II

Jokin asia on ilmeisesti epäkunnossa. Sain hiljattain hieman vihiä.

Minun saavuttuani oli Nikhilin huone muuttunut jonkinlaiseksi

kaksoisolioksi. Se oli puolittain naisten huone, puolittain miesten:

Bimala tuli sinne naisten suojista, ja minä voin päästä sinne toiselta

puolelta. Jos olisimme toimineet hitaammin ja käytelleet hieman

pidättyvämmin etuoikeuksiamme, olisimme tuskin herättäneet pahennusta.

Mutta me menettelimme niin rajusti, ettemme tulleet ollenkaan

ajatelleeksi seurauksia.

Kun Bima tulee Nikhilin huoneeseen, huomaan minä sen jollakin tavalla

omassa huoneessani. Kuuluu nilkkarenkaiden helinää ja muita pieniä

ääniä; ovi sulkeutuu kenties vähän kiivaammin kuin olisi tarpeellista;

kirjakaapin ovi on hieman paisunut ja narahtaa äkkiä avattaessa.

Astuessani sisään näen Biman seisomassa selin oveen ja uutterasti

etsimässä jotakin kirjaa hyllyistä. Kun tarjoudun auttamaan häntä tässä

vaikeassa tehtävässä, hän säpsähtää ja kieltää, ja sitten me johdumme

luontevasti juttelemaan muista asioista.

Hiljattain, eräänä pahaenteisenä torstai-iltapäivänä [torstai

on hindulaisen almanakan onnettomuuksien päivä], minä syöksyin

huoneestani, kun kuulin nuo äänet. Käytävässä oli mies

vartiopaikallansa. Minä kuljin eteenpäin häneen katsahtamattakaan,

mutta kun lähestyin ovea, asettui hän tielleni ja sanoi: »Ei sinne,

armollinen herra.»

»Ei sinne! Miksei!»

»Siellä on Rani Emo.»

»Hyvä. Sano Rani Emollesi, että Sandip Babu haluaa tavata hänet.»

»Se ei käy päinsä, armollinen herra. Se on vastoin määräyksiä.»

Minä närkästyin kovin. »Minä käsken sinua!» sanoin minä ääntäni

koroittaen. »Mene ilmoittamaan minut!»

Mies hieman hämmästyi käskevää sävyäni. Minä olin sillävälin lähestynyt

ovea. Olin jo astumassa sisään, kun hän lähti jälkeeni ja tarttui minua

käsivarteen sanoen: »Ei, armollinen herra, te ette saa mennä sinne.»

Mitä! Palvelija uskalsi koskea minuun! Minä tempasin käteni vapaaksi ja

annoin miehelle kaikuvan korvapuustin. Samassa tuli Bima huoneestansa

ja näki, kuinka mies oli käymässä hävyttömäksi.

En unohda koskaan, miltä hän näytti seisoessaan siinä vihansa vallassa!

Biman kauneus on minun itseni keksimä. Useimmat muut henkilöt eivät

varmaankaan huomaisi hänessä mitään erikoista. He nimittäisivät

tyhmyydessään hänen solakkaa vartaloansa »hinteläksi.» Minä puolestani

ihailen juuri hänen joustavuuttansa: hän on kuin elämän lähde, joka

kumpuaa suoraan Luojan sydämestä. Hänen ihonsa on tumma, mutta

loistavan tumma kuin leikkaava, välkkyvä miekanterä.

»Nanku», komensi hän ovelta, ojentaen käskevästä kättänsä, »mene pois!»

»Älkää olko hänelle vihainen», sanoin minä. »Jos hän kerran on saanut

sellaisen määräyksen, niin minun on mentävä.»

Biman ääni vielä vavahteli hänen vastatessaan:

»Te ette saa mennä. Tulkaa sisään!»

Tuo ei ollut mikään pyyntö, vaan käsky sekin! Minä seurasin häntä,

istuuduin, otin pöydältä viuhkan ja aloin sillä itseäni leyhytellä.

Bima piirteli lyijykynällä jotakin paperiliuskalle, huusi palvelijan ja

antoi hänelle paperin sanoen: »Vie tämä armolliselle herralle.»

»Suokaa minulle anteeksi», sanoin minä. »En kyennyt hillitsemään

itseäni, vaan löin palvelijaanne.»

»Teitte niinkuin pitikin», vastasi Bima.

»Mutta oikeastaan ei syy ollut hänen. Hän vain noudatti saamaansa

määräystä.»

Samassa astui sisään Nikhil. Minä nousin nopeasti seisomaan ja asetuin

ikkunan luo, selkä huoneeseen päin.

»Nanku, ovenvartija, on loukannut Sandip Babua», sanoi Bima Nikhilille.

Nikhil tuntui olevan niin vilpittömän hämmästynyt, että minun

täytyi kääntyä häntä katsomaan. Tavattoman hyväkään mies ei kykene

säilyttämään totuudenylpeyttänsä vaimonsa edessä — jos vaimo on oikeata

lajia.

»Hän julkesi asettua Sandip Babun tielle hänen tullessaan tänne»,

jatkoi Bima. »Hän sanoi saaneensa määräyksen...»

»Määräyksen? Keneltä?» kysyi Nikhil.

»Mistäpä minä sen tietäisin?» huudahti Bima kärsimättömästi, silmissä

katkeroitumisen kyynelet.

Nikhil kutsutti miehen ja kyseli häneltä asiaa. »Se ei ollut minun

syyni», toisti Nanku äreästi. »Minä olin saanut määräyksen.»

»Keneltä?»

»Bara Rani Emolta.»

Me olimme kaikin hetkisen vaiti. Miehen mentyä Bima sanoi: »Nankun

täytyy lähteä talosta!»

