»Sitä en voi auttaa», virkkoi Nikhil. »Kone on täsmällinen, elämä ei.
Jos aiot täsmällisyyttä tavoitellen oppia tuntemaan elämän pitämällä
sitä koneena, niin sellainen täsmällisyys ei voi käydä totuudesta.
Sielu ei ole rajoiltansa yhtä täsmällinen kuin menestys, ja senvuoksi
sinä vain menetät sielusi, jos etsit sitä menestyksestäsi.»
»Missä se sitten piilee, tuo ihmeellinen sielu?»
»Siellä, missä se tuntee itsensä äärettömyydessä, kaiken menestyksen
tuolla puolen.»
»Missä suhteessa tämä kaikki on isänmaalliseen työhömme?»
»Se on sama asia. Kun isänmaamme muuttuu korkeimmaksi tarkoitusperäksi,
niin sen menestys koituu sielun vahingoksi. Kun se tuntee Korkeimman
kaikkea muuta suuremmaksi, niin se saa voiton sielullensa, olkoonpa,
että ulkonaiset tulokset jäävät saavuttamatta.»
»Onko historiassa jokin sellainen esimerkki?»
»Ihminen on niin suuri, että hän voi jättää huomioonottamatta kaikki
esimerkit samoinkuin ulkonaisen menestyksenkin. Kenties ei ole olemassa
mitään esimerkkiä, enempää kuin siemenellä, joka on kerran kehkeytyvä
kukaksi. Mutta kaikesta huolimatta suuntaa sisäinen välttämättömyys
siemenen kukkaan.»
Asian laita ei ole niin, etten minä ollenkaan käsitä Nikhilin
katsantokantaa; se muodostaa minun vaarani. Minä olen syntynyt
Intiassa, ja Intian henkinen myrkky virtailee suonissani. Miten
äänekkäästi minä saarnaankin kieltäymyksen mielettömyyttä vastaan, en
sitä kumminkaan voi kokonaan välttää.
Niinpä syntyy meillä nykyjään omituisia ristiriitaisuuksia. Meillä
täytyy olla uskontomme ja meillä täytyy olla kansallinen liikkeemme:
_Bhagavad Gita_ ja _Bande Mataram_. Tuloksena on, että molemmat
joutuvat kärsimään. Sama asia kuin jos antaisi englantilaisen
sotilassoittokunnan torvien raikua intialaisten huilujemme ohella.
Minun täytyy ottaa elämäntehtäväkseni tämän kamalan sekasorron
lopettaminen.
Minä tahtoisin meillä pääsevän valtaan länsimaisen, sotilaallisen
tyylin eikä intialaisen. Silloin voisimme antaa häpeämättä liehua
intohimon lipun, jonka Luonto-äiti on määrännyt sotalipuksemme
elämän taistelutanterelle. Intohimo on kaunis ja puhdas — puhdas
kuin liljankukka, joka kohoaa liejuisesta maaperästä. Se kohoaa
kaikkia saastuttajiansa ylemmäksi tarvitsematta mitään keinotekoisia
puhdistusvälineitä.
V
Viime päivinä minua on kiusannut eräs kysymys. Miksi sallin elämäni
takertua Bimalan elämään? Olenko minä uiva pölkky, jota jokainen este
voi pidättää?
Minä en suinkaan tunne mitään väärää häpeäntunnetta sen vuoksi, että
Bimala on tullut himoni esineeksi. On liiankin ilmeistä, että hän
tarvitsee minua, ja niinmuodoin minä pidän häntä oikeudenmukaisesti
omanani. Hedelmä riippuu rungosta oksan varassa, mutta siitä syystä ei
rungolla tarvitse olla ikuista oikeutta hedelmän luonansa pitämiseen.
Kypsä hedelmä ei voi taata ikuisesti pysyvänsä rungon yhteydessä;
se tuntee siitä yhä irtautuvansa. Se on kerännyt minua varten koko
makeutensa; minulle antautuminen on sen olemisen aihe, sen todellisen
olemuksen kannate, sen oikea siveellisyys. Niinpä minun on se
poimittava, sillä minä en saa tehdä sitä mitättömäksi.
Eniten minua kiusaa se, että kietoudun yhä pahemmin pauloihin. Enkö
ole syntynyt vallitsemaan, nousemaan oman ratsuni, suurten joukkojen,
selkään ja suistamaan sitä miten hyväksi näen — päämäärän tunnen minä
yksin; sen osaksi tulevat vain okaat ja tien loka. Ratsuni on oven
edessä minua odottamassa; se kuopii tannerta ja pureksii kuolaimiaan,
ja ilma raikuu sen hirnuntaa. Mutta missä olen minä ja mitä minä
teenkään, kun päästän joka päivä ihanan tilaisuuden käsistäni?
