Minä en mitenkään voi istuutua mieheni viereen, kun hän tulee
aterioimaan. Toisaalta häpeen kovin jättää hänet yksin, joten en voi
tehdä sitäkään. Senvuoksi istuudun niin, ettemme näe toistemme kasvoja.
Niin minä istuin äskettäin, kun Bara Rani tuli luoksemme.
»On hyvä, että naurat noille uhkauskirjeille, veli», virkkoi hän.
»Mutta minua ne kovin peloittavat. Oletko lähettänyt minulle
lahjoittamasi rahat Kalkuttaan?»
»En, minulla ei ole vielä ollut aikaa sitä toimittaa», vastasi mieheni.
»Sinä olet huoleton, rakas veli, olisi parempi katsoa...»
»Mutta rahathan ovat tuolla pukuhuoneessa, rautaisessa kassakaapissa»,
sanoi mieheni rauhoittavasti hymyillen.
»Entäpä, jos pääsevät sinne! Ei voi koskaan tietää!»
»Jos he sinne tulevat, niin silloinhan he voivat yhtä hyvin viedä
sinutkin!»
»Sitä ei tarvitse pelätä. Minusta ei kukaan välitä. Vetovoima sijaitsee
sinun huoneessasi! Mutta leikki sikseen: sinun ei tosiaankaan pitäisi
säilytellä rahoja huoneessa.»
»Parin päivän kuluttua viedään Kalkuttaan valtionverot. Minä lähetän
rahat pankkiin samalla kertaa.»
»Hyvä. Mutta älä sitä unohda; sinä olet kovin hajamielinen.»
»Vaikka rahat häviäisivätkin minun huoneestani, ei vahinko koskisi
sinua, Rani-sisko.»
»Nyt sinä suututat minua, veli, kun noin sanot. Enhän minä puhunut
vain omista rahoistani. Luuletko olevan minulle yhdentekevää, jos
sinulta varastetaan? Jos kohtalo onkin minulta riistänyt kaikki, ei se
kuitenkaan ole tehnyt minua tunteettomaksi: minä tiedän varsin hyvin,
kuinka arvokas on veli, jonka vertaista ei ole nähty Lakšmanin Raman,
_Ramajanan_ sankarin veli. Hänen uskollisuutensa vanhempaa veljeänsä
ja tämän vaimoa. Sitaa, kohtaan on tullut sananlaskunomaiseksi.
aikojen jälkeen. — No, Tšota Rani, oletko puunukeksi puutunut? Et
ole vielä virkkanut sanaakaan. Tiedätkö, veli, Tšota Ranimme luulee
minun yrittävän sinua imarrella. Jos siitä olisi kysymys, voisin sen
tehdäkin, mutta tiedänhän, ettei vanha rakas veljeni sitä kaipaa.»
Niin laverteli Bara Rani edelleen unohtamatta kiinnittää veljensä
mielenkiintoa johonkin ruokalajien joukossa olevaan erikoiseen
herkkuun. Minun mieleni oli koko ajan kuin tuulenpyörteessä. Ratkaisu
oli tulossa. Rahat täytyi jollakin tavoin saada takaisin paikoilleen.
Kysellessäni siinä itseltäni, mitä voisi tehdä ja miten menetellä,
tunsin kälyni taukoamattoman lörpöttelyn käyvän yhä sietämättömämmäksi.
Asia oli sitä pahempi, kun ei kälyni terävältä katseelta jäänyt mikään
havaitsematta. Hän silmäili minua alinomaa tutkivasti, syrjästä käsin.
En tiedä, mitä hän voi lukea kasvoistani, mutta minusta tuntui, että
niissä oli kaikki liiankin selvästi luettavissa.
Minä menettelin uhkarohkeasti. Pakotin itseni kevyeen, hupaiseen
nauruun ja sanoin: »Minä huomaan, että Bara Ranin koko epäluulo
kohdistuu minuun — varasten ja rosvojen pelko on pelkkää teeskentelyä.»
Bara Rani hymyili ilkeästi. »Olet oikeassa, sisar. Naisen suorittama
varkaus on kohtalokkain varkauden laji. Mutta miten voisitkaan pettää
minun valppauttani? Olenko minä mies, että voit minua peijata?»
»Jos minua tosiaankin pelkäät», vastasin minä, »niin salli minun jättää
kaikki, mitä minulla on, sinun haltuusi vakuudeksi. Jos minä aiheutan
sinulle vahinkoa, niin voit ottaa korvauksen.»
