Jokin asia on ilmeisesti epäkunnossa. Sain hiljattain hieman vihiä.
Minun saavuttuani oli Nikhilin huone muuttunut jonkinlaiseksi
kaksoisolioksi. Se oli puolittain naisten huone, puolittain miesten:
Bimala tuli sinne naisten suojista, ja minä voin päästä sinne toiselta
puolelta. Jos olisimme toimineet hitaammin ja käytelleet hieman
pidättyvämmin etuoikeuksiamme, olisimme tuskin herättäneet pahennusta.
Mutta me menettelimme niin rajusti, ettemme tulleet ollenkaan
ajatelleeksi seurauksia.
Kun Bima tulee Nikhilin huoneeseen, huomaan minä sen jollakin tavalla
omassa huoneessani. Kuuluu nilkkarenkaiden helinää ja muita pieniä
ääniä; ovi sulkeutuu kenties vähän kiivaammin kuin olisi tarpeellista;
kirjakaapin ovi on hieman paisunut ja narahtaa äkkiä avattaessa.
Astuessani sisään näen Biman seisomassa selin oveen ja uutterasti
etsimässä jotakin kirjaa hyllyistä. Kun tarjoudun auttamaan häntä tässä
vaikeassa tehtävässä, hän säpsähtää ja kieltää, ja sitten me johdumme
luontevasti juttelemaan muista asioista.
Hiljattain, eräänä pahaenteisenä torstai-iltapäivänä [torstai
on hindulaisen almanakan onnettomuuksien päivä], minä syöksyin
huoneestani, kun kuulin nuo äänet. Käytävässä oli mies
vartiopaikallansa. Minä kuljin eteenpäin häneen katsahtamattakaan,
mutta kun lähestyin ovea, asettui hän tielleni ja sanoi: »Ei sinne,
armollinen herra.»
»Ei sinne! Miksei!»
»Siellä on Rani Emo.»
»Hyvä. Sano Rani Emollesi, että Sandip Babu haluaa tavata hänet.»
»Se ei käy päinsä, armollinen herra. Se on vastoin määräyksiä.»
Minä närkästyin kovin. »Minä käsken sinua!» sanoin minä ääntäni
koroittaen. »Mene ilmoittamaan minut!»
Mies hieman hämmästyi käskevää sävyäni. Minä olin sillävälin lähestynyt
ovea. Olin jo astumassa sisään, kun hän lähti jälkeeni ja tarttui minua
käsivarteen sanoen: »Ei, armollinen herra, te ette saa mennä sinne.»
Mitä! Palvelija uskalsi koskea minuun! Minä tempasin käteni vapaaksi ja
annoin miehelle kaikuvan korvapuustin. Samassa tuli Bima huoneestansa
ja näki, kuinka mies oli käymässä hävyttömäksi.
En unohda koskaan, miltä hän näytti seisoessaan siinä vihansa vallassa!
Biman kauneus on minun itseni keksimä. Useimmat muut henkilöt eivät
varmaankaan huomaisi hänessä mitään erikoista. He nimittäisivät
tyhmyydessään hänen solakkaa vartaloansa »hinteläksi.» Minä puolestani
ihailen juuri hänen joustavuuttansa: hän on kuin elämän lähde, joka
kumpuaa suoraan Luojan sydämestä. Hänen ihonsa on tumma, mutta
loistavan tumma kuin leikkaava, välkkyvä miekanterä.
»Nanku», komensi hän ovelta, ojentaen käskevästä kättänsä, »mene pois!»
»Älkää olko hänelle vihainen», sanoin minä. »Jos hän kerran on saanut
sellaisen määräyksen, niin minun on mentävä.»
Biman ääni vielä vavahteli hänen vastatessaan:
»Te ette saa mennä. Tulkaa sisään!»
Tuo ei ollut mikään pyyntö, vaan käsky sekin! Minä seurasin häntä,
istuuduin, otin pöydältä viuhkan ja aloin sillä itseäni leyhytellä.
Bima piirteli lyijykynällä jotakin paperiliuskalle, huusi palvelijan ja
antoi hänelle paperin sanoen: »Vie tämä armolliselle herralle.»
»Suokaa minulle anteeksi», sanoin minä. »En kyennyt hillitsemään
itseäni, vaan löin palvelijaanne.»
»Teitte niinkuin pitikin», vastasi Bima.
»Mutta oikeastaan ei syy ollut hänen. Hän vain noudatti saamaansa
määräystä.»
Samassa astui sisään Nikhil. Minä nousin nopeasti seisomaan ja asetuin
ikkunan luo, selkä huoneeseen päin.
»Nanku, ovenvartija, on loukannut Sandip Babua», sanoi Bima Nikhilille.
Nikhil tuntui olevan niin vilpittömän hämmästynyt, että minun
täytyi kääntyä häntä katsomaan. Tavattoman hyväkään mies ei kykene
säilyttämään totuudenylpeyttänsä vaimonsa edessä — jos vaimo on oikeata
lajia.
»Hän julkesi asettua Sandip Babun tielle hänen tullessaan tänne»,
jatkoi Bima. »Hän sanoi saaneensa määräyksen...»
»Määräyksen? Keneltä?» kysyi Nikhil.
»Mistäpä minä sen tietäisin?» huudahti Bima kärsimättömästi, silmissä
katkeroitumisen kyynelet.
Nikhil kutsutti miehen ja kyseli häneltä asiaa. »Se ei ollut minun
syyni», toisti Nanku äreästi. »Minä olin saanut määräyksen.»
»Keneltä?»
»Bara Rani Emolta.»
Me olimme kaikin hetkisen vaiti. Miehen mentyä Bima sanoi: »Nankun
täytyy lähteä talosta!»
