»Minä tiedän», keskeytin minä. »Naiset taipuvat pitämään ahnaista
miehistä, sillä meidän ahnautemme tekee heille mahdolliseksi päästä
voiton puolelle. Se armottelu, jota he ovat aina minulle osoittaneet,
on tehnyt minut sitäkin hävyttömämmäksi. Minä en välitä mitään, vaikka
katselettekin kaikkien näiden kauniiden palasten katoamista, en yhtään
mitään. Minä nautin niistä jok’ainoasta.»
Äskettäin minä luin erästä englantilaista kirjaa, jossa
sukupuoliasioita käsitellään rohkean realistiseen tapaan. Olin jättänyt
sen oleskeluhuoneeseen. Kun seuraavana päivänä iltapuolella tulin
huoneeseen jotakin hakemaan, istui siellä Bima minun kirjani kädessään.
Kuullessaan askeleeni hän nopeasti heitti kirjan pois ja asetti sen
päälle erään toisen kirjan — nidoksen rouva Hemansin runoja.
»En ole milloinkaan voinut käsittää», aloitin minä, »miksi naiset
joutuvat niin hämilleen, kun heidät yllättää runoja lukemasta. Meillä
miehillä — lakimiehillä, mekaanikoilla ja muilla — saattaisi olla
syytä hävetä. Jos me haluamme lukea runoja, niin meidän tulee se
tehdä yön pimeydessä, lukittujen ovien takana. Te naiset sitävastoin
olette runouden sukua. Luoja itse on lyyrillinen runoilija, ja Hänen
jalkojensa juuressa on Džajadevan täytynyt harjoittaa jumalallista
taidettansa.»
[Džajadeva, kahdennellatoista vuosisadalla Bengalissa elänyt runoilija,
Gitagovinda-nimisen lyyrillisen draamarunoelman kirjoittaja,
kuvailee hehkuvin säkein Krišna- l. Višnu-jumalan ja Radha-nimisen
paimentytön rakkautta. Višnu-uskonnon kannattajat selittävät runoelmaa
vertauskuvallisena korkeana veisuna.]
Bima ei vastannut mitään, hymyili vain hämillään. Hän oli aikovinaan
lähteä pois huoneesta. Minä pidätin hänet: »Ei, ei, lukekaahan
edelleen! Minä vain otan erään kirjan, joka on minulta jäänyt tänne, ja
lähden kohta tieheni.» Samassa otin kirjani pöydältä. »Onpa onni, ettei
ole johtunut mieleenne kurkistaa tähän», jatkoin minä, »muuten olisitte
varmaan mielinyt minua kurittaa.»
»Todellako? Miksi?» kysyi Bima.
»Siksi, ettei se ole mikään runokirja», vastasin minä. »Se sisältää
pelkkiä tosiasioita ja esittää ne ihan koristelematta. Toivoisin
Nikhilin lukevan sen.»
Bima kurtisti hieman kulmiansa hiljaa vastatessaan: »Miksi sitä
toivotte?»
»Hän on mies, nähkääs, yksi meistä. Ainoa asia, mistä häntä
moitin, on se, että hän katselee maailmaa eräänlaisen sumuverhon
läpi. Ettekö ole huomannut, kuinka tämä luonteenpiirre saa hänet
pitämään _swadeši_-liikettämme jonkinlaisena runoteoksena, jonka
rytmi on säilytettävä joka askelella moitteettomana. Me murskaamme
proosanuijallamme kaikki hartauden esineinä olevat rytmikuviot.»
»Missä yhteydessä ovat keskenään teidän kirjanne ja _swadeši_?
»Jos sen lukisitte, niin tietäisitte. Nikhil tahtoo aina meneteltävän
valmiiden periaatteiden mukaan, _swadešissa_ samoinkuin kaikessa
muussakin. Senvuoksi hän hyökkäilee joka käänteessä inhimillistä
luontoa vastaan alkaen sitä sättiä. Hän ei tahdo tajuta, että
ihmisluonto on kaikkia kauniita lauseparsia vanhempi ja että se tulee
elämään vielä silloin, kun lauseparret ovat jo ammoin unohtuneet.»
Bima oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten vakavasti: »Eikö ihmisluontoon
kuulu pyrkimys kohoamaan itsensä yläpuolelle?»
Minun täytyi hymyillä hiljaa mielessäni. »Nuo eivät ole omia sanojasi»,
ajattelin minä. »Sinä olet ne oppinut Nikhililtä. Sinä itse olet
terve ihmislapsi. Sinun lihasi ja veresi ovat kuulleet todellisuuden
kutsun. Tiedänhän minä, että sinun kaikissa suonissasi on elämäntulen
palo. Kuinka kauan he kykenevätkään pitämään sinua viileänä
moraalisääntöjensä kylmillä kääreillä?»
»Heikot muodostavat enemmistön», sanoin minä ääneen. »He valavat
alinomaa myrkkyänsä ihmisten korviin toistelemalla tuollaisia
iskulauseita. Luonto ei ole suonut heille voimaa, ja nyt he yrittävät
tuolla tavoin heikontaa toisia.»
»Me naiset olemme heikkoja», virkkoi Bimala. »Niinpä arvelenkin, että
meidän on yhdyttävä heikkojen salaliittoon.»
»Te naiset heikkoja!» huudahdin minä nauraen. »Miehet ihannoivat teidän
herkkyyttänne ja haurauttanne, ja te erehdytte senvuoksi pitämään
itseänne heikkoina. Mutta juuri te naiset olettekin voimakkaat.
Miehet pitävät suurta hälinää niin sanotusta vapaudestansa, mutta
ne, jotka tuntevat sisäisen olemuksensa, tietävät, kuinka epävapaita
he todellisuudessa ovat. He ovat omin käsin sepittäneet pyhät kirjat
orjuuttaakseen niillä itseänsä; ihanteellisuudessaan he ovat tehneet
naisista kultaiset kahleet ruumiinsa ja sielunsa ympärille. Ellei
miehillä olisi erinomainen kyky kietoutua omiin verkkoihinsa, ei mikään
voisi heitä orjuuttaa. Mutta te naiset, te olette tahtoneet käsittää
todellisuuden ruumiillanne ja sielullanne. Te olette synnyttäneet
todellisuuden. Te olette imettäneet todellisuutta rinnoillanne.»
Bima on naiseksi paljon lukenut, eikä ollut helppo saada häntä
tunnustamaan väitteitäni päteviksi. »Jos olisi niin laita», huomautti
hän, »niin naiset eivät viehättäisi miehiä.»
»Naiset huomaavat vaaran», vastasin minä. »He tietävät miesten
rakastavan silmänlumetta ja antavat sitä heille täydet määrät
käyttelemällä heidän omia lauseparsiansa. He tietävät paheeseen
taipuvan miehen pitävän huumauksesta enemmän kuin ravinnosta ja
tarjoutuvat hänelle huumausaineeksi. Naisen ei tarvitse teeskennellä,
ellei hän tee sitä miehen vuoksi.»
»Miksi siis yritätte hävittää mielenharhaa?»
»Vapauden vuoksi. Tahtoisin nähdä isänmaani vapaana. Tahtoisin nähdä
inhimilliset suhteet vapaina.»