»Kuulehan tuota pienoista Tšota Rania, millaisia viisauksia hän
esittääkään!» kääntyi hän nauraen sanomaan miehelleni. »Eikö hän tiedä,
että on olemassa vahinkoja, joita ei voi korvata tässä enempää kuin
tulevassakaan maailmassa?»
Mieheni ei sekaantunut kinasteluumme. Lopetettuaan aterioimisensa
hän lähti ulompiin suojiin, sillä nyttemmin hän ei enää nauti
päivällislepoansa meidän huoneessamme.
Kaikki arvokkaammat jalokiveni olivat rahastonhoitajamme
talletettavina. Minulla oli kuitenkin hallussani ainakin
kolmen-neljänkymmenentuhannen rupian arvoiset kalleudet. Otin
korulippaani ja vein sen Bara Ranille. »Minä jätän nämä jalokivet
sinulle, sisar», sanoin minä ojentaen hänelle avointa lipasta. »Sitten
ei sinun tarvitse olla huolissasi.»
Bara Rani teki teeskennellyn epätoivoisen liikkeen. »Sinä kerrassaan
hämmästytät minua, Tšota Rani!» sanoi hän. »Luuletko tosiaankin minun
viettävän unettomia öitä sen vuoksi, että pelkään sinun minulta jotakin
ryöstävän?»
»Mitäpä haittaisi, vaikka mielessäsi asuisikin terveellinen pelko minua
kohtaan? Tunteeko kukaan toista ihmistä tässä maailmassa?»
»Tahdotko minua läksyttää osoittamalla minulle luottamusta? Ei, ei!
Minulla on kylliksi varjelemista omissa koruissani. Vie pois lippaasi;
palvelijat kulkevat nuuskimassa.»
Minä menin kälyni huoneesta suoraa päätä oleskeluhuoneeseen ja kutsutin
luokseni Amuljan. Sandip tuli hänen kerallaan. Minä sanoin kiireissäni
Sandipille: »Anteeksi, minä haluan sanoa Amuljalle pari sanaa.
Tahdotteko...»
Sandip hymyili väkinäisesti. »Amulja ja minä emme siis mielestänne
kuulu yhteen? Jos olette päättänyt hänet minusta vieroittaa, niin minä
tunnustan suoraan, ettei minulla ole voimaa häntä pidättää.»
Minä en vastannut, seisoin vain ja odotin.
»Olkoon menneeksi», jatkoi Sandip. »Jutelkaa Amuljalle juteltavanne.
Mutta sitten teidän pitää sallia minun puhutella teitä kahden kesken,
— muussa tapauksessa tuntisin itseni syrjäytetyksi. Minä voin sietää
kaikkea, mutta en syrjäyttämistä —. Minun täytyy aina saada jalopeuran
osa. Senvuoksi kiistelenkin aina sallimusta vastaan. Minä tahdon
syrjäyttää kohtaloni, en salli sen syrjäyttävän itseäni.» Sandip lähti
huoneesta luoden Amuljaan musertavan katseen.
»Amulja, pikku veljeni, sinun pitää suorittaa minulle palvelus», sanoin
minä.
»Minkä velvollisuuden minulle määrännettekin, sisar, minä panen
alttiiksi elämäni sitä suorittaessani.»
Minä vedin jalokivilippaan vaippani laskoksista ja asetin sen hänen
eteensä. »Myy tai pänttää tämä», sanoin minä, »ja hanki minulle
kuusituhatta rupiaa niin pian kuin suinkin.»
»Ei, sisar Rani», virkkoi Amulja kovin hämmästyneenä. »Pitäkää
jalokivenne! Minä hankin teille kuusituhatta muilla keinoin.»
»Älä ole typerä», huudahdin minä kärsimättömästi. »Tässä ei ole aikaa
joutaviin jaarituksiin. Ota tämä lipas. Lähde Kalkuttaan yöjunassa. Ja
tuo minulle rahat viimeistään ylihuomenna!»
Amulja otti lippaasta timanttikaulanauhan, nosti sen valoa vasten ja
asetti takaisin synkännäköisenä.
»Minä tiedän», sanoin minä hänelle, »ettet missään tapauksessa saa
näistä jalokivistä oikeaa hintaa, ja senvuoksi annan sinulle niitä
suunnilleen kolmenkymmenentuhannen arvosta. Ei haittaa, vaikka ne
kaikki menevät; minun täytyy välttämättä saada kuusituhatta.»
