Minä tiedän, ettei ole hyvä äkkiä herättää unissakävijää. Mutta minä
olen luonnostani niin hillitön, ettei epäröivä käyntitapa minulle
sovellu. Minä tiesin uskaltavani ylen paljon tuona päivänä. Minä
tiesin, että sellaisten aatteiden ensimmäinen sysäys voi tuntua melkein
sietämättömältä. Mutta kun on kysymys naisista, pääsee uskaliain aina
voitolle.
Me olimme jo johtumassa hyvään alkuun, kun sisään astui Nikhilin vanha
opettaja, Tšandranath Babu. Maailma ei olisi niinkään ikävä olopaikka,
ellei olisi noita koulumestareita, jotka tekevät sen siinä määrin
tympäiseväksi, että mieluimmin lähtisi tiehensä. Nikhilin kaltaiset
ihmiset tahtovat aina tehdä maailmasta koulun. Ja puheenaolevana
iltapäivänä tuo koulun ruumiillistuma astui huoneeseen juuri
ratkaisevalla hetkellä.
Meissä kaikissa säilyy jossakin sydämemme sopukassa koulupojan luonto.
Niinpä minäkin hieman säikähdin. Bima rukka se heti asettui koreasti
paikalleen, etumaiseen penkkiin, kuten luokan paras tyttö ainakin. Hän
näytti äkkiä muistavan, että oli suoritettava tutkinto.
On olemassa henkilöitä, jotka ikuisten vaihdemiesten tavoin
väijyskelevät radan varrella valmiina ohjaamaan ajatustemme junan
raiteelta toiselle.
Tšsandranath Babu oli tuskin ehtinyt huoneeseen, kun hän jo etsi
jotakin aihetta voidakseen lähteä takaisin. »Anteeksi», mutisi hän,
»minä...»
Ennenkuin hän ehti jatkaa, astui Bima nopeasti hänen luoksensa, kumarsi
kunnioittavasti ja sanoi: »Älkää lähtekö, armollinen herra! Ettekö
tahdo istua?» Bima näytti hukkuvalta, joka hakee kädelleen tukikohtaa —
pieni pelkuri!
Kenties sittenkin erehdyin. Todennäköisesti sisältyi asiaan hieman
naisellista kavaluutta. Hän kukaties tahtoi koroittaa arvoansa minun
silmissäni. Mahdollista myös, että hän tahtoi sanoa minulle purevasti:
»Älä ollenkaan luulottele saaneesi minut kokonaan valtoihisi.
Tšandranath Babuun kohdistuva kunnioitukseni on vielä voimakkaampi.»
Hyvä, kunnioita häntä vain niin paljon kuin tahdot! Se miellyttää
koulumestareita. Minä, joka en ole koulumestari, tulen hyvin toimeen
ilman sellaisia tyhjiä kohteliaisuuksia.
Tšandranath Babu alkoi puhua _swadešista_. Minä ajattelin antaa
hänen jatkaa yksinpuheluansa. On aina viisainta sallia vanhan miehen
puhua, kunnes hän itsestään lakkaa. Siten hän johtuu luulemaan, että
järjestelee maailmaa oikealle tolallensa, eikä ollenkaan aavista,
kuinka kaukana hänen jaarittelustansa todellinen maailma on.
Mutta pahin vihamiehenikään ei voi syyttää minua liiallisesta
kärsivällisyydestä. Kun Tšandranath Babu jatkoi: »Jos odotamme saavamme
koota hedelmiä siitä, mihin emme ole kylväneet, niin...», täytyi minun
puuttua puheeseen.
»Kuka sitten pyytää hedelmiä?» huusin minä. »Me noudatamme _Gitan_
tekijää [Bhagavad Gita: uskonnollis-filosofinen opetusruno, joka kuuluu
episodina suureen Mahabharata-eepokseen.] joka sanoo, että meidän on
ajateltava vain tekojamme eikä tekojemme hedelmiä.»
»Mitä te sitten tahdotte?» kysyi Tšandranath Babu.
»Okaita!» huudahdin minä. »Niiden istuttamisessa ei ole suurta vaivaa.»
»Okaat eivät ole rasitukseksi ainoastaan muille», vastasi hän. »Ne
osaavat pistää omaankin jalkaanne.»
»Tuo kaikki kelpaa kouluvihkoihin», vastasin minä. »Meille on tärkein
asia oman sydämemme palo. Nyt me vain kylvämme okaita toisten
jalkapohjia varten; tuonnempana, kun ne pistävät meitä itseämme, on
kyllin aikaa katumiseen. Mutta miksi pelkäisimme sitäkään? Kun meidän
kerran on kuoltava, ehdimme hyvinkin kylmentyä. Niin kauan kuin olemme
tulella, me kiehumme ja kuohumme.»
