Bengalin sielussa yht'äkkiä tapahtunut muutos oli valtava: ikäänkuin
olisi Ganges koskettanut Sagarin kuudenkymmenentuhannen pojan tuhkaa
[sen kirouksen mukaan, joka oli muuttanut heidät tuhkaksi, he
voivat herätä eloon ainoastaan siinä tapauksessa, että Ganges-virta
johdettaisiin heidän luoksensa], jota ei mikään tuli ollut voinut
sytyttää eikä mikään vesi muuttaa eläväksi mullaksi. Kuollut Bengali
nousi äkkiä tuhkastansa ja sanoi: »Tässä minä olen.»
Olen lukenut jostakin, että erään vanhan Kreikan kuvanveistäjän
onnistui luoda elämää omin käsin tekemäänsä kuvaan. Sekin ihme
valoi elämää valmiiseen muotoon. Mutta mikä oli yhdistämässä tätä
hedelmätöntä tuhkakasaa? Jos se olisi ollut kivikova, olisimme voineet
toivoa siitä syntyvän jonkinlaista muotoa — saihan kiveksi muuttunut
Ahaljakin vihdoin ihmishahmonsa takaisin. Mutta tämän irrallisen tuhkan
on täytynyt pudota Luojan sormien lomitse maan tomuun hajaantuakseen
kaikkien tuulien teille. Se oli kasaantunut — koskaan muuttumatta
kokonaisuudeksi. Mutta tänä Bengalin heräämisen päivänä tuo hajallinen
joukkiokin oli muotoutunut ja huusi raikuvin äänin ovellamme: »Tässä
minä olen.»
Kuinka olisimmekaan voineet olla ajattelematta, että ihme oli
tapahtunut? Tuntui siltä, kuin olisi tänä historiamme hetkenä pudonnut
käteemme jalokivi jonkin humaltuneen jumalan kruunusta. Nykyisyys ei
ollenkaan muistuttanut menneisyyttämme, ja niin me nyt toivoimme,
että kaikki puutteemme ja kurjuutemme katoaisi ikäänkuin taikaiskusta
ja ettei olisi enää mitään rajaa mahdollisen ja mahdottoman välillä.
Kaikki tuntui meille sanovan: »Se saapuu! Se on jo tullut!»
Niin me johduimme uskomaan, ettei historiamme tarvitse vetojuhtaa, vaan
liikkuu omin voimin ikäänkuin jumalain vaunut. Ei ainakaan tarvinnut
-maksaa mitään palkkaa ajomiehelle, tuli vain silloin tällöin täyttää
hänen viinimaljansa. Niin meidän piti saavuttaa toiveittemme päämäärä:
jokin uneksittu, mahdoton paratiisi.
Mieheni ei ollut ihan välinpitämätön, mutta näytti meidän
innostuessamme käyvän yhä alakuloisemmaksi. Hän näytti tuijottavan
johonkin aaltoavan nykyhetken alta kuumottavaan näkyyn.
Minä muistan, kuinka hän eräänä päivänä taaskin Sandipin kanssa
väitellessään sanoi: »Onni tulee ovellemme kolkuttamaan vain
osoittaakseen, ettemme kykene ottamaan sitä vastaan — ettemme ole
varustautuneet voidaksemme kutsua sen vieraaksemme.»
»Ei», vastasi Sandip. »Sinä puhut kuin ateisti, koska et usko meidän
jumaliimme. Meille on käynyt ihan selväksi, että Jumalatar on saapunut
lahjoinensa, mutta sinä epäilet hänen läsnäolonsa ilmeisiä merkkejä.»
»Koska uskon vakaasti Jumalaani», vastasi mieheni, »olen varma siitä,
ettemme ole valmistuneet häntä palvelemaan. Jumalalla on voima antaa
lahjojansa, mutta meillä täytyy olla voima ottaa ne vastaan.»
Mieheni puhe vain harmitti minua. En voinut olla puuttumatta
keskusteluun: »Sinä arvelet, että tämä innostus on pelkkää
humaltumista, mutta eikö humaltuminen tavallaan anna voimia?»
»Mahdollisesti kyllä», vastasi mieheni. »Se voi antaa voimia, mutta ei
aseita.»
»Mutta voima on Jumalan lahja», jatkoin minä. »Aseita voivat toimittaa
konesepätkin.»
Mieheni hymyili. »Konesepät vaativat palkkansa, ennenkuin luopuvat
tuotteistansa», virkkoi hän.
Sandip röyhisti rintaansa vastatessaan: »Älä ole siitä huolissasi! He
saavat varmaan palkkansa.»
»Minä tilaan juhlamusiikin, kun maksu on suoritettu, mutta en ennen»,
virkkoi mieheni.
»Sinun ei pidä luulla, että musiikkianne jää riippumaan
hyväntahtoisuudestasi», sanoi Sandip ivallisesti. »Meidän juhlamme ei
tarvitse mitään rahallista kannatusta.»
Hän alkoi laulaa tahmein äänin:
»Minun rakkaani, joka lempeänsä tuhlaa mitään hintaa pyytämättä, hän
soittaa halpaa huiluansa, ilmaiseksi saatua, ja sydämeni häipyy sen
helinään.»