»Tiedättekö, sisar Rani», virkkoi Amulja, »minä kiistelin Sandip
Babun kanssa niistä kuudestatuhannesta ruplasta, jotka hän teiltä
otti. En osaa sanoin kertoa, kuinka asia minua hävetti. Mutta Sandip
Babu väittää, että meidän tulee uhrata häveliäisyytemmekin isänmaamme
hyväksi. Voipa niin olla. Mutta tässä on sentään toisin laita. Minä
uskallan kuolla ja kuolettaa isänmaan hyväksi — sen verran _šaktia_
on minulle suotu. Mutta minä en voi unohtaa sitä häpeää, että olen
ottanut teiltä rahoja. Siinä suhteessa on Sandip Babu minua etevämpi.
Hän ei kadu eikä tunne omantunnontuskia. Hän sanoo meidän pitävän
vapautua siitä ajatuksesta, että raha kuuluu sille, jonka hallussa se
sattuu olemaan — ellemme siihen kykene, missä onkaan silloin _Bande
Mataram’in_ taikavoima?»
Amulja innostui puhuessaan yhä enemmän. Hän lämpenee aina, kun minä
olen hänen kuuntelijanansa. »Gita opettaa meille», jatkoi hän,
»ettei kukaan voi surmata sielua. Surmaaminen on pelkkä sana. Samoin
on rahojen ryöstämisenkin laita. Kenelle kuuluu raha? Kukaan ei
ole sitä luonut. Kukaan ei voi ottaa sitä mukaansa tästä elämästä
erotessaan, sillä se ei kuulu ihmisen sieluun. Tänään se on minulla,
huomenna pojallani ja ylihuomenna hänen velkojillansa. Koska siis raha
todellisuudessa ei kuulu kenellekään, ei patriootteja sovi soimata, jos
he eivät jätä sitä isänmaan kelvottoman pojan haltuun, vaan käyttelevät
sitä itse.»
Kun kuulen tuon pojan lausuilevan Sandipin sanoja, vapisee koko
ruumiini. Käärmeenlumoojat leikitelkööt käärmeillä; jos heille
jotakin tapahtuu, niin he tietävät olla varuillaan- Mutta nuo pojat
ovat viattomat. Koko maailma on valmis siunaten heitä suojelemaan.
He leikkivät käärmeellä, jonka luontoa eivät tunne, ja kun näemme,
kuinka he hymyillen ja luottavasti ojentavat kätensä kohti käärmeen
myrkkyhammasta, niin meille selviää, kuinka suunnattoman vaarallinen
käärme on. Sandip on oikeassa pelätessään, että minä, joka olen itse
valmis ottamaan vastaan kuoleman hänen kädestänsä, tulen vieroittamaan
hänestä tuon pojan, hänet pelastaakseni.
»Isänmaanystävät siis tarvitsevat rahoja omaa käyttöä varten?» kysyin
minä hymyillen.
»Epäilemättä!» vastasi Amulja ylpeästi. »Eivätkö he ole meidän
kuninkaitamme? Köyhyys haittaisi heidän kuninkaallista mahtiansa.
Tiedättekö, me keholtamme Sandip Babua aina matkustamaan ensimmäisessä
luokassa. Hän ei milloinkaan väistä kuninkaallisia kunnianosoituksia,
mutta ei omaksu niitä itselleen, vaan meidän kaikkien kunniaksi.
Niillä, jotka hallitsevat maailmaa, — sanoo Sandip Babu, — ei ole
parempaa asetta kuin heidän ulkonaisen loistonsa lumousvoima. Köyhyyden
lupaus ei merkitsisi heille ainoastaan lihankidutusta vaan suoranaista
itsemurhaakin.»
Samassa astui Sandip äänettömin askelin huoneeseen. Minä heitin
nopeasti hartiahuivini korulippaan peitteeksi.
»Eikö erikoiskeskustelu ole vielä lopussa?» kysyi hän ivallisin äänin.
»On kyllä», vastasi Amulja kuin anteeksi pyytäen. »Meillä ei ollutkaan
tässä mitään erikoisempaa.»
»Ei, Amulja», sanon minä, »keskustelumme ei ole vielä ihan lopussa.»
»Niinpä lienee Sandipin jälleen poistuttava, vai kuinka?» kysyi Sandip.
