä tosiaankin tavoittelivat jalkojani? Varmaa kumminkin oli,
että Amuljakin oli nähnyt hänen silmissään ja kasvoissaan liekehtivän
intohimon. Mutta Sandip osaa niin mestarillisesti soinnuttaa
ylistyslauluansa, että järkeni vaikenee; minä en kykene enää näkemään
totuutta, katseeni on hämärä kuin opiumin nauttijan. Niinpä hän
antoi samassa iskun kaksin verroin kiivaasti takaisin, sillä hänen
otsansa haava sai sydämeni vuotamaan verta. Kun Sandip oli osoittanut
minulle kunnioitustansa, tuntui minusta siltä, kuin olisi varkauteni
saanut arvoa: pöydällä kiiltelevä kulta näytti hymyilevän pois kaiken
häpeänpelon, kaikki omantunnontuskat.
Samoinkuin minä oli Amuljakin voitettu takaisin. Sandipiin kohdistuva
rakkaus, joka oli kärsinyt hetkellisen kolahduksen, loimahti uuteen
lieskaan. Hänen sielunsa alttari oli jälleen täynnä uhrilahjoja
Sandipille ja minulle. Hänen lapsellinen uskonsa loisti taas kuin
aamutähden puhdas valo hänen silmistänsä.
Syntini säteili jälleen kirkastuneena. Amulja katsoi minua silmiin,
kohotti ristiin lasketut kätensä tervehdykseen ja huudahti: _Bande
Mataram!_ En voi odottaa sellaisen kunnioituksen minua aina ympäröivän,
ja kuitenkin on se ainoa keino, jonka nojalla omanarvontuntoni pysyy
eleillä.
Makuuhuoneeseeni en voi enää astua. Minusta tuntuu siltä, kuin
ojentaisi vuoteeni torjuvan käden, kuin silmäilisi kassakaappi minua
synkin katsein. Tahtoisin päästä kokemasta tätä alinomaista syytöstä,
joka minua kalvaa. Tahtoisin yhä uudelleen juosta Sandipin luo
kuullakseni hänen laulavan ylistystäni. Häpeäni tulvavetten keskeltä
kohoaa vain tämä pieni alttari, ja senvuoksi tahtoisin tarrautua siihen
kiinni öin päivin. Minne muualle lähtenenkin, kaikkialla on edessäni
autius ja tyhjyys.
Ylistystä, ylistystä minä kaipaan, lakkaamatonta ylistystä. En voi
elää, jos viinimaljani on tuokionkaan tyhjänä. Senvuoksi tarvitsen nyt
ennen kaikkea Sandipia, joka antaa elämälleni arvoa.