Bimala epäröi hetkisen ja vastasi sitten: »Minusta näyttävät molemmat
vaihtoehdot hyviltä — työskentely keskustasta käsin samoinkuin
matkusteleminenkin. Se tapa, joka teille tuottaa suurinta tyydytystä,
on oikea.»
»Niinpä olen ihan avomielinen», sanoi Sandip. »Minä en ole milloinkaan
löytänyt sellaista innostuksen lähdettä, joka ei olisi ajan pitkään
ehtynyt. Siitä syystä olen lakkaamatta matkustellut, herättänyt
kansassa intoa, josta olen vuorostani kerännyt oman tarmovarastoni.
Tänään olette te antanut minulle kansani hyväksi suoritettavan
tehtävän. Sellaista tulta en ole ennen tavannut kenessäkään. Minä
lainaan teiltä innostuksen tulen levittääkseni sitä yli maan. Älkää
ujostelko! Te olette kaiken ujouden ja arkuuden yläpuolella. Te olette
meidän mehiläispesämme kuningatar, ja me, työmehiläiset, parveudumme
teidän ympärillenne. Teistä tulee meidän keskuksemme, meidän
innostajamme.»
Bimalan kasvoihin levisi häveliään ylpeyden puna, ja hänen kätensä
vapisi, kun hän jälleen kaatoi teetä.
Eräänä päivänä tuli opettajani luokseni ja sanoi: »Miksi ette lähde,
Bimala ja sinä, vaihteen vuoksi Dardžingiin? Sinä et näytä voivan
hyvin. Etkö nuku riittävästi?»
Illalla minä kysyin Bimalalta, tahtoiko hän käväistä vuoristossa. Minä
tiesin hänen kovin ikävöivän päästä näkemään Himalajaa. Mutta hän
kieltäytyi... Isänmaan vuoksi luullakseni!
Minä en saa menettää uskoani: minä odotan. Siirtyminen suppeasta
maailmasta suurempaan on myrskyinen. Hänen totuttuaan tähän vapauteen
minä hyvin tiedän, missä paikkani on. Jos havaitsen, etten sovi
ulkomaailman järjestykseen, en kiistele kohtaloani vastaan, vaan lähden
pois kaikessa hiljaisuudessa... Käyttäisinkö mahtiani? Mitä varten?
Eihän mikään mahti voi mitään totuudelle.