»Olkaa hyvä.»
»Ja mitä hänen palaamiseensa tulee...»
»Tänään ei. Minulla ei ole aikaa.»
»Vai niin!» huudahti Sandip, silmät säihkyen. »Ei ole aikaa muuhun kuin
kahdenkeskeisiin pakinoihin!»
Mustasukkaisuutta! Kun voimakkaampi sukupuoli osoittaa heikkoutta,
ei heikompi voi olla lyömättä voitonrumpua. Senvuoksi minä toistin
jäykästi: »Minulla ei tosiaankaan ole aikaa.»
Sandip lähti synkännäköisenä. Amulja oli kovin hämmästynyt.
»Rani-sisko», virkkoi hän puolustellen, »Sandip Babu on harmistunut.»
»Hänellä ei ole aihetta eikä oikeutta olla harmistunut», sanoin minä
verrattain kiivaasti. »Paina mieleesi eräs asia, Amulja. Sinä et saa
virkkaa mitään Sandip Babulle jalokivieni myynnistä — et missään
tapauksessa!»
»Minä en sitä tee.»
»On parempi, ettemme siirrä asiaa tuonnemmaksi. Sinun pitää lähteä jo
tänään iltajunassa.»
Amulja ja minä lähdimme yhdessä huoneesta. Kun astuimme kuistikolle,
näimme Sandipin siellä odottelemassa. Minä huomasin hänen olevan
väijyskelemässä Amuljaa. Sitä estääkseni minun täytyi puhutella häntä.
»Mitä tahdoittekaan minulle sanoa, Sandip Babu?» kysyin minä.
»Minulla ei ole mitään erikoista sanottavaa — tahdoin vain hieman
jutella. Mutta koska teillä ei ole aikaa...»
»Tuokion verta minulla sentään olisi.»
Sillä välin Amulja oli poistunut. Kun olimme astuneet huoneeseen, kysyi
Sandip: »Mikä oli se lipas, jonka Amulja vei mukanaan?»
Hän siis oli lippaan huomannut. Minä pysyin järkähtämättömänä. »Jos
olisin voinut sen teille sanoa, olisin sen antanut hänelle teidän
nähtenne!»
»Te siis luulette, ettei Amulja sitä minulle ilmaise?»
»Minä tiedän, ettei hän sitä tee.»
Sandip ei enää kyennyt hillitsemään kiukkuansa. »Luuletteko minut
voittavanne?» huudahti hän. »Se ei tule milloinkaan tapahtumaan. Amulja
kuolisi onnellisena, jos minä alentuisin polkemaan hänet jalkoihini.
Niin kauan kuin elän, en milloinkaan salli teidän pakottavan häntä
polvilleen eteenne!»
Sandip on siis vihdoinkin oivaltanut olevansa heikko minuun verrattuna.
Siitä tämä äkillinen kiukunpurkaus. Hän on oivaltanut, ettei voi
pelkällä voimallansa saada mitään aikaan sitä mahtia vastaan, jota
minä käyttelen. Minä voin yhdellä ainoalla silmäniskulla hävittää
hänen lujimmatkin varustuksensa. Niinpä hänen on pakko turvautua
pauhaamiseen. Minä vastasin vaikenemalla ja halveksien hymyilemällä.
Vihdoinkin olen päässyt hänen yläpuolellensa. Minun tulee säilyttää
tämä vallitseva asema, en saa enää astua alemmaksi. Kaikessa
alennuksessani minun täytyy säilyttää tämä arvokkuuden jäännös!
»Minä tiedän», virkkoi Sandip hetkisen vaiti oltuaan, »että se oli
teidän korulippaanne.»
»Voitte arvailla miten mielitte», sanoin minä, »mutta minulta ette saa
mitään tietää.»
»Te siis luotatte Amuljaan enemmän kuin minuun? Ettekö tiedä, että
poika on minun varjoni varjo, kaikuni kaiku? Ettei hän ole mitään,
ellen minä ole hänen vierellänsä?»
»Milloin hän ei ole teidän kaikunne, on hän oma itsensä, Amulja. Ja
silloin minä luotan häneen enemmän kuin teidän kaikuunne!»
»Ette saa unohtaa sitoutuneenne uhraamaan kaikki korunne jumalattaremme
palvelukseen; Itse asiassa te olette jo antanut lupauksenne.»
