I
Kyvytön sanoo: »Mitä osakseni on tullut, on minun.» Heikko ihminen on
samaa mieltä. Mutta koko maailma opettaa: »Todella minulle kuuluvaa on
vain se, mitä kykenen itselleni anastamaan.» Isänmaani ei ole minun
vain sen vuoksi, että se on syntymämaani. Se muuttuu omakseni vasta
silloin, kun kykenen sen väkivalloin itselleni voittamaan.
Jokaisella ihmisellä on luonnollinen oikeus omistamiseen, ja siitä
syystä oli saaliinhimo luonnollinen taipumus. Luonnon viisaus ei
tahdo meidän tyytyväisinä kieltäytyvän. Mitä mieleni himoitsee, se
on ympäristöni minulle annettava. Tämä on ainoa oikea suhde sisäisen
ja ulkoisen maailmamme välillä. Siveelliset ihanteet jääkööt niille
kurjille, verettömille olennoille, joiden himo on nääntynyt nälkään ja
joiden käsi on liian heikko tarttumaan kiinni. Ne, jotka himoitsevat
koko sielullaan ja iloitsevat koko sydämellään, ne, jotka eivät
milloinkaan epäröi eivätkä häikäile, ne ovat Sallimuksen suosikkeja.
Heille luonto levittää runsaimmat ja kauneimmat aarteensa. He uivat
virtojen poikki, hyppäävät yli muurien, murtavat ovia saavuttaakseen
sen, mikä heistä näyttää ottamisen arvoiselta. Sellainen ottaminen
ilahduttaa, sillä taistelu tekee halun esineen arvokkaaksi.
Luonto antautuu, mutta vain ryöstäjälle. Sitä ilahduttaa väkivaltainen
himo, väkivaltainen ryöstö. Siksipä se ei laskekaan seppeltänsä
askeetin laihalle, kuivalle kaulalle. Morsiusmarssin sävelet raikuvat.
Minä en saa päästää häähetkeä menemään ohi. Senvuoksi on sydämeni
täynnä kiivasta halua. Sillä kuka on sulhanen? Minä, minä. Morsian
kuuluu sille, joka tulee oikeaan aikaan, tuohus kädessänsä. Luonnon
hääsaliin saapuu sulhanen odottamatta ja kutsumatta.
Pitäisikö minun hävetä? Ei, minä en häpee milloinkaan! Minä vaadin
itselleni kaikkea, mitä tarvitsen, enkä aina kuluta aikaani
pyytämiseen, kun sen otan. Ne, jotka oman arkuutensa vuoksi jäävät
osaansa vaille, koristavat häviötänsä vaatimattomuuden nimellä.
Maailma, johon synnymme, on todellisuuden maailma. Kun ihminen poistuu
todellisuuden markkinoilta tyhjin käsin ja tyhjin vatsoin, täyttäen
pussinsa pelkillä kauniilta kajahtelevilla sanoilla, niin minun
on vaikea ymmärtää, miksi hän on ollenkaan tullut tähän ankaraan
maailmaan. Ovatko sellaiset henkilöt uskonnollisten nautiskelijain
palveluksessa, laulamassa vienoin sävelin hurskaita tekstejä heidän
huvitarhassaan, jossa kuvitellut kukat versovat? Minä en pidä
sellaisista sävelistä enkä saa sellaisista kukista riittävää ravintoa.
Himoitessani jotakin minä himoitsen todellisesti, ehdottomasti.
Tahtoisin sitä vatvoa käsin ja jaloin, tahtoisin voidella itseni sillä
kiireestä kantapäähän, tahtoisin kerrassaan täyttää itseni sillä.
Ne henkilöt, jotka moraalinen paasto on riuduttanut, kunnes ovat
muuttuneet kuiviksi ja kalpeiksi kuin nälkiintyneet syöpäläiset kauan
kylmillä olleessa vuoteessa, voivat minun puolestani soitella säriseviä
huilujansa; niiden ääni, ei kuulu milloinkaan minun korviini.
En tahtoisi teeskennellä, sillä se olisi pelkuruutta. Mutta ellen
voi ryhtyä teeskentelemään, kun teeskentely on tarpeen, olen myöskin
pelkurimainen. Te rakennatte muureja ahneuksissanne, minä särjen ne
ahneuteni vuoksi. Te käyttelette voimaanne; minä käytän taitoani.
Ne ovat elämän todelliset mahdit. Niihin nojautuvat kuningas- ja
keisarivallat ja kaikki ihmisten suuret yritykset.
_Avatarat_ [Avatara: ihmisen tai eläimen hahmossa maailmaan syntyvä
jumalallisen olennon ruumiillistuma], jotka laskeutuvat paratiisistaan
esittääkseen meille pyhiä lorujansa — ne saarnaavat tyhjiä sanoja.
Senvuoksi täytyy heidän koko viisautensa, heidän saavuttamastaan
menestyksestä huolimatta, lopulta väistyä raihnaisten raukkojen
piilopaikkoihin. Voimakkaat, maailman valtiaat, niitä halveksivat.
Niillä, jotka ovat uskaltaneet tämän oivaltaa, on ollut menestystä.
Ne kehnot raukat, joita oma luonto vetää yhtäälle ja nuo _avatarat_
toisaalle, astuvat toisen jalkansa todellisuuden venheeseen, toisen
epätodellisuuden alukseen joutuen siten mitä surkeimpaan asemaan, kun
eivät voi pysytellä paikoillaan eivätkä pääse eteenpäin.