Minä uskoin kerran olevani rajuilma — ajattelin, etteivät tielleni
sirotellut revityt kukkaset voineet estää minua etenemästä. Mutta nyt
minä kiertelenkin yhtä ainoata kukkaa — kuin mehiläinen enkä niinkuin
rajuilma. Pitää siis paikkansa mitä sanoin: ne aatteet, joilla ihminen
itseänsä värittää, liikkuvat vain pinnalla. Sisäinen ihminen pysyy aina
samana, jokapäiväisenä. Jos joku voisi nähdä sisäisen olemukseni ja
kirjoittaisi elämäkertani, niin hän ei kuvailisi minua mitenkään Pantšu
tolvanaa tai Nikhiliä kummemmaksi!
Eilen illalla minä selailin vanhaa päiväkirjaani niiltä ajoilta,
jolloin olin vastikään suorittanut tutkintoni ja aivoni olivat
viisaustieteestä pakahtumaisillaan. Jo siihen aikaan olin vannonut
välttäväni kaikkia harhaluuloja, omia samoinkuin toistenkin keksimiä,
ja olin päättänyt rakentaa elämäni todellisuuden pettämättömälle
pohjalle. Mutta miten onkaan käynyt? Missä on elämäni pettämättömyys?
Sehän on pikemmin ollut kuin verkkokudelma, jossa; lanka tosin on
katkeamaton, mutta suurin osa sittenkin on pelkkää reikää. Siitä en
pääse ankarimmillakaan ponnistuksilla. Parastaikaa iloitessani siitä,
että pysyn eksymättä lankani suunnassa, joudunkin samassa ilkeään
silmukkaan! Minä näet olen alkanut tuntea omantunnonsoimausta.
»Minä tarvitsen sitä, se on tuossa, niinpä otan sen.» — Tuo on selvää
ja suoraa politiikkaa. Se, joka pyrkii tarmokkaasti kohti päämääräänsä,
saavuttaa sen vihdoin välttämättä. Mutta jumalat eivät tahdo tehdä
sellaista matkaa helpoksi. Senvuoksi he lähettävät myötätunnon
viettelijättären suistamaan matkamiestä ladultansa, samentamaan hänen
katsettansa kyyneleisellä sumuverholla.
Minä näen Bimala rukan liikehtivän levottomana satimessaan. Millainen
hädän ilme onkaan hänen silmissään! Kuinka hän onkaan hangannut itsensä
verille tempoessansa kahleitaan! Tuon näyn tietenkin pitäisi ilahduttaa
todellista metsästäjää.
Minä olenkin iloinen, mutta toisaalta koskee mieleeni, ja senvuoksi
minä seison epäröiden voimatta vetää silmukkaa kiinni.
Minä tiedän, että on ollut hetkiä, jolloin olisin voinut syöksyä hänen
luoksensa, tarttua hänen käsiinsä ja pusertaa hänet rintaani vasten,
vastustamattomasti. Jos olisin niin tehnyt, ei hän olisi virkkanut
sanaakaan. Hän tiesi, että oli uhkaamassa ratkaiseva tapaus, joka
tuokiossa muuttaisi toisiksi koko maailman arvosuhteet. Ja kun hän
seisoi sen luolan suulla, joka kätki itseensä arvaamattoman, mutta
silti odotetun asian, hänen kasvonsa kalpenivat ja silmät hehkuivat
pelonsekaista hurmiota. Kun tuo tuokio saapuu, hahmoutuu iäisyys, jota
kohtalomme odottaa henkeänsä pidättäen.
Minä olen sallinut tuon tuokion luiskahtaa ohi. En ole tarttunut
kiinni häikäilemättömän voimakkaasti saadakseni varmasti omakseni sen,
mikä jo melkein täydellisesti minulle kuului. Nyt näen selvästi, että
luonnossani oli salattuja alkuvoimia, jotka ilmeisesti asettuivat
esteiksi tielleni.
Aivan samalla tavalla koki kohtalonsa Ravana, jota minä pidän
_Ramajanan_ [Muinaisintialaisen kirjallisuuden toinen suuri
sankarieepos (Mahabharatan ohella). Rama-sankarilta ryöstää Ravana
uskollisen puolison Sitan, joka voitetaan takaisin apinainkuninkaan
Hanunranin avulla] varsinaisena sankarina. Hän piti Sitaa
Asoka-puutarhassa, odottaen hänen mielisuosiotansa, sen sijaan että
olisi vienyt hänet muitta mutkitta haaremiinsa. Tämä heikko kohta
hänen muuten suurenmoisessa luonteessaan tärveli koko ryöstön. Toinen
samanlainen omantunnontuskain puuska sai hänet kohtelemaan liian
välinpitämättömästi ja lievästi petollista veljeänsä Bibhisania, ja
seurauksena oli; että hän sai siitä hyvästä surmansa.