»Ne korut, jotka jumalat sallivat minun säilyttää, minä uhraan
jumalille. Mutta miten voisinkaan uhrata sellaista, mikä on minulta
varastettu.»
»Kuulkaahan, mitä sanon: ei auta ollenkaan yrittää tuolla tavoin
luiskahtaa käsistäni. Nyt tarvitaan häikäilemätöntä toimintaa. Kun
tämä työ on suoritettu, voitte mielin määrin harjoittaa naisellista
viekkauttanne — ja minä autan teitä siinä ajanvietteessä.»
Siitä hetkestä, jolloin olin varastanut mieheltäni rahat ja antanut
ne Sandipille, oli musiikki väliltämme mykistynyt. Halventamalla
itseni olin tuhonnut kaiken oman arvoni ja samalla tehnyt Sandipille
mahdottomaksi kehitellä täyttä mahtiansa. Tarkk’ampujataitoansa ei
voi harjoittaa, jos tähtäysesine on liian likellä. Niin on Sandip
menettänyt sankarillisen ryhtinsä; hänen puheisiinsa on tullut
pikkumaisen riidanhalun sävyä.
Sandip kiinnitti minuun sädehtivän katseensa, kunnes se näytti hehkuvan
kuin janoinen keskipäivän taivas. Pari kertaa hän liikahti ikäänkuin
olisi aikonut hypähtää seisaalleen ja syöksyä luokseni. Minut valtasi
huimaus, valtimoni jyskyttivät, kuuma veri kohisi korvissani; minä
tunsin olevani hukassa, jos jäisin huoneeseen. Äärimmäisin ponnistuksin
tempauduin seisaalleni ja riensin ovelle.
Sandip huudahti kähein äänin: »Mihin aiottekaan paeta, kuningatar?»
Samassa hän jo hypähti minua pidättämään. Kuullessaan askeleita oven
ulkopuolelta hän väistyi nopeasti taaksepäin ja istuutui jälleen
tuoliinsa. Minä pysähdyin kirjahyllyjen luo ja katselin kirjain nimiä.
Mieheni astuessa huoneeseen Sandip huudahti: »Kuulehan, Nikhil, onko
sinulla Browning kirjastossasi? Minä tässä kerroin kuningattarellemme
yliopistokerhostamme. Muistatko, kuinka kiistelimme eräiden Browningin
säkeiden kääntämisestä? Etkö?
»'Jospa katsonut ei oisi,
turhaan lempeen tuuditellut!
Toisin toisien on laita:
sydämensä herkän heille
ilmi saatella hän voisi
aivan suotta, lemmen lahja
huomenna jo himmentyisi.
Toisin täällä. Tuon hän tiesi,
kääntyi, katse katseen löysi,
ikinä en irki pääse.'
»Minä sain käännöksen jotenkuten luontumaan, mutta tulos ei sittenkään
liene ikuinen ilo’ kirjallisuudellemme. Minä uskoin aikoinani ihan
lujasti olevani muuttumassa runoilijaksi, mutta kaitselmus oli kyllin
armollinen varjelemaan minua sellaisesta onnettomuudesta. Muistatko
vanhaa Dakšinaa? Ellei hän olisi päässyt suolantarkastajaksi, olisi
hänestä tullut runoilija. Minä muistan vielä varsin hyvin, miten
hän... Ei, kuningatar, ei maksa vaivaa tutkia kirjahyllyjä. Nikhil on
naimisiin mentyänsä lakannut lukemasta runoja — kenties hän ei runoutta
enää tarvitse. Minua taas on luullakseni jälleen uhkaamassa 'runoilun
kuumeinen puuska', kuten sanskritissa sanotaan.»
»Minä tulen varoittamaan sinua, Sandip», sanoi mieheni.
»Runoilun kuumeisesta puuskastako?»
Mieheni ei kiinnittänyt huomiota tuohon leikinlaskuyritykseen. »Jo
joitakin aikoja», jatkoi häh, »ovat muhamettilaiset papit yllytelleet
täkäläisiä uskovaisiansa. He vihaavat sinua ja voivat milloin tahansa
käydä kimppuusi.»
»Aiotko kehoittaa minua pakenemaan?»
»Minä vain ilmoitan sinulle asian, en tahdo tyrkyttää neuvojani.»
