Olin turhaan vaivannut päätäni miettimällä mistä saisin tuon
rahasumman, kun äärimmilleen kiihoittunut mielikuvitukseni äskettäin
vihdoin osoitti minulle selvän tien.
Kali-jumalattaren juhlan aikana mieheni aina antaa kälylleni
kuudentuhannen rupian suuruisen kunnialahjan, joka talletetaan hänen
tilillensä Kalkuttan pankkiin. Tänäkin vuonna käly on tavallisuuden
mukaan saanut lahjansa, mutta rahoja ei ole vielä lähetetty pankkiin,
vaan säilytetään niitä toistaiseksi rautaisessa kaapissa makuuhuoneemme
vieressä sijaitsevassa pienessä pukusuojassa.
Mieheni vie rahat joka vuosi itse pankkiin. Tällä kertaa hänellä ei
ole vielä ollut tilaisuutta matkustaa kaupunkiin. Eikö siinä ollut
sallimuksen viittaus? Rahat ovat jääneet tänne, koska isänmaa niitä
tarvitsee — kenelläpä olisi voimaa ne siltä riistää? Ja kuinka
voisinkaan kieltäytyä niitä ottamasta? Hävityksen jumalatar ojentaa
minulle veri-maljaansa huutaen: »Anna minulle juotavaa! Minun on jano.»
Minä annan hänelle oman sydänvereni... noiden viidentuhannen rupian
ohella. Suuri Äiti, hän, joka rahat menettää, tuskin huomaa häviötänsä,
mutta minut sinä tuhoat kerrassaan!
Kuinka usein olenkaan aikaisemmin nimittänyt kälyäni varkaaksi, koska
hän imarrellen keinotteli rahoja hyväuskoiselta mieheltäni. Miehensä
kuoleman jälkeen hän usein anasti itselleen esineitä, jotka olivat
meidän omaisuuttamme. Minä tapasin huomauttaa miehelleni asiasta, mutta
hän ei sanonut mitään. Usein minä suutahdin ja sanoin: »Jos mielesi
tekee lahjoittaa, niin lahjoita niin paljon kuin haluat, mutta miksi
sallit itseäsi ryöstettävän?» Kaitselmus lienee silloin hymyillyt minun
valituksilleni, sillä nyt olen minä aikeissa varastaa kälyni omaisuutta
mieheni kassakaapista.
Mieheni tapana on jättää avaimet taskuunsa, kun hän makuulle mennessään
riisuu pukuhuoneessa vaatteensa. Minä etsin kassakaapin avaimen ja
avasin oven. Minusta tuntui siltä, että tuon hiljaisen hälyn täytyi
herättää koko maailma! Käteni ja jalkani kävivät äkkiä jääkylmiksi ja
koko ruumiini värisi.
Kassakaapissa on laatikko. Sen avattuani minä löysin rahat — ei
seteleitä, vaan paperiin käärittyä kultaa. Minulla ei ollut aikaa
laskea, mitä tarvitsin. Kääröjä oli kaksikymmentä. Minä otin ne kaikki
ja sidoin ne _Sarini_ kulmaan.
Olipa siinä painoa! Tuntui siltä, kuin varkauden taakka olisi painanut
sydämeni maan tomuun. Setelit kenties olisivat lievittäneet varkauden
vaikutelmaa; kulta rasitti ankarasti.
Kun olin hiipinyt takaisin huoneeseeni hiljaa kuin varas, ei huone enää
tuntunut omaltani. Kaikki ne kalliit oikeudet, jotka minulla siihen
oli, hävisivät varkauteni kosketuksesta. Minä aloin hymistä itsekseni,
ikäänkuin loitsua lukien: »_Bande Mataram, Bande Mataram_, minun maani,
kultainen kotimaani, kaikki tämä kulta on sinua, eikä ketään muuta
varten!»
Mutta yöllä on ihminen heikko. Minä kuljin silmät suljettuina läpi
makuuhuoneen, missä mieheni nukkui, ja astuin avoimelle pengermälle.
Siellä minä heittäydyin pitkäkseni puristaen _sarini_ kulmaan sidottua
kultaa rintaani vasten. Jokainen käärö aiheutti tuskan pistoksen
sydämeeni.
Yö seisoi edessäni ääneti, etusormi kohotettuna. En voinut ajatella
kotiani kotimaastani erotettuna: olin ryöstänyt kotiani, siis
myös isänmaatani. Tämän synnin vuoksi olin kadottanut kotini, ja
isänmaanikin oli muuttunut minulle vieraaksi. Jos olisin kuollut
kerjätessäni maani hyväksi, vaikkapa menestyksettä, niin se olisi ollut
jumalille otollinen uhri. Mutta varkaus ei ole milloinkaan palvontaa,
kuinka siis voinkaan mennä uhraamaan tätä kultaa? Voi minua! Olen
itse tuomittu tuhoutumaan — täytyykö minun nyt tahrata isänmaanikin
syntisellä kosketuksellani?
Rahoja en voi enää viedä takaisin, tie on suljettu. Minulla ei ole
voimia palata huoneeseeni, ottaa vielä kerran avain, avata jälleen
kassakaappi — minä vaipuisin varmaan tainnoksiin mieheni huoneen
kynnykselle. Ainoa mahdollinen tie johtaa suoraan eteenpäin- Mutta
minulla ei ole edes voimaa istuutua tyynesti lukemaan rahoja. Jääkööt
kääröihinsä: minä en nyt kykene laskemaan.