Nikhil oli yhä vaiti. Minä huomasin, ettei hänen oikeudentuntonsa
tahtonut ehdotukseen myöntyä. Hänen omatuntonsa esitti vastaväitteitä
loppumattomiin saakka. Mutta tällä kertaa ratkaisu oli erinomaisen
vaikea. Bima ei ollut niitä naisia, jotka helposti jättävät
asian sikseen. Hänen täytyi puolustaa asemaansa kälyänsä vastaan
rankaisemalla palvelijaa. Ja kun Nikhil yhä oli vaiti, alkoivat Biman
silmät säihkyä. Hän ei tietänyt, miten ilmaisisi miehensä mielen
heikkouteen kohdistuvan halveksimisensa. Hetkisen kuluttua Nikhil lähti
huoneesta sanaakaan virkkamatta.
Seuraavana päivänä ei Naukua näkynyt. Kysyessäni sain tietää, että
hänet oli lähetetty eräälle toiselle tilalle ja ettei hän joutunut
siirrosta kärsimään.
Minä voin vilahduksittain nähdä, millaista hävitystä siten syntynyt
myrsky näkymön takana aiheutti. Täytyy sanoa, että Nikhil on
merkillinen olento, ihan toisenlainen kuin ihmiset yleensä.
Tuloksena oli, että Bima alkoi tästä lähtien kutsua minut
oleskeluhuoneeseen ilman mitään tekosyytä ja yrittämättä antaa asialle
satunnaisuuden leimaa. Pelkkäin vihjailujen asteelta me nyt siirryimme
arkailemattoman ajatusten ilmaisemisen kannalle. Korkeasukuisen perheen
miniä elää tähtimaailmoissaan, niin etäällä tavallisista kuolevaisista,
ettei ole mitään tietä Hänen luoksensa johtamassa. Millainen totuuden
riemuvoitto olikaan, että vähitellen, mutta auttamattomasti, ratkesi
toinen himmentävän tottumuksen harso toisensa jälkeen, kunnes luonto
ilmeni todellisessa hahmossaan.
Totuuden voitto? Epäilemättä! Miehen ja naisen kesken vallitseva
vetovoima on perustava tosiasia. Aineen maailma kokonaisuudessaan,
tomuhiukkasesta alkaen, noudattaa sitä lakia. Siitä huolimatta
yrittävät ihmiset sitä peittää sanojen verhoon ja tahtovat
kotitekoisilla säädöksillään ja kielloillaan tehdä siitä jokapäiväisen
käyttöesineen. Se on yhtä mieletöntä kuin jos tahtoisi sulattaa
aurinkokunnan valmistaakseen siitä kellonvitjat vävypojalle. [Vävyllä
on hindulaisperheessä erittäin tärkeä asema.]
Kun totuuden huuto kaikesta huolimatta herättää luonnon, niin millainen
hammastenkiristys ja rintoihinlyöminen onkaan seurauksena! Mutta käykö
myrskyn kanssa kiisteleminen? Se ei huoli vastata, ravistelee vain
vastustajaansa.
Minulla on onni nähdä tuon totuuden vähitellen paljastuvan. Nuo
värjyvät askeleet, nuo kasvojen käännähtämiset ovat minulle suloiset,
ja suloiset ovat ne pienet petokset, jotka eivät kohdistu ainoastaan
muihin, vaan myöskin Bimaan itseensä. Kun todellisuus käy epätodellisen
kimppuun, niin sen paras ase on petos, sillä todellisuuden vihamiehet
yrittävät sitä aina häväistä nimittämällä sitä karkeaksi, joten sen on
välttämättä piilouduttava tai verhouduttava valhepukuun. Olosuhteet
estävät sitä tunnustamasta: »Niin, minä olen karkea, koska olen tosi.
Minä olen lihaa ja verta. Minä olen intohimoa. Minä olen nälkää, joka
ei tunne häpeätä eikä armoa.»
Nyt on kaikki minulle selvää. Esirippu häilähtelee, ja minä näen
sen lomitse ratkaisevan kohtauksen valmistelut. Pieni nauha, joka
suikertaa hänen uhkeissa hiuksissaan, salaista kaipaustansa punastuen,
on punaisen ukonpilven uhkaava kieleke. Jokaisesta hänen _sarinsa_
laskoksesta uhoo minuun lämpöä, jokainen hänen pukunsa liikahdus puhuu
minulle salaista kieltänsä, josta puvun kantajakaan kenties ei ole
täysin tietoinen.
Bima ei ollut tietoinen todellisuudestansa, koska häpesi sitä. Ihmiset
näet ovat antaneet todellisuudelle huonon nimen: he nimittävät sitä
Saatanaksi. Niinpä sen täytyy luikertaa paratiisiin käärmeen hahmossa,
kuiskia salaisuutensa miehen valitun seuralaisen korvaan ja tehdä hänet
kapinalliseksi. Silloin on rauha mennyttä, kunnes vihdoin tulee kuolema.
Pieni hunajainen kuningatar-rukkani elää unen elämää. Hän ei tiedä,
mitä tietä astelee. Ei ole hyvä herättää häntä ennen aikojansa. Minun
on paras käyttäytyä ikäänkuin en minäkään mitään aavistaisi.
Hiljattain, päivällisaterian aikana, hän tuijotti minuun omituisesti,
ollenkaan tajuamatta, mitä sellaiset silmäykset merkitsevät! Katseeni
kohdatessa hänen katseensa hän kääntyi punastuen toisaanne. »Teitä
hämmästyttää minun ruokahaluni», sanoin minä. »Minä voin salata kaiken,
ahneuttani lukuunottamatta. Mutta miksi viitsitte punastua minun
puolestani, vaikka minä en ole ollenkaan häpeissäni?»