Astuessani oleskeluhuoneeseen näin Sandipin syventyneenä katselemaan
Englannin Akademian kuvaluetteloa, selkä oveen päin. Hän piti itseänsä
erinomaisena taiteentuntijana.
Eräänä päivänä sanoi mieheni hänelle: »Jos taiteilijat tarvitsevat
opettajaa, niin he voivat olla huoletta niin kauan kuin sinä olet
olemassa.» Mieheni tapana ei yleensä ole ollut puhua pisteliäästi,
mutta viime aikoina hänessä on tapahtunut muutos: hän ei säästä
Sandipia.
»Miksi otaksut, etteivät taiteilijat tarvitse opettajaa?» kysyi Sandip.
»Taide on luovaa työtä», vastasi mieheni. »Senvuoksi meidän on
tyydyttävä nöyrästi oppimaan taidetta taiteilijan teoksista.»
Sandipia sellainen vaatimattomuus nauratti. Hän virkkoi: »Sinä arvelet,
että nöyryys on pääoma, joka lisää varallisuuttasi, mitä enemmän sitä
käytät. Minä puolestani olen vakuutettu siitä, että ne, joilta puuttuu
ylpeyttä, ovat kuin vedessä häilyvä ruoko, jonka juuret eivät ole
kiinni pohjassa.»
Heidän niin puhuessaan risteilivät mielessäni mitä vastakkaisimmat
tunnot. Toisaalta minä kovin halusin mieheni väittelyssä voittavan
ja Sandipin kopeuden joutuvan häpeään. Toisaalta taas juuri Sandipin
taipumaton ylpeys veti minua puoleensa. Se loisti kuin kallis jalokivi,
joka ei tunne arkuutta, vaan säteilee vasten auringon kasvoja.
Minä astuin huoneeseen, Sandipin täytyi kuulla askeleeni minun
lähestyessäni, mutta hän ei ollut mitään kuulevinaan eikä irroittanut
katsettaan kirjasta.
Minä pelkäsin hänen taidetta koskevia puheitansa, sillä se, mitä hän
sanoo maalauksista, loukkaa usein hienotunteisuuttani, ja minun on
sellaisissa tapauksissa kovin vaikea olla ilmaisematta epämieluista
vaikutelmaani. Niinpä olinkin jo vähällä kääntyä takaisin, kun Sandip
huokasi syvään ja kohotti katseensa. Hän oli hämmästyvinään ja
huudahti: »Ah, tekö täällä!»
Hänen sanoissaan, äänessään ja silmissään oli ankara, hillitty
moite, ikäänkuin hänen minuun kohdistuvat vaatimuksensa olisivat
tehneet poissaoloni, vaikkapa vain pari päivää kestävänkin, suureksi
vääryydeksi. Minä tiesin varsin hyvin, että sellainen mielenasenne oli
loukkaus, mutta en, ikävä kyllä, kyennyt siitä suuttumaan.
Minä en vastannut mitään, mutta vaikka katseinkin toisaalle, en pääsyt
tuntemasta hänen syyttävää katsettansa, joka suuntautui suoraan;
kasvoihini tahtomatta ollenkaan väistyä. Toivoin hartaasti, että hän
virkkaisi jotakin, jotta voisin saada suojaa hänen sanoistansa. En
tiedä, kuinka kauan tätä kesti, mutta lopulta en voinut enää itseäni
pidättää. »Mikä on se asia», kysyin minä, »josta tahdotte kanssani
keskustella?»
Sandip oli jälleen hämmästyvinään ja sanoi: »Täytyykö aina olla jokin
määrätty asia? Onko ystävyys sinänsä rikos? Voi teitä, kuningattareni,
miksi arvioittekaan niin mitättömäksi sen, mikä on suurinta maailmassa!
Onko palvova sydän torjuttava kartanolta kuin kulkukoira?»
Minä tunsin jälleen vavahtelevani. Tunsin ratkaisun lähestyvän,
niin rajuna, ettei voinut ajatellakaan sen torjumista. Ilo ja pelko
taistelivat ensimmäisestä sijasta. Olisivatko hartiani riittävän lujat
kestääkseen sen iskun, vai heittäisikö se minut kumoon, kasvot maan
tomuun?
Koko ruumiini vapisi. Hilliten itseäni ankaralla ponnistuksella minä
toistin: »Te olette kutsunut minut isänmaan asiaa koskevan seikan
vuoksi; ja minä olen jättänyt talousvelvollisuuteni kuullakseni mistä
on kysymys.»
»Sitähän minä tässä yritän selittää», virkkoi hän käheästi naurahtaen.