Tšandranath Babu hymyili. »Kiehukaa mielin määrin», virkkoi hän, »mutta
älkää erehtykö pitämään sitä työnä tai sankaruutena. Kansat jotka
ovat saaneet maailmassa jotakin aikaan, eivät ole kuohahdelleet; ne
ovat toimineet. Mutta kun ne, jotka ovat aina työtä pelänneet, kerran
heräävät tajuamaan surkeata tilaansa, niin he yrittävät siitä vapautua
väkivaltaisesti ja hutiloimalla.»
Minä olin juuri vyöttämässä kupeitani musertavaa hyökkäystä varten, kun
Nikhil palasi. Tšandranath Babu nousi ja virkkoi, Bimaan katsahtaen:
»Nyt minun täytyy lähteä, maammoseni, minulla on töitä suoritettavana.»
Hänen lähdettyänsä minä näytin Nikhilille kirjaa, joka oli kädessäni.
»Minä herroin vastikään Mehiläisemollemme tästä kirjasta», sanoin minä.
Yhdeksänkymmentäyhdeksän henkilöä sadasta voi pettää valheen avulla,
mutta tämä ikinen koulumestarin kasvatti on helpommin peittävissä
totuutta käyttelemällä. Hänen kanssaan on paras pelata avointa peliä,
levittää korttinsa pöydälle.
Nikhil luki kirjan nimen, mutta ei virkkanut mitään. »Nämä
kirjailijat», jatkoin minä, »lakaisevat pois kaikki ne koreat
puheenparret, jotka ovat pölykerroksena peittäneet maailmaamme.
Senvuoksi minä, kuten sanoin, tahtoisin sinun sen lukevan.»
»Minä olen sen lukenut», sanoi Nikhil.
»No, mitä siitä arvelet?»
»Ne, jotka saarnaavat yhtäläistä omistusoikeutta, eivät saa itse
olla varkaita. Jos he ovat varkaita, niin heidän saarnansa on valhe.
Sellaista kirjaa ei ymmärrä oikein se, jonka mielessä kytee intohimon
palo.»
»Intohimo», vastasin minä, »intohimo se juuri onkin paras opastajamme.
Se, joka suhtautuu epäluuloisesti intohimoon, tekee saman virheen kuin
toinen, joka tahtoo temmata silmän päästänsä nähdäkseen paremmin.»
Nikhil alkoi ilmeisesti kiihtyä. »Intohimolla», sanoi hän,
»on oikeutensa ainoastaan siinä tapauksessa, että tunnustamme
pidättyväisyyden välttämättömyyden. Painamalla silmiämme vasten, mitä
tahdomme nähdä, me vain tärvelemme ne, mutta emme näe mitään. Samoin
on laita kiivaan intohimon, joka ei halua jättää mitään erottavaa
välimatkaa itsensä ja kohteensa välille.»
»Johtuu yksinomaan älyllisestä teeskentelystänne», vastasin minä, »että
te välttämättä tahdotte hekumoida moraalisessa arkatuntoisuudessa
jättäen totuuden karun puolen kokonaan huomioonottamatta. Siten te
vain hämmennätte ja himmennätte asioita, sen sijaan että ryhtyisitte
toimimaan täysin voimin.»
»Ylenmääräinen voimankäyttö», vastasi Nikhil kärsimättömästi, »siinä,
missä voima ei ole paikallaan, ei auta teitä toimissanne. Mutta
miksi kiistelemmekään näistä asioista? Turha sanasota karistaa vain
totuudesta pois sen raikkaan kukkeuden.»
Olisin mielelläni suonut Biman ottavan osaa keskusteluumme, mutta hän
ei ollut toistaiseksi virkkanut sanaakaan. Olinko kenties käyttäytynyt
liian rajusti, niin että hän nyt halusi epäilysten ahdistamana jälleen
lähteä koulumestarinsa luo läksyjänsä oppimaan? Joka tapauksessa on
sellainen järkytys välttämätön. On ennen kaikkea oivallettava, että
kaikkein lujimmiksikin otaksutut perustukset voivat pettää.
»Minua ilahduttaa, että tulimme asiasta keskustelleeksi», sanoin
minä Nikhilille, »sillä minä aioin juuri jättää tämän kirjan
Mehiläisemollemme luettavaksi.»
»Miksipä ei?» virkkoi Nikhil. »Jos kerran minä olen voinut kirjan
lukea, niin miksei sitä voisi tehdä Bimalakin? Tahdon vain huomauttaa,
että eurooppalaiset ihmiset katselevat kaikkea tieteelliseltä
näkökannalta. Mutta ihminen ei sisälly pelkkään fysiologiaan, ei
biologiaan, ei psykologiaan eikä sosiologiaan. Älä missään tapauksessa
unohda tätä! Ihminen on äärettömän paljon enemmän kuin ihmistä
käsittelevä tiede. Sinä naurat minulle ja nimität minua koulumestarin
oppipojaksi, mutta oletkin se itse. Sinä näet etsit ihmisen totuutta
luonnontieteiden opettajilta etkä omasta sisäisestä olemuksestasi.»
