Ajan koneiston toimiessa Bengalissa korkean paineen alaisena muuttui
se, mikä oli ollut vaikeata, helpoksi, ja tapaukset seurasivat
toisiansa nopeasti. Mitään ei käynyt enää pidättäminen, ei edes meidän
kaukaisessa kolkassamme. Aluksi oli paikkakuntamme takapajulla, sillä
mieheni ei tahtonut vaikuttaa ihmisiin mitenkään pakottavasti. »Ne,
jotka tuovat uhreja isänmaalle, ovat sen oikeita palvelijoita», sanoi
hän, »mutta ne, jotka isänmaan nimessä pakottavat toisia uhrauksiin,
ovat sen vihollisia. He tahtovat hakata poikki vapauden tyven
päästäkseen käsiksi sen latvaan.»
Mutta kun Sandip saapui ja asettui tänne asumaan ja hänen kannattajansa
alkoivat liikkua seuduillamme pitäen puheita kylissä ja kauppaloissa,
niin kiihtymyksen aallot tuntuivat meidänkin rannoillamme. Joukko
paikkakuntamme nuoria miehiä liittyi häneen, niiden joukossa
muutamia sellaisiakin, jotka olivat kylällemme häpeäksi. Heidän aito
innostuksensa kirkasti heitä sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Suuren
ilon ja toivon tuulten puhaltaessa yli maan oli kaikki lika ja mätä
pois pyyhkäisty. Ihmisten on tosiaankin vaikea olla avomielisiä,
suorasukaisia ja terveitä, kun heidän isänmaatansa rasittaa orjuus.
Nyt suuntautuivat kaikkien katseet mieheeni, koska hänen tiluksensa
olivat ainoat, joissa ulkomaiset tavarat, kuten sokeri, suola ja
vaatekankaat, eivät olleet kokonaan kielletyt. Tilusten virkailijatkin
alkoivat lopulta olla hämillään ja häpeissään. Ja kumminkin olivat
sekä vanhat että nuoret julkisesti moittineet ja pilkanneet hänen
typeryyttänsä, kun hän jo aikaisemmin oli alkanut tuottaa kyläämme
kotimaisia tavaroita. Kun _swadeši_-liike ei ollut vielä ehtinyt
muuttua kerskailun aiheeksi, olimme sydämestämme halveksineet kaikkea
kotimaista.
Mieheni teroittaa yhä vieläkin intialaisia lyijykyniänsä intialaisella
veitsellänsä, kirjoittaa ruokokynällänsä, juo vettä tinahaarikasta
ja tekee iltaisin työtä vanhanaikaisen öljylampun valossa. Mutta
sellainen ikävä ja laimea isänmaallisuus ei meitä koskaan miellyttänyt.
Päinvastoin: me pikemmin häpesimme hänen vastaanottohuoneensa
yksinkertaista ja epäajanmukaista sisustusta, varsinkin kun hänen
luonansa kävi korkeita virkamiehiä tai muita eurooppalaisia.
Mieheni kuunteli hymyillen moitteitani. »Miksi kiihdytät mieltäsi
tuollaisilla joutavilla asioilla?» kysyi hän.
»He pitävät meitä barbaareina tai ainakin arvelevat, ettemme tiedä
mitään hienoista elämäntavoista.»
»Jos he sen tekevät, niin minä kostan heille ajattelemalla, ettei
heidän hienoutensa ole heidän valkoista ihoansa syvemmällä.»
Miehelläni oli kirjoituspöydällänsä tavallinen messinkimaljakko,
jota hän käytti kukka-astiana. Kun kuulin hänen odottavan jotakin
eurooppalaista vierasta, minä usein hiivin huoneeseen ja asetin sen
sijaan eurooppalaisen kristallimaljakon.
»Näetkös, Bimala», huomautti hän vihdoin, »tuo messinkimaljakko
tietää itsestään yhtä vähän kuin nuo kukat; mutta tämä esine julistaa
tehtäväänsä ylen äänekkäästi — siihen sopivat vain keinotekoiset
kukkaset.»
Bara Rani yksin imarteli mieheni päähänpistoja. Kerran hän saapui
hengästyksissään sanomaan: »Veli, oletko kuullut? Kauppaan on
ilmestynyt erinomaista intialaista saippuaa. Minun ylellisyysaikani on
ohi, mutta jos se ei sisällä eläimen rasvaa, tahtoisin sitä sentään
koetella.»
Tuon kuullessaan mieheni kerrassaan säteilee, ja pian on koko talo
intialaisen saippuan ja intialaisten hajuvesien vallassa. Olipa se
saippuaa! Pikemmin jonkinlaista tuimaa soodaa. Ja minä tiedän varsin
hyvin, että kälyni itse käyttelee edelleenkin vanhaa eurooppalaista
saippuaa ja antaa uuden tuotteen palvelijattarelle vaatteiden pesua
varten!
Eräänä toisena kertana kuului taas pyyntö: »Rakas veli, hanki minulle
pari uutta intialaista kynänvartta.»
Hänen »veljensä» oli jälleen kovin mielissään, ja kälyni huoneeseen
kasaantuu kaikenlaisia mahdottomia tikkuja, joita nimitetään
_swadeši_-kynänvarsiksi. Kälyä se ei haittaa, sillä lukeminen ja
kirjoittaminen eivät ole hänen asioitansa. Kuitenkin lepää hänen
kirjoitustelineellänsä yhä vielä entinen norsunluinen kynänvarsi,
ainoa, jota hän koskaan on käyttänyt.
Todellisuudessa tämä kaikki kohdistuu minuun, koska en ole halunnut
yhtyä mieheni oikkuihin. Ei auttanut yrittää hänelle todistaa kälyni
vilpillisyyttä; hänen kasvonsa kävivät jäykän ankaroiksi, kun vain
kosketinkaan asiaa. Yrittäessään avata sellaisten ihmisten silmiä
hankkii itselleen vain mieliharmia.
Bara Rani ompelee mielellään. Eräänä päivänä en voinut olla
tokaisematta: »Millainen teeskentelijä sinä oletkaan, sisar! Kun
'veljesi’ on saapuvilla, puhut verissä suin _swadeši_-saksista, mutta
ommellessasi käytät aina englantilaisia.»
»Mitä se haittaa?» vastasi kälyni. »Etkö näe, kuinka hän siitä
iloitsee? Me olemme kumpikin kasvaneet tässä talossa, ja minä tunnen
hänet pienestä pojasta. Minä vain en voi sietää, niinkuin sinä, hymyn
katoavan hänen kasvoiltansa. Hänellä raukalla ei ole muuta kuin tämä
kauppapuotileikki. Sinä olet hänen ainoa ilahduttajansa ja kumminkin
tahdot koitua hänen turmioksensa!»
»Sanoitpa mitä tahansa, missään tapauksessa et tee oikein
teeskennellessäsi», vastasin minä.
Kälyni nauroi minulle vasten kasvoja. »Sinä viaton pieni Tšota Rani!
Olet niin suora kuin koulumestarin ruokosauva, eikö totta? Mutta oikea
nainen ei ole sellainen. Hän on pehmeä ja notkea, hän voi taipua, silti
käyristymättä.»
Minä en voinut unhottaa noita sanoja: »Sinä olet hänen ainoa
ilahduttajansa ja kumminkin tahdot koitua hänen turmioksensa!» Nyt
ajattelen, että jos mies välttämättä tarvitsee huumausvälinettä, älköön
käyttäkö siihen tarkoitukseen naista.