Minä olen tuntenut opettajani jo kolmekymmentä vuotta. Hän ei pelkää
panettelua, ei onnettomuuksia, eipä kuolemaakaan. Minua, joka olin
syntynyt jatkamaan sukuni perintätapoja, ei olisi voinut pelastaa
mikään, ellei hän olisi liittänyt minun kohtaloihini omaa elämäänsä,
joka on rauhan, totuuden ja henkisten näkemysten kirkastama. Hän oli
minulle hyvyyden ihanteellinen ilmestymä.
Opettajani tuli tuona päivänä luokseni ja sanoi: »Onko tarpeellista
pidättää Sandipia täällä kauemmin?»
Hän vaistosi luonnostaan niin herkästi kaikkia pahoja enteitä, että
oli heti asian ymmärtänyt. Hän ei joutunut hevillä mielenliikutuksen
valtaan, mutta tuona päivänä häntä säikytti uhkaavan onnettomuuden
varjo. Tiedänhän minä, kuinka hän minua rakastaa.
Teetä juotaessa minä sanoin Sandipille: »Olen vastikään saanut kirjeen
Rangpurista. Valittavat minun itsekkäästi pidättävän sinua täällä.
Milloin matkustat sinne?»
Bimala kaatoi parhaallaan teetä. Hänen kasvoihinsa tuli äkkiä
pettymyksen ilme. Hän loi Sandipiin kysyvän silmäyksen.
»Minä olen miettinyt», virkkoi Sandip, »että tämä edestakaisin
vaeltaminen on suurta tarmontuhlausta. Uskon varmaan, että saavuttaisin
paljoa pysyväisempiä tuloksia, jos saisin vaikuttaa jostakin
keskuksesta käsin.»