Aluksi minä en epäillyt mitään, en pelännyt mitään, tunsin vain
kuuluvani kokonaan isänmaalleni. Millaista sanomatonta iloa herättikään
ehdoton antaumukseni! Nyt minulle selvisi, kuinka täydellinen
uhrautuminen voi olla ihmisen korkein autuus.
Minä uskon, että tämä hurmio olisi vähitellen häipynyt ihan itsestään.
Mutta Sandip Babu ei sitä tahtonut; minun piti oppia hänet perinpohjin
tuntemaan. Hänen äänensä sointi oli kuin kosketus; jokainen hänen
katseensa heittäytyi kerjäten jalkojeni eteen. Ja kaiken sen alla
paloi intohimo, niin hurja, että se olisi tahtonut temmata minut irti
juurineni ja laahata minut hiuksista mukanansa.
Minä en tahdo väistää totuutta. Minä tunsin yöt päivät hänen
hillittömän himonsa. Turmioon syöksyminen tuntui minusta mielettömän
houkuttelevalta. Kuinka häpeälliseltä se näyttökään, kuinka
kauhistuttavalta, ja kumminkin kuinka suloiselta! Lisäksi tuli
ankara uteliaisuuteni, joka ajoi minua yhä kauemmaksi. Minä en häntä
paljoakaan tuntenut, hän ei varmaankaan voinut koskaan tulla omakseni,
ja hänen nuoruutensa leimusi sadoin liekein — ah, kuinka salaperäinen
olikaan hänen kuohuva, suunnaton, hillitön intohimonsa!
Aluksi minä tunsin Sandipia kohtaan harrasta kunnioitusta, mutta se
hälveni nopeasti. Aloinpa pian suhtautua häneen ylenkatseellisestikin.
Siitä huolimatta hän osasi mestarillisesti soitella tunteillani ja
mielikuvillani. Mitäpä auttoi, vaikka vihasinkin itsessäni piilevää
soittokonetta: sen täytyi sittenkin noudattaa hänen tahtoansa.
Minun täytyy tunnustaa, että minussa oli jotakin... kuinka
sanoisinkaan?... sellaista, mikä saa minut toivomaan, että olisin
silloin kuollut!
Tšandranath Babu tulee aina joutuessaan minun luokseni. Hän kykenee
kohottamaan mieleni korkeuksiin, joista käsin voin silmänräpäyksessä
nähdä koko elämäni, sen todelliset rajat ja ne pelkästään kuvitellut
tiet, joiden piti johtaa minut pois omalta alueeltani.
Mutta mitä tämä kaikki hyödyttää? Haluanko tosiaankin vapautusta?
Tulkoon kärsimys taloomme, surkastukoon ja mustukoon se, mikä minussa
on parasta, mutta älköön tämä hurmio minusta haihtuko — tuo näyttää
olevan ainoa rukoukseni.
Kun ennen naimisiinmenoani satuin näkemään, kuinka lankovainajani
hurjana humalassa pieksi vaimoansa ja sitten surkeasti katuen,
nyyhkyttäen ja ulvoen vannoi siitä lähtien jättävänsä väkijuomat
koskematta, ja kumminkin jo samana iltana istui juomaan — niin tuo
täytti mieleni inholla. Mutta minun nykyinen humalani on vieläkin
peloittavampi. Minun ei tarvitse hankkia itselleni huumausainetta, se
virtailee suonissani, ja minä en tiedä, miten sitä vastustaisin.
Täytyykö tämän olotilan jatkua aina kuolemaani asti? Toisinaan
minä silmäilen itseäni säikähtyneenä ja ajattelen, että elämäni on
painajaisuni, joka äkkiä hälvenee kaikkine valheinensa. Se on ihan
irrallaan menneisyydestä. En voi käsittää, miten on voinut niin käydä.
Eräänä päivänä huomautti kälyni ivallisesti nauraen: »Kuinka ihmeen
vieraanvarainen emäntämme onkaan! Hänen vieraansa ei halua millään
ehdolla lähteä matkaansa. Vieraita tosin kävi talossa meidänkin
aikanamme, mutta me emme kohdistaneet heihin niin rajatonta
mielenkiintoa — meitä houkkioita askarruttivat liiaksi omat
miehemme. Nikhil paran täytyy kärsiä siitä, että on syntynyt liian
uudenaikaiseksi. Hänen olisi pitänyt saapua vieraana, jos tahtoi kauan
talossa viipyä. Nyt näyttää siltä, kuin hänen olisi aika lähteä.»
Tuo iva ei minuun pystynyt, sillä minä tiesin, etteivät nämä naiset
kyenneet käsittämään antaumukseni syytä. Minulla oli silloin ylläni
haltioituneen uhrautumisen varustukset, joiden läpi tuollaiset nuolet
eivät voineet minua haavoittaa.