Nikhil oli yhä vaiti. Minä huomasin, ettei hänen oikeudentuntonsa

tahtonut ehdotukseen myöntyä. Hänen omatuntonsa esitti vastaväitteitä

loppumattomiin saakka. Mutta tällä kertaa ratkaisu oli erinomaisen

vaikea. Bima ei ollut niitä naisia, jotka helposti jättävät

asian sikseen. Hänen täytyi puolustaa asemaansa kälyänsä vastaan

rankaisemalla palvelijaa. Ja kun Nikhil yhä oli vaiti, alkoivat Biman

silmät säihkyä. Hän ei tietänyt, miten ilmaisisi miehensä mielen

heikkouteen kohdistuvan halveksimisensa. Hetkisen kuluttua Nikhil lähti

huoneesta sanaakaan virkkamatta.

Seuraavana päivänä ei Naukua näkynyt. Kysyessäni sain tietää, että

hänet oli lähetetty eräälle toiselle tilalle ja ettei hän joutunut

siirrosta kärsimään.

Minä voin vilahduksittain nähdä, millaista hävitystä siten syntynyt

myrsky näkymön takana aiheutti. Täytyy sanoa, että Nikhil on

merkillinen olento, ihan toisenlainen kuin ihmiset yleensä.

Tuloksena oli, että Bima alkoi tästä lähtien kutsua minut

oleskeluhuoneeseen ilman mitään tekosyytä ja yrittämättä antaa asialle

satunnaisuuden leimaa. Pelkkäin vihjailujen asteelta me nyt siirryimme

arkailemattoman ajatusten ilmaisemisen kannalle. Korkeasukuisen perheen

miniä elää tähtimaailmoissaan, niin etäällä tavallisista kuolevaisista,

ettei ole mitään tietä Hänen luoksensa johtamassa. Millainen totuuden

riemuvoitto olikaan, että vähitellen, mutta auttamattomasti, ratkesi

toinen himmentävän tottumuksen harso toisensa jälkeen, kunnes luonto

ilmeni todellisessa hahmossaan.

Totuuden voitto? Epäilemättä! Miehen ja naisen kesken vallitseva

vetovoima on perustava tosiasia. Aineen maailma kokonaisuudessaan,

tomuhiukkasesta alkaen, noudattaa sitä lakia. Siitä huolimatta

yrittävät ihmiset sitä peittää sanojen verhoon ja tahtovat

kotitekoisilla säädöksillään ja kielloillaan tehdä siitä jokapäiväisen

käyttöesineen. Se on yhtä mieletöntä kuin jos tahtoisi sulattaa

aurinkokunnan valmistaakseen siitä kellonvitjat vävypojalle. [Vävyllä

on hindulaisperheessä erittäin tärkeä asema.]

Kun totuuden huuto kaikesta huolimatta herättää luonnon, niin millainen

hammastenkiristys ja rintoihinlyöminen onkaan seurauksena! Mutta käykö

myrskyn kanssa kiisteleminen? Se ei huoli vastata, ravistelee vain

vastustajaansa.

Minulla on onni nähdä tuon totuuden vähitellen paljastuvan. Nuo

värjyvät askeleet, nuo kasvojen käännähtämiset ovat minulle suloiset,

ja suloiset ovat ne pienet petokset, jotka eivät kohdistu ainoastaan

muihin, vaan myöskin Bimaan itseensä. Kun todellisuus käy epätodellisen

kimppuun, niin sen paras ase on petos, sillä todellisuuden vihamiehet

yrittävät sitä aina häväistä nimittämällä sitä karkeaksi, joten sen on

välttämättä piilouduttava tai verhouduttava valhepukuun. Olosuhteet

estävät sitä tunnustamasta: »Niin, minä olen karkea, koska olen tosi.

Minä olen lihaa ja verta. Minä olen intohimoa. Minä olen nälkää, joka

ei tunne häpeätä eikä armoa.»

Nyt on kaikki minulle selvää. Esirippu häilähtelee, ja minä näen

sen lomitse ratkaisevan kohtauksen valmistelut. Pieni nauha, joka

suikertaa hänen uhkeissa hiuksissaan, salaista kaipaustansa punastuen,

on punaisen ukonpilven uhkaava kieleke. Jokaisesta hänen _sarinsa_

laskoksesta uhoo minuun lämpöä, jokainen hänen pukunsa liikahdus puhuu

minulle salaista kieltänsä, josta puvun kantajakaan kenties ei ole

täysin tietoinen.

Bima ei ollut tietoinen todellisuudestansa, koska häpesi sitä. Ihmiset

näet ovat antaneet todellisuudelle huonon nimen: he nimittävät sitä

Saatanaksi. Niinpä sen täytyy luikertaa paratiisiin käärmeen hahmossa,

kuiskia salaisuutensa miehen valitun seuralaisen korvaan ja tehdä hänet

kapinalliseksi. Silloin on rauha mennyttä, kunnes vihdoin tulee kuolema.

Pieni hunajainen kuningatar-rukkani elää unen elämää. Hän ei tiedä,

mitä tietä astelee. Ei ole hyvä herättää häntä ennen aikojansa. Minun

on paras käyttäytyä ikäänkuin en minäkään mitään aavistaisi.

Hiljattain, päivällisaterian aikana, hän tuijotti minuun omituisesti,

ollenkaan tajuamatta, mitä sellaiset silmäykset merkitsevät! Katseeni

kohdatessa hänen katseensa hän kääntyi punastuen toisaanne. »Teitä

hämmästyttää minun ruokahaluni», sanoin minä. »Minä voin salata kaiken,

ahneuttani lukuunottamatta. Mutta miksi viitsitte punastua minun

puolestani, vaikka minä en ole ollenkaan häpeissäni?»

Koti ja maailma · 第 25 / 89 题