»Ettekö tiedä, että minä olen tullut teitä ihaillen palvomaan? Enkö
ole sanonut, että näen teissä isänmaamme _šakti_? Ei ole kysymys vain
maantieteellisestä isänmaastamme. Kukaan ei voi uhrata elämäänsä
kartan vuoksi! Vasta kun näen teidät edessäni, käsitän isänmaani
koko kauneuden. Kun te olette omin käsin minut voidellut, tunnen
isänmaani siunauksen lepäävän päälaellani, ja jos kaadun taistelussa,
tuo vakaumus sydämesssäni, niin en kaadu minkään kartan osoittaman
maan tomuun, vaan rakkaiden käsien alleni levittämälle vaatteelle.
Tiedättekö mitä vaatetta tarkoitan? Sitä mullanruskeata leveän
veripunaisen päärmeen reunustamaa _saria_, joka teillä oli tuonoin
yllänne. Voinko sitä milloinkaan unhottaa? Sellaiset näyt antavat
voimaa elämään ja iloista uskallusta kuolemaan!»
Sandipin silmät säikkyivät tulta hänen puhuessaan, mutta minun oli
mahdoton sanoa, paloiko niissä palvonnan vaiko intohimon tuli. Mieleeni
muistui se päivä, jolloin kuulin hänen ensi kerran puhuvan enkä oikein
tiennyt, oliko hän ihminen vai elävä tulenliekki.
En kyennyt lausumaan sanaakaan. Ei käy päinsä hakeutua ulkonaisen
sopivaisuuden suojiin, kun yht'äkkiä leimahtaa lieska hävittäen
välkähtävin miekoin ja raikuvin nauruin kaikki, mitä ahneus on
kasannut. Pelkäsin kauheasti, että hän voisi unhottaa itsensä ja
tarttua käteeni, sillä hän seisoi edessäni kuin värjyvä tulenliekki;
hänen silmistänsä sinkosi minuun korventavia kipunoita.
»Aiotteko siis ikuisesti palvella mitättömiä talousvelvollisuuksia
epäjumalananne», huudahti hän hetken vaiti oltuansa, »te, joilla on
valta lähettää meidät elämään tai kuolemaan? Pitääkö teidän voimanne
piiloutua eristettyihin asuinsuojiinne? Minä rukoilen teitä: karistakaa
pois kaikki väärä häveliäisyys, naurakaa ympärillänne kuuluville
kuiskeille! Heittäytykää jo tänään vapaan maailman syliin!»
Kun Sandip tuolla tavoin punoo taitavasti yhteen isänmaahan ja minuun
kohdistuvat tunteensa, niin vereni todellakin kuohahtaa, ja epäröintiin
luomat esteet horjahtelevat. Hänen taidetta ja sukupuolielämää koskevat
puheensa, ne rajaviivat, joita hän vetää todellisen ja epätodellisen
välille, olivat vain herättäneet minussa vastustuksen henkeä, joka
esti minua asiallisesti vastaamasta. Mutta nyt se jälleen leimahti
lieskaan, joka teki vastustelun mahdottomaksi. Minä tunsin kirkastuneen
naisellisuuteni kohottavan itseni jumalattaren kaltaiseksi. Miksipä ei
hänen loisteensa näkyisi otsallani sädehohteena? Miksi ei ääneni keksi
sanaa, kuuluvaa huutoa, joka loitsusanojen tavoin sytyttäisi kansassani
pyhän innon tulta?
Yht'äkkiä syöksyi palvelijattareni huoneeseen hiukset hajalla.
»Maksakaa minulle palkka ja päästäkää minut menemään», huusi hän.
»Milloinkaan eläissäni ei minua ole niin...» Seuraavat sanat hukkuivat
nyyhkytyksiin.
»Mitä on tapahtunut?»
Kävi ilmi, että Thako, kälyni palvelijatar, oli häntä karkeasti
herjannut ilman minkäänlaista syytä. Khema oli niin kiihtyneessä
mielentilassa, ettei auttanut, vaikka sanoin ottavani asian aivan pian
tutkiakseni.
Naisellisuuden lootuskukkain alla piilevä arkielämän lieju kohosi
pinnalle. Minä riensin pois huoneesta, jottei Sandip saisi sitä
kauemmin katsella.
X
Kälyni askarteli yhä pähkinäinsä kimpussa, hymyn häivä suupielessään,
ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään ikävää. Hän hyräili yhä samaa
laulua.
»Miksi Thakosi on sillä tavoin nimitellyt Khema parkaa?» kysyin minä.