Elämän tragiikka johtuu ihmisestä itsestänsä. Aluksi se lepää
mitättömän pienenä seikkana pimeissä, syvissä kerrostumissa, mutta
tunkeutuu lopulta esiin kumoten koko rakennelman. Varsinainen
tragiikka on siinä, ettei ihminen tunne itseänsä sellaisena kuin hän
todellisuudessa on.
V
Sitten on vielä otettava huomioon Nikhil. Vaikka tiedän hänet
hassahtavaksi ja naurankin hänelle, en kumminkaan voi kokonaan vapautua
siitä ajatuksesta, että hän on ystäväni. Aluksi minä en välittänyt
mitään hänen katsantokannoistaan, mutta nyttemmin hän tavantakaa
saattaa minut hämille ja loukkaa minua. Senvuoksi olen yrittänyt
jutella ja kiistellä hänen kanssaan samaan intomieliseen tapaan
kuin ennenkin, mutta siinä ei ole aito sointua. Johdunpa toisinaan
niinkin pitkälle luonnottomuuteen, että olen olevinani samaa mieltä
kuin hän. Mutta teeskentely ei ole luonteenomaista minulle enempää
kuin Nikhilillekään. Siinä on ainakin yksi yhteinen piirre. Senvuoksi
minulle on nykyjään mieluisempaa, kun en häntä ollenkaan kohtaa, ja
minä olen alkanut mahdollisuuden mukaan häntä vältellä.
Tuo kaikki ilmaisee heikkoutta. Kohta kun ihminen myöntää vääryyden
mahdolliseksi, se muuttuu tosiasiaksi ja tarttuu häntä kurkkuun, miten
hän yrittäneekin olla sitä uskomatta. Minun tekee mieleni avoimesti
sanoa Nikhilille, että tällaisia tapahtumia — suuria todellisuuksia —
on katsottava suoraan kasvoihin ja ettei se, mikä on totista totta, saa
erottaa toisistaan oikeita ystäviä.
Minä olen kieltämättä heikontunut. Bimalaa minä kumminkaan en
voittanut tällä heikkoudellani; hän poltti siipensä häikäilemättömän
miehekkyyteni liekeissä. Kohta kun savu tummentaa liekkien loimon,
hän joutuu hämilleen ja vetäytyy takaisin. Sitten tapahtuu hänen
tunteissaan täydellinen mullistus: hänen tekisi mieli ottaa takaisin se
seppele, jolla hän on minut koristanut, mutta hän ei voi sitä tehdä,
sulkee vain silmänsä, jottei sitä näe.
Kaikesta huolimatta minä en saa väistyä viitoittamaltani tieltä.
Missään tapauksessa en saa jättää isänmaan asiaa, kaikkein vähimmin
tällä hetkellä. Bimalan ja isänmaan täytyy tästä lähtien olla yhtä.
Lännestä puhaltava raju tuuli, joka on temmannut pois maamme omantunnon
verhon, tempaa varmaan Bimalan kasvoilta naisen hunnun, ja tämä
kasvojen paljastuminen on tapahtuva ilman häpeäntunnetta. Kun keinuva
alus kantaa suuria ihmisjoukkoja yli valtameren ja _Bande Mataram_
liehuu sen lipputangossa, niin se on samalla oleva minun mahtini ja
rakkauteni kehto.
Bimala on näkevä vapautumisemme niin valtavana näkynä, että hänen
kahleensa kirpoavat itsestään, hänen tuntematta mitään häpeää,
vieläpä sitä ollenkaan huomaamattakaan. Kokonaan tämän peloittavan,
hävittävän mahdin lumoissa ollen hän ei epäröi hetkeäkään menetellä
armottomasti; Minä olen havainnut Bimalan olemuksessa julmuuden, joka
on koko olemassaolon sisäinen voima — julmuuden, joka taipumattomalla
mahdillansa ylläpitää maailman kauneutta.
Jos voisimme vapauttaa naiset niistä teennäisistä kahleista, joihin
miehet ovat heidät iskeneet, saisimme nähdä maan päällä Kalin, häpeää
ja sääliä tuntemattoman jumalattaren elävän kuvan. Minä kuulun Kalin
palvelijoihin, ja on tuleva päivä, jolloin minä jumalatartani oikein
palvelen nostamalla Bimalan hänen hävitysalttarillensa. Siihen minä
tahdon valmistua.
Paluutie on meiltä kummaltakin iäksi suljettu. Me ryöstämme toisiamme,
vihaamme toisiamme, mutta emme milloinkaan pääse toisistamme vapaiksi.