Talvinen taivas oli ihan selvä. Tähdet välkkyivät kirkkaina. Jos minun
pitäisi varastaa nuo tähdet, — ajattelin minä siinä maatessani, —
varastaa ne toinen toisensa jälkeen kuin kultarahat isänmaani hyväksi,
nuo tähdet, joita pimeys huolellisesti säilyttelee povellansa, niin
silloin taivas soaistuisi, yö jäisi ikuiseksi leskeksi, ja varkauteni
ryöstäisi koko maailman. Mutta eikö sekin, mitä olin tehnyt, ollut koko
maailman ryöstämistä — enhän ollut varastanut ainoastaan rahaa, vaan
myöskin uskoa ja luottamusta.
Minä vietin yöni maaten pengermällä. Kun vihdoin koitti aamu ja minä
olin varma siitä, että mieheni oli noussut ja poistunut huoneestansa,
uskalsin vihdoin palata makuusuojaani, hartiahuivi pään yli vedettynä.
Kälyni oli kuistikollaan kastelemassa kukkiansa. Nähdessään minut hän
huusi: »Oletteko kuullut uusinta uutista, Tšota Rani!»
Minä seisahduin, pelosta vapisten. Minusta tuntui siltä, kuin olisivat
kultarahakääröt valtavasti paisuneet. Pelkäsin niiden halkeavan ja
putoavan helisevänä sadekuurona permantoon, siten ilmaisten talon
kaikille palvelijattarille, kuka oli varas, joka saattoi itsensä puille
paljaille ryöstämällä oman rikkautensa.
»Teidän rosvojoukkonne», jatkoi kälyni, »on lähettänyt nimettömän
kirjeen uhaten ryöstää rahastomme...»
Minä vaikenin kuin varas.
»Neuvoin tässä Nikhil-veljeä etsimään suojaa sinulta», jatkoi käly
ivaillen. »Kutsu takaisin suosikkisi, sinä ryövärien kuningatar! Sinun
_Bande Mataram_ saa meiltä uhrin, jos meidät pelastat. Jopa nyt jotakin
tapahtuu! Mutta säästäkää taivaan nimessä talomme ainakin ryöstöltä!»
Minä kiiruhdin mitään vastaamatta huoneeseeni. Olin astunut jalkani
ajohiekalle enkä voinut enää vetää sitä takaisin. Jos yrittäisin,
vaipuisin vain syvempään.
Kunpa tulisi hetki, jolloin saan annetuksi rahat Sandipille! En voinut
sietää sitä kauempaa; kultakolikkojen paino uhkasi minut musertaa
Oli vielä varhainen, kun tuotiin sana, että Sandip odotti minua.
Tänään en ajatellutkaan koristella itseäni. Kiiruhdin siinä asussani,
hartiahuiviini kääriytyneenä, ulompiin huoneisiin.
Astuessani oleskeluhuoneeseen näin siellä Sandipin ja Amuljan.
Minusta tuntui siltä, kuin koko arvokkuuteni, koko kunniani olisi
valahtanut päästä jalkoihini ja hävinnyt permantoon. Pitikö minun tuon
pojan nähden ilmaista naisen suurin häpeä? Olivatko he kohdatessaan
keskustelleet teostani? Oliko minulle jäänyt sopivaisuuden varjoakaan?
Me naiset emme milloinkaan ymmärrä miehiä. Kun he tahtovat raivata
itselleen tien päämääräänsä, he särkevät arvelematta maailman
sydämen kivetäkseen sen kappaleille tiensä, jotta voittovaunut
vierivät keveämmin eteenpäin. Luomishurmion valtaamina he
riemuitsevat voidessaan murskata sitä, minkä Luoja on luonut. Minun
sydäntäsärkevälle häpeälleni he eivät suo silmäystäkään. Heissä ei ole
mitään tunnetta elämää itseänsä kohtaan; heidän intonsa esineenä on
yksinomaan heidän päämääränsä. Mikäpä olenkaan muu kuin niitun kukkanen
tulvivan virran rantamalla?
Mitä hyötyä Sandipilla onkaan tuhoutumisestani? Vain viisituhatta
rupiaako? Enkö todellakaan ollut enemmän arvoinen? Niin tosiaankin!
Enkö ollut kuullut sitä Sandipilta itseltään ja enkö voinut tämän
tiedon valossa halveksia koko muuta maailmaa? Minä olin valon tuoja,
elämän antaja, _šaktin_, kuolemattomuuden kantaja — siinä uskossa,
siinä ilossa olin rikkonut kaikki kahleeni ja rientänyt vapauteen.
Jos joku olisi minulle todistanut tuon iloni oikeaksi, olisi kuolema
ollut minulle elämä. En olisi menettänyt mitään, vaikka olisin luopunut
kaikesta.
Pitääkö minun nyt uskoa, että tuo kaikki oli vain valhetta,
harhaluuloa? Pitikö sen ylistyslaulun, jota oli hartaasti laulettu,
kutsua minut takaisin taivaastani, ei siinä tarkoituksessa, että maa
muuttuisi taivaaksi, vaan sen vuoksi, että taivas painuisi maan tomuun?