»Todellako? Kas sitä lunttua! Minä ajan hänet heti talosta. Mikä
hävyttömyys sillä tavoin pilata sinun aamupäiväsi! Mutta eipä ole Khema
letukallakaan tietoa ihmisten tavoista, kun hyökkää sinua häiritsemään
kesken puuhiasi. Älä kumminkaan sinä, Tšota Rani, rasita itseäsi
sellaisilla kotikiistoilla. Jätä ne minun huolekseni ja palaa ystäväsi
luo!»
Kuinka äkkiä kääntyykään tuuli mielemme purjeissa. Se seikka, että
olin lähtenyt’ kohtaamaan Sandipia, näytti naissuojissa vallitsevien
lakien valossa niin kuulumattomalta asialta, etten tietänyt mitä
vastata, vaan lähdin omaan huoneeseeni. Minä tiesin koko jutun olevan
kälyni sommitelmaa: hän oli kiihoittanut palvelijattarensa tuohon
kohtaukseen. Mutta minä tunsin liikkuvani niin epävarmalla pohjalla,
etten uskaltanut yrittää vastaiskua.
Olin nähnyt aivan hiljattain, etten ollutkaan voinut säilyttää
loppuun asti sitä jäykkää ylpeyttä, jonka nojalla olin vaatinut
Nankua karkoitettavaksi. Jouduin yht'äkkiä hämilleni, kun Bara Rani
tuli sanomaan: »Se on tosiaankin yksinomaan minun syyni, hyvä veli.
Me olemme vanhanaikaista väkeä, ja minulle ei tahtonut Sandip Babusi
käyttäytyminen olla oikein mieleistä, joten sanoin ovenvartijalle.
mutta miten olisinkaan voinut aavistaa, että Tšota Ranimme piti sitä
solvauksena? — Olisin pikemmin odottanut päinvastaista! Mutta minähän
olen auttamattomasti yksinkertainen!»
Se, mikä ylevän kansallisen liikkeen kannalta näyttää ihanalta asialta,
ilmenee alhaalta käsin nähtynä sameana ja mutaisena. Aluksi se
harmittaa, sitten inhoittaa.
Minä sulkeuduin huoneeseeni, istuuduin ikkunan ääreen ja ajattelin,
kuinka helppo olisi elää, kunhan voisi pysyä sopusoinnussa ympäristönsä
kanssa. Kuinka yksinkertaisesti istuukaan kälyni tuolla kuistikolla
pähkinöittensä parissa, ja kuinka saavuttamattoman kauas onkaan
siirtynyt minun luonnollinen paikkani kotoisten velvollisuuksien
piirissä! Miten tämä kaikki päättyneekään? kysyin minä itseltäni.
Herännenkö tästä joskus kuin kuumehoureesta unohtaen kaikki, vai
vedetäänkö minut sellaisiin syvyyksiin, joista ei tässä elämässä
voi pelastua? Kuinka olenkaan työntänyt onnen luotani ja tärvellyt
elämäni? Jokainen loukko tässä makuuhuoneessa, johon astuin ensi kerran
morsiamena yhdeksän vuotta sitten, tuijottelee minua säikähtyneenä.
Kun mieheni palasi kotiin suoritettuaan maisteritutkintonsa, toi
hän minulle tämän kämmekän, joka on kotoisin kaukaisesta maasta
merten takaa. Näiden pienten lehtien alta puhkesi ilmoille kukka
toisensa jälkeen, näytti siltä, kuin itse Kauneus olisi kumonnut sen
yli runsautensa sarven. Me päätimme asettaa sen tähän ikkunaan. Se
kukki tuon ainoan kerran, mutta me olemme yhä toivoneet sen kukkivan
uudelleen. Tottumuksen voimasta, minä olen sitä yhä kastellut näinäkin
päivinä, ja se on vielä viheriä.
Neljä vuotta sitten minä teetin mieheni muotokuvaa varten
norsunluukehyksen ja asetin sen tuonne komeroon. Kun katseeni nyt
sattuu sinne eksymään, täytyy minun luoda silmäni alas. Viime viikkoon
asti oli tapanani joka aamu kylvyn jälkeen koristaa se kukilla hartaan
kiintymyksen! merkiksi. Mieheni usein moitti minua siitä.
»Minua hävettää, kun näen sinun asettavan minut korkeuksiin, joihin en
kuulu», sanoi hän kerran.
»Mitä mielettömyyksiä!»
»En ole ainoastaan häpeissäni, vaan vielä mustasukkainenkin!»
»Jopa nyt jotakin! Sanohan, kenelle!»
