V
Lukiessani näitä elämäni historian sivuja minä kysyn itseltäni
vakavasti: Onko tämä Sandip? Olenko minä kokoonpantu pelkistä sanoista?
Olenko vain kirja, joka on sidottu lihan ja veren kansiin?
Maa ei ole kuollut olio kuten kuu. Se hengittää. Sen virrat ja meret
huokuvat ilmoille huuruja, jotka kietovat sen vaippaansa. Sen oma,
ilmassa leijuva tomu on sen viittana. Katselija, joka silmäilee
maata ulkoapäin, näkee vain sen valon, jota tuo huuru ja tuo tomu
heijastelevat. Valtavien maanosien rajat eivät hänen silmiinsä selvästi
näy.
Ihminen, joka on elävä samoinkuin maa, on hänkin aina kietoutuneena
aatostensa huuruun, jota hän huokuu. Hänen todellinen olemuksensa jää
salatuksi, ja hänkin näyttää olevan pelkkää valoa ja varjoa.
Näyttää siltä, että minä tässä elämäni tarinassa kehittelen elävän
kiertotähden lailla vain ihanteellisen maailmani kuvaa. Mutta minä en
ole ainoastaan se, mikä haluan ja luulen olevani, — olen myöskin se,
mitä en rakasta ja mikä en tahtoisi olla. Luomiseni oli alkanut jo
ennen syntymääni. Minä en voinut ollenkaan valita ympäristöäni, joten
minun on parhaani mukaan käytettävä sitä, mitä minulle tarjoutuu.
Elämänkatsomukseni mukaan täytyy sen, mikä on suurta, samalla olla
julmaa. Oikeamielisyys on keskinkertaisten ihmisten hyve — suurilla
on etuoikeutenansa olla väärämielisiä. Maapallon pinta oli tasainen.
Maanalainen tuli puski sitä kohottaen korkean vuoren — se ei yrittänyt
olla oikeamielinen estettänsä, vaan itseänsä kohtaan. Menestyksellinen
väärämielisyys ja luonnollinen julmuus ovat olleet ainoat voimat,
joiden nojalla yksityinen tai kansakunta on päässyt upporikkaaksi tai
yksinvaltiaaksi.
Senvuoksi minä saarnaan vääryyden suurta oppia. Minä sanon jokaiselle:
Vapautuminen perustuu vääryyteen. Vääryys on se tuli, jonka on alinomaa
poltettava jotakin välttyäkseen tuhkaksi tummumista. Kun yksilö tai
kansakunta ei enää kykene tekemään vääryyttä, niin se pyyhkäistään pois
näkymöltä ja heitetään maailman rikkaläjään.
Toistaiseksi tuo on vain teoriani — olemukseni ei sitä täysin vastaa.
Varuksissani on halkeamia, joiden lomitse vilkahtaa näkyviin jotakin
ylen pehmeätä ja herkkätunteista. Syynä on se, että paras osa
minuuttani, kuten jo sanoin, on luotu jo ennen tätä olemiseni vaihetta.
Tavantakaa minä panen kannattajani koetukselle nähdäkseni kuinka
pitkälle he ovat ehtineet säälimättömyyden opinnoissa. Eräänä päivänä
olimme huvimatkalla, lähellämme oli vuohi laitumella. Minä kysyin:
»Kuka teistä voi leikata tällä puukolla vuohelta jalan ja tuoda sen
minulle?» Toisten vielä epäröidessä minä lähdin itse ja tein sen. Eräs
seuralaisistani pyörtyi sitä katsellessaan. Mutta nähdessään minut
aivan levollisena he koskettivat kunnioittavasti jalkojani ja sanoivat
minun olevan kaiken inhimillisen heikkouden yläpuolella. Toisin sanoen:
he havaitsivat tuona päivänä aatokseni sumuverhon, mutta sisäinen
olemukseni, jonka omituinen kohtalonoikku on luonut helläksi ja
armeliaaksi, jäi heiltä näkemättä.
Tässä elämäni luvussa, joka keskittyy päivä päivältä yhä kiinteämmin
Bimalaan ja Nikhiliin, jää siinäkin paljon pinnan alle piiloon. Tämä
aatteen sairaus, joka minua vaivaa, muodostelee sisäistä elämääni,
mutta sittenkin jää suuri osa elämääni sen vaikutuspiirin ulkopuolelle,
joten syntyy ristiriitaa ulkonaisen elämän ja sen sisäisen suunnitelman
välille, ristiriitaa, jota minä yritän parhaani mukaan salata,
itseltänikin — koska se muuten voisi tuhota suunnitelmani, jopa
elämänikin.
Elämä on epämääräinen ja täynnä ristiriitaisuuksia. Me miehet
aatteinemme yritämme luoda siihen määrättyä muotoa valamalla sen
määrättyyn kaavaan — menestyksen kaavaan. Kaikki maailmanvalloittajat,
Aleksanterista amerikkalaisiin upporikkaihin asti, löytävät miekasta
tai rahasta oman olemuksensa kuvan, joka on heidän menestyksensä lähde.
Tärkein ristiriita Nikhilin ja minun välillä on siinä, että me,
vaikka molempain tunnuslauseena onkin »tunne itsesi», ymmärrämme
itsensätuntemisen ihan eri tavoin: Nikhil näet selittää, että
tunteminen siinä mielessä kuin minä sanaa käyttelen merkitsee
tuntemisen mahdottomuutta.
»Menestyksen saavuttaminen sinun tavallasi», huomautti Nikhil kerran,
»on voiton saavuttamista sielun vahingoksi; mutta sielu on kalliimpi
kuin menestys.»