Sitten hän kääntyi hymyillen puoleeni ja virkkoi: »Jos minä laulan,
kuningattaremme, niin tahdon vain todistaa, ettei kauniin äänen puute
merkitse mitään, kun musiikki tulvii elämäämme. Kun laulamme pelkän
soinnullisuutemme vuoksi, niin laulu menettää merkitystänsä. Nyt, kun
musiikki on tulvahtanut yli maamme, saa Nikhil rauhassa harjoitella
sävelasteikkojansa sill’aikaa kuin me herätämme maata karuin äänin:
»'Minun huoneeni huutaa minulle: Miksi tahdot lähteä pois ja tuhlata
kaikkesi? Mutta elämäni käskee: Ota kaikki, mitä omistat, ja viskaa se
tuulten vietäväksi! Minä noudatan elämän kehoitusta; mitä huolinkaan
kaikesta katoavasta! Jos minun on jouduttava häviöön, niin tapahtukoon
se hymyhuulin! Sillä yksi ainoa on himoni: kuolemattomuuden kuolettava
juoma!’
»Ota huomioon, Nikhil, että me kaikki olemme kadottaneet sydämemme.
Kukaan ei enää voi pidättää meitä helpon mahdollisuuden rajoissa,
meitä, jotka syöksymme kohti toivotonta mahdottomuutta.
»'Pidättääkö aiotte meitä, te, joille on outo hillittömyyden hirmuinen
riemu, te, jotka ette tiedä, että korviimme on kaikunut kutsu pitkän,
mutkaisen polkumme päästä. Kaikki hyvä ja huono ja sävyisä — se maahan
masentukoon!’»
Minä luulin mieheni ryhtyvän jatkamaan keskustelua, mutta hän nousi
sanaakaan sanomatta ja lähti pois luotamme.
Mielenkuohuni vain kuvasteli sitä intohimon myrskyä, joka riehui
kaikkialla maassa. Kohtaloni herra lähestyi nopeasti vierivissä
vaunuissa, ja pyörien ääni kaikui olemuksessani. Minusta tuntui
alinomaa siltä, että milloin tahansa voi sattua jotakin tavatonta,
josta minä kumminkaan en olisi vastuussa. Enkö ollutkin joutunut
olopiiriin, jossa ei ollut kysymys oikeasta tai väärästä eikä toisten
ihmisten tunteista. Olinko milloinkaan tätä tahtonut — olinko
odottanut tai toivonut mitään tällaista? Tutkittakoon koko elämäni ja
sanottakoon, olinko missään suhteessa syyllinen.
Kaikkina kuluneina vuosinani olin uskollisesti noudattanut
uskonnollisia menoja — mutta kun sitten korkea armo alkoi tulla
osakseni, ilmestyikin ihan toinen jumala! Ja samoinkuin herännyt
maa värähtelee _Bande Mataram-huudosta_, joka kaikuu odotetulle
tulevaisuudelle, samoin sykkivät kaikki suoneni ja värähtelevät
kaikki hermoni odottamatta ilmestyneelle, tuntemattomalle, rajulle
muukalaiselle.
Eräänä yönä minä lähdin vuoteestani ja pujahdin huoneestani avoimelle
pengermälle. Puutarhamme muurin takana on tuleentuvia riisipeltoja.
Pohjoisen puolella näkyy kylän puiden lomitse kimalteleva virta. Koko
maisema lepäsi siinä pimeässä kuin uuden tulevaisuuden uinuva alkio.
Minä näin tuossa tulevaisuudessa oman maani, kaltaiseni naisen,
seisovan odottaen katselemassa. Jonkin suuren tuntemattoman huuto on
kutsunut hänet esille kammiostansa. Hänellä ei ole ollut aikaa odottaa
eikä harkita eikä sytyttää tuohustansa; arvelematta hän on syöksynyt
pimeään. Minä tiedän varsin hyvin, kuinka hänen sisin sielunsa vastaa
kutsuviin, kaukaisiin huilunääniin, kuinka hänen rintansa aaltoilee,
kuinka hän tuntee yhä sitä lähestyvänsä, tulleensa jo niin likelle,
että voi syöksyä sokeasti eteenpäin. Hän ei ole äiti. Hän ei huoli
nälkäisten lastensa huudoista, ei ajattele pimeää kotiansa eikä
tekemättä jääneitä askareitansa. Ei, hän rientää lemmenkohtaukseensa,
sillä tämä on Vaišnava-runoilijain maa. Hän on lähtenyt kodistansa,
unohtanut kotoiset velvollisuutensa; hän tuntee vain ääretöntä
kaipausta, joka ajaa häntä eteenpäin — mitä tietä ja mitä päämäärää
kohti, se on hänelle yhdentekevää.
Minussa asuu samanlainen kaipaus. Minäkin olen kadottanut kotini ja
eksynyt tieltäni. Päämäärä ja polku ovat saman pimeyden peitossa. Minä
tunnen vain kaipaukseni ja alinomaisen etenemiseni. Sinä onneton, öinen
vaeltaja! Kun aamu valkenee, et näe enää jälkeäkään tiestä, joka voisi
johtaa sinut takaisin. Mutta miksi takaisin? On yhtä hyvä kuolla. Jos
pimeys, jonka huilun ääni kaikuu korvissani, johtaa minut häviöön,
mitäpä silloin huolisin tulevaisista? Kun olen vaipunut sen tummaan
helmaan, niin minua ei enää ole, ei ole hyvää eikä pahaa, ei naurua
eikä kyyneleitä.