On olemassa paljon ihmisiä, jotka näyttävät syntyneen vain sitä varten,
että vaivaisivat itseänsä kuoleman ajatuksella. Kenties on sellaisessa
elämää alati uhkaavassa kuolemassa auringonlaskua muistuttavaa
kauneutta, joka heitä lumoaa. Nikhil elää sellaista elämää, jos sitä
sopii elämäksi nimittää. Useita vuosia sitten minä kiistelin hänen
kanssaan kauan tästä seikasta.
»On totta», sanoi hän, »että voimme saavuttaa jotakin ainoastaan voiman
avulla. Mutta mitä merkitsee voima? Ja mitä saavuttaminen? Se voima,
johon minä uskon, on kieltäymyksen voima.»
»Sinua siis houkuttelee vararikon kunnia?» huudahdin minä.
»Yhtä ankarasti kuin kananpoikasta kuorensa särkeminen», vastasi hän.
»Kuori on epäilemättä todellinen, mutta se vaihdetaan sittenkin valoon
ja ilmaan, jotka eivät ole koskettavissa. Sinä kai sanot sitä huonoksi
vaihdoksi?.»
Kun Nikhil alkaa esittää vertauksia, ei ole toivoakaan saada häntä
käsittämään, että hän käsittelee pelkkiä sanoja eikä todellisuutta.
Minun puolestani hänen vertauksensa voivat olla hyvinkin onnistuneita.
Me olemme lihansyöjiä, meillä on kynnet ja hampaat, me ajamme takaa,
iskemme kiinni ja raatelemme. Me emme tyydy illalla märehtimään ruohoa,
jonka olemme aamulla syöneet. Missään tapauksessa emme salli teidän,
vertaustenvatvojain, estää meitä pääsemästä ruokapaikallemme. Jos niin
teette, niin me ryöstämme tai varastamme, sillä meidän täytyy elää.
Ihmiset varmaan sanovat minun esittävän uutta elämänkatsomusta, koska
tämän maailman eläjillä on tapana puhua toisin, vaikka todellisuudessa
aina toimivatkin sen mukaisesti. Senvuoksi he eivät käsitä, niinkuin
minä, että se on ainoa käyttökelpoinen moraaliperiaate. Minä tiedän
varmaan, ettei ajatukseni ole tyhjä teoria, sillä sitä on koeteltu
käytännöllisessä elämässä. Olen huomannut, että katsantotapani aina saa
kannattajikseen naisten sydämet, naisten, jotka ovat tämän todellisen
maailman olentoja eivätkä harhaile miesten tavalla pilvimaailmoissa
aatteilla täytettyjen ilmapallojen kantamina.
Naiset huomaavat minun kasvoissani, olemuksessani, ryhdissäni ja
puheessani pakottavan intohimon — ei sellaista intohimoa, jonka
on riuduttanut lihankurituksen kuume, ei sellaista, joka kääntyy
alinomaa epäillen ja arvellen katsomaan taaksensa, vaan täysiverisen
intohimon. Se vyöryy eteenpäin kuin tulvavesi huutaen julki ehdottoman
vaatimuksensa. Naiset tuntevat syvimmässä sydämessään, että tämä
kesytön intohimo on maailman elämänveri, joka tunnustaa ainoastaan
oman lakinsa ja on senvuoksi voitokas. Siitä syystä he ovat usein
antautuneet minun tulva-aaltoni vietäviksi kysymättä, johtiko se
elämään vai kuolemaan. Tämä naisia voittava voima on väkevien miesten
voima, se voima, jonka alle todellisuus alistuu.
Ne, jotka kuvittelevat tuonpuolisen maailman haluttavammaksi,
suuntaavat halunsa maasta taivaan pilviin. Aikanaan on käyvä ilmi,
kuinka korkealle heidän suihkukaivonsa vesi kohoaa ja kuinka kauan sitä
riittää. Mutta tämä on varmaa: naiset eivät ole luodut noita verettömiä
olentoja, ihanteellisuusmielisiä lootuksensyöjiä varten.
»Valintataipumus!» Sopivissa tilaisuuksissa minä olen usein sanonut,
että Jumala on luonut määrätyt henkilöt toisilleen kuuluviksi ja että
heidän yhtymisensä on ainoa oikea, paljoa parempi kuin mikään lain
pohjalle rakennettu liitto. Seikka näet on se, että vaikka ihminen
haluaakin noudattaa luontoa, hän ei kumminkaan ole tyytyväinen, ellei
voi peittyä jonkin korean lauseparren taakse — ja siitä johtuu, että
maailma on valhetta tulvillansa.
»Valintataipumus!» Miksi olisi niitä vain yksi? Voihan taipumus
kohdistua tuhansiin. Minä en ole milloinkaan luvannut luonnolle,
että luopuisin lukemattomista viehtymyksistäni yhden ainoan vuoksi.
Tähänastisessa elämässäni minä olen keksinyt niitä paljon, mutta silti
ei ole tie suljettu seuraavalta,' jonka jo selvästi näen. Hän on samoin
keksinyt minuun kohdistuvan valintataipumuksensa.
Entä sitten?
Ellen voita, olen pelkuri.