»Jos nämä tilukset kuuluisivat minulle, niin varoitusta kaipaisivat
papit enkä minä. Jos olisit osoittanut heille pelottomuuttasi,
sen sijaan että yrität minua säikähdyttää, niin asia olisi ollut
suuremmassa määrin meidän molempien arvon mukainen. Tiedätkö, että
heikkoutesi heikontaa naapuri-_samindariesikin_ tarmoa?»
»Minä en ole tyrkyttänyt sinulle neuvoani, Sandip. Toivon sinunkin
pidättyvän minua neuvomasta. Se on sitäpaitsi ihan suotta. Tahdoin
mainita sinulle vielä erään asian. Sinä ja sinun kannattajasi olette
salaa ahdistelleet ja sortaneet alustalaisiani. En voi sitä enää
sietää. Senvuoksi minun täytyy pyytää teitä poistumaan alueiltani.»
»Muhamettilaistenko vuoksi, vai aiotko minua vielä muullakin tavoin
peloittaa?»
»On olemassa eräs pelon laji, jonka puuttuminen on pelkuruutta.
Sellaisen pelon nimessä minä kehoitan sinua, Sandip, lähtemään pois.
Minä matkustan vielä tällä viikolla Kalkuttaan. Toivon sinun lähtevän
mukaani. Tietysti voit asua siellä talossani — minulla ei ole mitään
sitä vastaan.»
»Hyvä, minulla siis on vielä muutamia päiviä jäljellä. Sillä välin
tahdon hymistä jäähyväislauluni kuningattarellemme, jonka luota minun
nyt on poistuttava. Oi sinä uuden Bengalin laulaja! Avaa minulle
ovesi ja salli minun ryöstää säkeitäsi! Oikeastaan olet sinä itse
varas, koska olet omaksunut minun lauluni, — mutta olkoon minun
puolestani nimissäsi; joka tapauksessa se kuuluu minulle.» Samassa
hän alkoi syvällä, käheällä, hieman epävarmalla äänellänsä laulaa
Bhairavi-tyyliin sepitettyä laulua:
»Sinun kuninkuutesi keväässä, rakkaani, yhtyminen ja eroaminen ajoivat
toisiansa takaa lakkaamattomassa leikissä,
ja uusia kukkia versoi vanhojen sijaan, jotka varjossa kuihtuivat ja
kuolivat.
Sinun kuninkuutesi keväässä, rakkaani, jokainen kohtaus soi
kiitoslauluna. Ja eikö lähtönikin voi lahjaa sulle suoda, hiljasta
toivelmaa, kukkaisi varjoon salaa laskettua:
Oi, jospa heinäkuinen vilvas sadekuuro kesäsi tulenhehkun himmentäisi.
Hänen uskaliaisuutensa on rajaton — verhoomaton, paljas kuin
tulenliekki. Ei ehdi ollenkaan sitä pysähdyttää. Se on kuin
ukkosenisku: salama välkähtää ja nauraa kaikille esteillensä.»
Minä lähdin huoneesta. Kulkiessani kuistikon läpi sisäsuojiin päin näin
äkkiä Amuljan edessäni.
»Älkää peljätkö mitään, Rani-sisar», sanoi hän. »Minä matkustan tänä
iltana enkä palaa tyhjin toimin.»
»Amulja», sanoin minä katsoen häntä kiinteästi nuorekasta intoa
uhkuviin kasvoihin, »minä en pelkää mitään omasta puolestani, mutta
toivon, ettei koita se hetki, jolloin en ole peloissani sinun tähtesi.»
Amulja kääntyi menemään, mutta ennenkuin ehti näkyvistäni, minä kutsuin
hänet takaisin ja kysyin: »Onko sinulla äiti, Amulja?»
»On.»
»Entä sisar?»
»Ei, minä olen äitini ainoa lapsi. Isäni kuoli minun ollessani aivan
pieni.»
»Palaa mieluummin äitisi luo, Amulja!»
»Mutta, Rani-sisko, nythän minulla on täällä sekä äiti että sisar.»
»No niin, Amulja, tule tänä iltana ennen lähtöäsi luokseni aterioimaan!»
»Siihen ei liene aikaa. Antakaa minulle mukaan hieman ruokaa, jonka
kosketuksenne on pyhittänyt.»
»Mistä sinä erikoisesti pidät, Amulja?»
»Jos olisin ollut äitini luona, olisi hän antanut minulle eväiksi koko
joukon _pouš_-kakkuja. Leivo minulle muutamia omin käsin, Rani-sisko!»