Muutamiin aikoihin ei isänmaan asiasta ole enää ollenkaan puhuttu.
Keskustelumme aiheena ovat nykyaikaiset sukupuolikysymykset ja muut
senlaatuiset asiat, lisäksi hieman runoutta, vanhaa intialaista
ja uudenaikaista englantilaista, ja kaiken pohjalla kaikuu syvä
perussävel, jollaista en ole kuullut milloinkaan ennen, sävel, joka
tuntuu soivan todellista miehuutta ja voimaa.
Olimme ehtineet niin pitkälle, ettemme yrittäneetkään asiaa peitellä.
Ei ollut enää pienintäkään tekosyytä, joka olisi puolustanut Sandip
Babun jatkuvaa oleskelua luonamme ja alinomaisia tuttavallisia
keskustelujamme. Minä olin vihoissani itselleni, kälylleni, maailmassa
vallitsevalle olojen järjestykselle, ja lupasin pyhästi olla lähtemättä
ulompiin suojiin, vaikka siihen kuolisin.
Kahteen päivään en liikkunut huoneistani minnekään. Vasta nyt minulle
selvisi, kuinka pitkälle asia oli kehittynyt. Elämä tuntui kerrassaan
tympäisevältä. Kaikki, mihin tartuin, teki mieleni heti heittää pois.
Minä tunsin odottavani — joka hermollani, kiireestä kantapäähän asti —
odottavani jotakin, jotakin henkilöä; veressäni oli kirvelevä odotuksen
tuntu.
Yritin askarruttaa itseäni ylimääräisillä töillä. Makuuhuoneen lattia
oli puhdas, mutta minä vaadin sen pestäväksi nähteni vielä kerran.
Vaatteeni olivat kaapeissa hyvässä järjestyksessä; minä vedin ne esille
ja järjestin toisin. Iltapäivällä minulla ei ollut aikaa edes hiusteni
asetteluun; minä sitaisin ne nopeasti löyhään solmuun, puuhailin ja
kiusasin jokaista. Sitten aloin penkoa varastohuonetta. Varastot
näyttivät minusta kovin kutistuneilta. Näpistelyä oli viime aikoina
varmaan harjoitettu, mutta minä en uskaltanut vaatia ketään vastaamaan,
sillä olihan lähellä ajatus: »Missä ovat silmäsi olleet näinä päivinä!»
Sanalla sanoen: minä käyttäydyin tuona päivänä kuin riivattu.
Seuraavana päivänä yritin hieman lukea. Minulla ei ollut aavistustakaan
siitä, mitä luin, mutta äkkiä huomasin lähteneeni kirja kädessä
ulompiin suojiin johtavaan käytävään ja seisovani ikkunan luona,
vastapäätä pihan toisella laidalla olevan huonerivin kuistikkoa.
Minusta tuntui siltä, kuin eräs noista huoneista olisi väistynyt
vastarannalle ja lautta olisi lakannut kulkemasta. Minusta tuntui
siltä, kuin olisin vain varhemman olemukseni haamu, tuomittu jäämään
siihen, missä olin, kumminkaan todella siinä olematta, ikuisesti vain
eteeni tuijotellen.
Siinä seisoessani näin Sandipin tulevan huoneestansa kuistikolle,
sanomalehti kädessään. Saatoin huomata, että hän näytti tavattoman
kiihtyneeltä. Piha ja kaidepuutkin näyttivät hiihtävän hänen
kiukkuansa. Hän heitti lehden kädestään niin vihaisesti, kuin olisi
tahtonut repiä rikki koko maailman.
Minä tunsin, etten voinut kauemmin pitää lupaustani. Olin lähtemässä
eteenpäin oleskeluhuoneeseen, kun kälyni samassa ilmestyi taakseni.
»Hyvä Jumala, tätä vielä puuttui!» huudahti hän vilahtaen jälleen pois.
Minulla ei ollut enää, rohkeutta kulkea kauemmaksi.
Kun palvelijattareni seuraavana aamuna tuli huutamaan: »Armollinen
rouva, on aika avata varastohuone», heitin minä hänelle avaimet sanoen:
»Pitäköön Harimati siitä huolen», ja asetuin ikkunan ääreen jatkamaan
aloittamaani englantilaista koruompelusta.
Sitten toi palvelija kirjeen. »Sandip Babulta», sanoi hän. Mikä rajaton
rohkeus! Mitä olikaan viestintuoja ajatellut? Sydämeni vavahti, kun
avasin kirjettä, jossa ei ollut minkäänlaista osoitetta, ainoastaan
sanat: _Erittäin tärkeä kansallista liikettä koskeva asia. Sandip_.
Minä heitin pois ompelukseni. Olin kohta jaloillani ja järjestin
kuvastimen edessä nopeasti hiuksiani. _Sariani_ en muuttanut, puin vain
ylleni siihen sopivan viitan.
Minun täytyi kulkea erään kuistikon läpi, missä kälyni tapasi aamuisin
istua betelpähkinöitä halkomassa. Hillitsin arkuuteni. »Mihin nyt,
Tšota Rani?» huusi hän.
»Oleskeluhuoneeseen.»
»Näin aikaisin. Aamukohtaukseen, vai kuinka?»
Kun kuljin ohi mitään vastaamatta, alkoi hän hyräillä jälkeeni
pisteliästä laulua.