»Tuolle väärälle minälleni. Se vain osoittaa, että minä olen sinulle
liian mitätön, että sinä kaipaat jotakin erinomaista miestä, jonka
ylemmyyttä voit kumartaa, ja senvuoksi sinun on välttämättä sepitettävä
itsellesi minusta jonkinlainen ihannoitu kuva.»
»Tuollainen puhe minua vain suututtaa», sanoin minä.
»Mitäpä hyödyttää minulle suuttua?» vastasi hän. »Soimaa kohtaloasi,
joka ei jättänyt sinulle vaalinvaltaa, vaan pakotti sokeasti ottamaan
minut. Nyt sinun täytyy alinomaa yrittää korjata virhettäsi tekemällä
minusta kaikkien hyveiden esikuva.»
Minua loukkasi silloin tuo pelkkä ajatus niin että kyyneleet
tulvahtivat silmiin. Ja milloin hyvänsä asiaa ajattelenkin, jää
katseeni kohoamatta komeroon asti.
Nyt minulla näet on toinen kuva korulippaassani. Hiljattain
järjestellessäni oleskeluhuonetta otin sieltä sen kaksoiskehyksen,
jossa oli Sandipin kuva mieheni kuvan rinnalla. Tälle kuvalle en kanna
kukkauhreja, se on piilossa korujeni alla.
Se tenhoo mieltäni sitä enemmän, kun säilytän sitä salaa. Minä katselen
sitä silloin tällöin suljettujen ovien takana. Illalla minä sytytän
lampun ja istun kauan sitä katsellen. Joka ilta aion sen polttaa lampun
liekissä, jotta siitä iäksi pääsisin, mutta joka ilta minä kätken sen.
jälleen huoaten helmieni ja jalokivien! joukkoon.
Voi minua, kurjaa naista! Millainen rakkauden runsaus punoutuukaan
jokaisen jalokiveni ympärille! Voi, miksi en ole kuollut!
Sandip oli teroittanut mieleeni, ettei epäröiminen kuulu naisen
luontoon. Nainen ei tiedä oikeasta eikä vasemmasta, vaan liikkuu
suoraan eteenpäin. Hän toisteli minulle alinomaa, että kotimaani naiset
kerran unestansa herättyään kajahduttavat voitonvarman huutonsa: »_Minä
tahdon_!»
»Minä tahdon!» — niin selitti Sandip eräänä päivänä — on kaiken
luomistyön ensimmäinen sana. Sitä ei johtanut mikään periaate,
se muuttui tuleksi ja loi itsestään auringot ja tähdet. Se on
kauhistuttavan puolueellinen. Tahtoen päätyä ihmiseen se uhrasi
armotta miljoonia eläimiä miljoonien vuosien kuluessa. Tuo peloittava
sana »minä tahdon» on tullut lihaksi naisessa, ja senvuoksi yrittävät
miehet, jotka ovat pelkureita, kaikin voimin padota tätä alkuvoimaista
tulvaa. He näet pelkäävät, että tuo naurava ja karkeloiva hyöky voi
pyyhkäistä pois heidän kurpitsapeltonsa aidat ja tuet. Miehet ovat
aina hyvillä mielin luulotelleet saaneensa tuon voiman suljetuksi
sovinnaisuuden rajoihin, mutta se paisuu ja kasvaa. Nyt se on vielä
tyyni ja syvä kuin järvi, mutta sen paine käy yhä ankarammaksi, padot
taipuvat, ja kauan mykkänä ollut voima syöksyy eteenpäin ukkosena
ulvoen: »Minä tahdon!»
Nuo Sandipin sanat kaikuvat mielessäni kuin sotarummun lyönnit. Ne
vaimentavat kaikki henkilökohtaiset vaikeuteni. Mitä huolinkaan
toisten ihmisten ajatuksista? Mitä merkitseekään minulle tuo kämmekkä
ja tuo komero makuuhuoneessani? Millä voimalla ne kykenevätkään minua
masentamaan ja häpeään saattamaan? Minussa palaa luomisen alkutuli.
Minun teki kovin mieleni temmata kämmekkä alas ja singota se ulos
ikkunasta, riistää komerosta kuva ja päästää riehumaan se hillitön
hävityshalu, joka mielessäni raivosi. Olin jo kohottanut käteni
niin tehdäkseni, kun äkillinen tuska kouristi sydäntäni ja kyynelet
tulvahtivat silmiini. Minä heittäydyin pitkäkseni ja nyyhkytin: »Kuinka
tämä kaikki päättyy, kuinka tämä kaikki päättyy?»