»Miten on rahojen laita, kuningatar?» kysyi Sandip, luoden minuun
kiinteän katseen.
Amuljakin katseli minua odottavasti. Vaikka tuo kelpo poika ei olekaan
äitini lapsi, rakastan häntä niinkuin veljeäni. Hänen rehelliset
kasvonsa, sävyisät silmänsä, koko hänen viaton Huoruutensa oli
kääntynyt puoleeni. Ja minä, nainen — hänen äitinsä kaltainen — kuinka
voinkaan ojentaa hänelle myrkkyä vain sen vuoksi, että hän sitä minulta
pyysi?
»Miten on rahojen laita, kuningatar?» — Sandipin julkea kysymys
kaikui korvissani. Häpeän ja vihantunteitten vallassa mielin heittää
hänelle rahat vasten silmiä. Sormeni vapisivat niin, että tuskin
kykenin irroittamaan _sarini_ kulmassa olevaa solmua. Vihdoin vierivät
rahakääröt pöydälle.
Sandipin kasvot synkistyivät... Hän luultavasti ajatteli niiden olevan
hopeakääröjä... Kuinka halveksiva olikaan hänen katseensa! Kuinka
hän inhosikaan kyvyttömyyttäni! Näytti melkein siltä, että hän olisi
voinut minua lyödä! Hän lienee luullut minun tulleen hieromaan kauppoja
hänen kanssaan, tarjoamaan hänelle viidentuhannen rupian osamaksuna
joitakin satoja. Hetkisen minusta tuntui siltä, että hän tempaa kääröt
käteensä, heittää ne ulos ikkunasta ja selittää, ettei hän ole mikään
kerjäläinen, vaan veroansa vaativa kuningas.
»Siinäkö kaikki?» kysyi Amulja, äänessä sellainen säälin ilme,
että minun teki mieleni parahtaa itkemään. Minä pakotin sydämeni
rauhoittumaan ja nyökytin ääneti päätäni.
Sandip oli ihan sanaton. Hän ei koskenut kääröihin eikä kysynyt mitään.
Nöyryytykseni koski nuorukaisen sydämeen. Teeskennellen innostusta hän
äkkiä huudahti: »Siinähän on koko joukko. Se riittää mainiosti. Te
olette meidät pelastanut.» Samassa hän avasi yhden kääröistä.
Kultarahat välkähtivät näkyviin. Samassa silmänräpäyksessä hävisi
Sandipinkin kasvoista synkkä ilme. Hän kerrassaan säteili iloa.
Kykenemättä peittämään tunteensa äkillistä vaihtumista hän hypähti
seisaalleen ja riensi luokseni. En tiedä, mitä hän aikoi tehdä. Minä
loin nopean silmäyksen Amuljaan — hänen kasvoistaan oli väri paennut,
ikäänkuin hän olisi saanut piiskaniskun. Sitten minä työnsin kaikin
voimin Sandipin pois luotani. Hoipertuessaan taaksepäin hän iski päänsä
marmoripöydän kulmaan ja kaatui lattialle. Siinä hän makasi hetkisen
liikahtamatta. Ponnistuksesta uupuneena minä vaivuin takaisin tuoliini.
Amuljan kasvot kirkastuivat. Hän ei edes kääntynyt Sandipin puoleen,
vaan astui suoraa päätä luokseni, kosketti kunnioittavasti jalkojani ja
jäi istumaan lattialle eteeni. Sinä pieni veljeni, lapsukaiseni! Tuo
kosketuksesi on taivaan viimeinen kosketus minun tyhjäksi käyneessä
maailmassani! En voinut enää hillitä itseäni: kyyneleeni virtasivat
valtoinaan. Minä peitin kasvoni _sarini_ kulmaan, jota painoin molemmin
käsin silmiäni vasten, ja nyyhkytin taukoamatta. Ja joka kerta, kun
tunsin jaloissani Amuljan hellän kosketuksen, jolla hän yritti minua
lohduttaa, tulvahtivat kyynelet jälleen silmiini.
Hetkisen kuluttua, toinnuttuani ja katsoessani ympärilleni, näin
Sandipin taasen seisomassa pöydän luona keräten kultarahoja
nenäliinaansa ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut. Amulja nousi
seisoalleen ja istuutui äskeiselle paikalleen. Hänen kosteat silmänsä
loistivat.