»Miksi tämä kiihtymys?» pilkkailin minä.
»Siksi, että näen sinun tahtovan häväistä ihmistä ja alentaa hänen
arvoansa.»
»Mistä ihmeestä sinä niin päättelet?»
»Vaikutelmistani, loukkaantuneista tunteistani. Sinä hyökkäät aina sen
kimppuun, mikä ihmisessä on suurta, epäitsekästä ja kaunista.»
»Kuinka johdutkaan tuollaiseen mielettömään ajatukseen?»
Nikhil nousi äkkiä seisaalleen. »Minä sanon sinulle peittelemättä,
Sandip», virkkoi hän, »että voit kuolettavasti haavoittaa ihmistä
minussa voimatta häntä kumminkaan surmata. Senvuoksi minä olen valmis
kestämään kaikki, tietoisesti, avosilmin.»
Samassa hän nopeasti lähti huoneesta.
Minä seisoin vielä hämmästyneenä katsellen hänen jälkeensä, kun
pöydältä putoava kirja sai minut kääntymään toisaanne. Bima lähti
miehensä jälkeen nopein, hermostunein askelin, kaartaen minua kaukaa.
Merkillinen olento, tuo Nikhil! Hän aavistaa kotiansa uhkaavan
vaaran, mutta ei aja minua menemään! Minä tiedän, että hän odottaa
Bimalan kehoitusta. Jos Bimala sanoo hänelle, että heidän liittonsa
on ollut erehdys, niin hän taivuttaa päänsä ja myöntää tehneensä
suuren virheen! Hänellä ei ole riittävää mielenlujuutta käsittääkseen,
että erehdyksensä tunnustaminen on kaikkein suurin erehdys. Hän on
tyypillinen esimerkki siitä, miten aatteet ihmistä heikentävät. En
ole nähnyt toista hänenlaistansa — hän on tosiaankin merkillinen
luonnontuote! Hän tuskin kelpaisi romaanin tai näytelmän henkilöksi, ja
vielä vähemmän hän kelpaa todelliseen elämään.
Entä Bima? Pelkäänpä, että hänen unelmaelämänsä on nyt lopussa. Hän
on vihdoinkin älynnyt sen virranjuoksun suunnan, joka kiidättää häntä
eteenpäin. Nyt hänen täytyy joko kulkea eteenpäin tai peräytyä,
täysin tietoisesti. Mutta luultavinta on, että hän pian astuu askelen
eteenpäin ja sitten jälleen peräytyy saman verran. Se ei kumminkaan
minua häiritse. Kun on kerran syttynyt tuleen, niin tuo vuorotteleva
läheneminen ja pakeneminen vain kiihtää lieskaa. Pelko lietsoo hänen
intohimonsa paloa.
Kenties on parempi, jos en puhu hänelle paljoa, vaan valitsen muutamia
uudenaikaisia kirjoja hänen luettavakseen. Siten hän johtuu vähitellen
siihen vakaumukseen, että on uudenaikaista tunnustaa ja kunnioittaa
intohimoa ylimpänä todellisuutena — sen sijaan että sitä häpeisi ja
ihastelisi pidättyväisyyttä. Jos hän voi turvautua johonkin sellaiseen
sanaan kuin »uudenaikainen», niin hänen rohkeutensa kasvaa.
Olipa miten hyvänsä, minun on seurattava näytelmän kehitystä aina
viidennen näytöksen loppuun asti. Minä en, ikävä kyllä, voi kerskua
olevani pelkkä katselija, istumassa kuninkaallisessa aitiossa
silloin tällöin käsiänsä taputtaen. Sydäntäni ahdistaa ja joka hermo
värähtelee. Illalla, sammutettuani kynttiläni jo makuulla ollen, minä
tunnen vienoja kosketuksia, näen nopeita katseita ja kuulen hiljaisia
sanoja. Kaikki nuo tunnot parveilevat ympärilläni; pimeys tuntuu
olevan niitä tulvillaan. Aamulla herätessäni minä värähtelen eloisaa
ennakointia, tuntuu siltä, kuin soutaisi veri suonissani musiikin
tahdissa...
Pöydällä oli kaksoiskehys ja siinä Biman kuva Nikhilin kuvan vieressä.
Minä otin Biman kuvan pois. Eilen osoitin hänelle tyhjää puolta ja
sanoin: »Ainoastaan itaruus tekee varkauden välttämättömäksi. Synnissä
siis on kummallakin osansa, saiturilla samoinkuin varkaallakin. Ettekö
ole samaa mieltä?»